TÄHDEN ETSIJÄ

Tähti Jumalatar

2012-01-07T07:55:00.000-08:00

Tähti Jumalatar on ajatuksena kaukainen, kaunis ja hirvittävä tähtien takainen olento, jonka valtavasta kosmisesta orgasmista koko maailmankaikkeus on saanut alkunsa. Tumma samettinen iho värjää yön pehmeydellään ja keho kaartuu taivaiden ylle Jumalattaren kumartuessa rakastamaan maata, hien kimmeltäessä hänen elävällä ihollaan taivaan tuhansina tähtinä.

Jumalattaren hiukset leviävät maailmankaikkeuteen mustina säikeinä, punoen kohtalon verkon, johon kaikki elollinen on nivoutunut. Itse asiassa Jumalattaren villisti sykkivä sydän on se kalpeasti aavistettava hidas rytmi, jonka tahdissa uusi elämä syntyy ja vanha kuolee pois, vuodenajat vaihtuvat ja joet virtaavat uurtaen juonteita ikiaikaiseen maaperään.

Juuri Jumalattaren kiihtynyt hengitys humisee puissa ja nostattaa aallot tyvenen veden pintaan, kohauttaa linnut lentoon oksiltaan ja ravistelee lunta mäntyjen latvoista. Jumalattaren kyyneleet täyttävät valtameret valuessaan nautinnon huipulla hänen silmäkulmistaan. Hän on kaunis ja Elävä.

Hänet tunnetaan Quakoralinana, Sugmadina, Sugma’adina, Dryghtyninä, Loputtomana Pimeytenä, Ulkoavaruuden Mustana Neitsyenä, Äiti Yönä ja Universuminen Kohtuna. Hän on piste, josta universumi on lähtenyt laajenemaan ja piste, jossa kaikki lopulta palaa yhteen. Kaikessa toiseudessaan hän on kaiken inhimillisen käsityksen ulkopuolella. Hän on verho, joka erottaa inhimillisen ja materian tuonpuoleisista maailmoista, solmukohta, jossa magian lait ylittävät rationaalisen.

Pyhä Äiti, Sinussa me elämme, liikumme
ja Sinä olet meidät muovannut.
Sinusta kaikki on lähtöisin ja sinuun kaikki palaa.
Avaa sydämemme tänä siunattuna päivänä,
kosketa kehoamme ja mieltämme
ja kulje kanssamme porteista, jotka johtavat voimaan.
Sillä Sinä olet varjoissa ja tähtien valossa
ja tulessa, joka kohtaa maan.
Sinä olet tuuli, joka puhaltaa meren yllä
ja suloinen eläväksi tekevä suudelma.

Seitsemän Sisarusta

2009-01-11T08:35:00.000-08:00

KUVA: Seven Sisters by Paul LaWrence Curtis

Nähdessään mahdollisuudet, jotka piilivät sydämissämme,
he laskeutuivat tähtivaltaistuimeltaan kulkeakseen joukossamme;
laimensivat verensä meidän vereemme.
Ja niin syntyi haltijoiden rotu,
Noiden kauniiden ja voimallisten,
kauheiden ja ihastuttavien,
magian ja pimeyden herrojen
valon ja tietoisuuden valtiaitten.

Ja me kutsumme heitä nimeltä
ja merkeissään he saapuvat luoksemme,
Opettaakseen meille tiedettä ja kulttuuria,
Magiaa ja noituutta,
taistelemista sekä kaikista suurinta salaisuutta,
Jumalaksi tulemisen alkemiaa.

(vapaa suomennos ap. runo, Storm Faerywolf)

Ferissä on seitsemän Vartijaa, sillä luodessamme kehän ajattelemme sen olevan kolmiulotteinen, ulottuvan Idästä länteen, pohjoisesta etelään, allamme kiehuvasta tulisesta alisesta yllämme valoisana loistavaan yliseen ja itseemme, joka seisoo kaiken keskustassa. Vartijat ovat Tähden Etsijä (Star Finder) ja Water Maker (Veden Tekijä), Black Mother (Musta Äiti) ja Loistava Liekki (Shining Flame), Maan Tuli (Fire in the Earth) ja Taivaan Valo (Heaven Shiner) sekä Noita Itse eli Porttien Vartija (Guardian of the Gates), Mustan sydämen haltija (Keeper of the Black Heart).

Legendan mukaan Vartijat ovat Nephilim, Pilvi Ihmisiä. Ihmissuvun hämärinä alkuaikoina, kun tämä maailma ei ollut vielä kovin kaukana muista maailmoista, jumalten kaltaiset vartijat yhtyivät ihmissukuun ja heidän jälkeläisistään syntyivät haltijat ja haltija esi-isät sekä haltijaihmiset (Feri people). Tämä oli myös feri tradition alku, jonka Victorin ajatuksia mukaillen voidaan katsoa polveutuvan eri kulttuurien shamanistisista traditioista sekä jumalista polveutuvista ihmisistä, shamaaneista ja noidista, jotka muovasivat tahdollaan kohtaloa ja hallitsivat todellisuutta.

Useimmiten Vartijat kutsutaan luoksemme tähdistä kehää luodessa. Ne kutsutaan edustamaan horisontaalisessa ulottuvuudessa kunkin elementin voimien tiivistymää: tietoa, totuutta, rakkautta ja viisautta sekä viimeisten kolmen vertikaalisen elementin edustamaa tietoisuutta, allamme olevaa alitajunnan pimeyttä ja sen varjoja sekä yllämme kaartuvaa jumalten, älyn ja henkiolentojen ylistä maailmaa kehän kiteytyessä omaan itseemme, sydämessämme, omassa sisimmässämme olevien porttien ja niiden vartijan tiedostamiseen.

Jotkut ovat kutsuneet näitä olentoja jättiläisiksi, korostaakseen niiden eroavaisuutta ihmisistä ja kun muodostamme yhteyden näihin jätteihin, rakennamme sillan itsemme ja muiden maailmojen välille. Tämä yhteys edistää askel askeleelta oman potentiaalimme tiedostamista, muutosta, jonka kautta tiedostamme oman jumalallisen ja yli-inhinhimillisen alkuperämme.

-Mari

Jääkukkia

2009-01-05T05:50:00.000-08:00

Yksinäisyyden sininen viitta
on kumppanini vuosien ketjussa,
Se peitto,johon käärin itseni,
metsä, joka nielaisee minut.
Pian vaatteeni pinta on puhki.
Sisimpäni kuultaa kankaan läpi,
pelkään; rajat ovat murtumassa.

Sokaisevana tulviva talviaurinko,
hallan kylmä hehku ja ikuinen yö.
Alati tuijottava kiiluva valo
peilautuu jäässä ja hangen tähdissä.
Unissani, salaisuuksien siemenissä,
valkoisen ja mustan rajamailla,
odotan lämpöä ja sydämen kevättä.

-Mari

Jeg er forelsker i dig.

2008-12-22T23:56:00.000-08:00

Whoever hath her wish, thou hast thy "Will",

And "Will" to boot and "Will" in overplus;

More than enough am I that vex thee still,

To thy sweet will making addition thus.

Wilt thou, whose will is large and spacious,

Not once vouchsafe to hide my will in thine?

Shall will in others seem right in gracious,

And in my will no fair acceptance shine?

The sea, all water, yet receives rain still,

And in abundance addeth to his store;

So thou, being rich in "Will", add to thy "Will"

One will of mine, to make thy large "Will" more.

Let "No" unkind no fair beseechers kill;

Think all but one, and me in that one "Will".

William Shakespeare, Sonnet 135

alla Aale Tynnin suomennos:

Muut toivoilevat, sinä "villiinnyt",

on Ville päällekin ja liika Ville,

sinua kiusaan minä, ylimäärä,

suloista villeyttä lisäillen.

Tilava sinulla on villeys,

myös kerran sisään laske tämä ville.

Toistenko villeys vain viehättää,

ja tälle villelle ei pääsy paista?

Merien vesi ottaa sateen vastaan

ja runsauttaan lisää tulvien,

niin sinä myöskin, villeyttää täysi,

suo villen villeyttä laajentaa.

Pois "eit"! Tee oikeutta pyytäjille;

suo meidän olla yksi ainut Ville.

Rose Five

Rauhaisaa Yulea

2008-12-21T23:46:00.001-08:00

Valon jälleensyntymä

2008-12-14T08:28:00.000-08:00

Näin joulun alla lienee pakanallisen soveliasta kirjoittaa muutama sana valosta. Omassa ajattelussani valo kytkeytyy kiinteästi uskonnolliseen maailmankuvaani. Tahtoessani voisin milteipä määritellä uskonnon kuten herra Conchis kirjassa Jumalten Naamiot: “Uskonnollinen vaisto on itse asiassa kykyä määrittää, miten tilanteet syntyvät, millaisia ne sitten ovatkin”. Tämä tulkinta uskonnosta on mielestäni äärimmäisen mielenkiintoinen.

Jos oletetaan, että todellisuus rakentuu tekemistämme tulkinnoista ja havainnoista, kaikki informaatio, jota maailmasta keräämme on vain mielikuvien, vaikutelmien ja tulkintojen virtaa. Havaintomme ei missään tapauksessa ole ‘totta’ sillä tavoin kuin usein erehdymme luulemaan. Tietenkin tunnemme, kuulemme, näemme, maistamme ja haistamme, mutta kaikki aistimme ja niiden kautta havaintomme ovat sidottuja ymmärrykseen. Voitaisiin jopa ajatella, että jumala on tuo ymmärrys, ominaisuus, joka mahdollistaa ajattelun ja sen kautta tulkinnan. Ilman ymmärrystä emme olisi edes eläimiä, sillä aistiemme aivoihin välittämä tieto ei järjestyisi millään tavalla. Ei ihme, että useissa kulttuureissa ajatellaan, että Jumala edustaa totuutta tai tietoisuutta tai vähintäänkin on luonut ihmiselle sielun, yksilöllisen olemassa olon prinsiipin.

Jokainen tulkinta tehdään käsillä olevasta tilanteesta. Pystyäkseen oivaltamaan, että on olemassa jonkinlainen tilanne, tarvitaan kyky oivaltaa että on itse olemassa. Mitä muuta sielumme on kuin sarja oivalluksia, kokemuksia ja tunteita omasta olemassa olostamme? Ilman valoa mustan avaruuden äärettömyydessä Tähti Jumalatar ei olisi kyennyt näkemään omaa kuvajaistaan, ymmärtämään että oli olemassa. Orastava itsetietoisuus kumpuaa halusta katsoa peiliin, koska pimeydessä on syttynyt ajatus valosta. Ajatus siitä, että on olemassa on luonut ensimmäisen tilanteen; itse on asettunut suhteeseen johonkin muuhun, joka edustaa ei - itseä. Valo tai tietoisuus tarjoaa mahdollisuuden heijastuksen syntymiseen, mahdollisuuden näkemiseen, ymmärtämiseen –mahdollisuuden olla jumalan kaltainen.

Itsen asettuminen suhteessa itseä ympäröivään maailmaan on tietoisuuden ytimessä. Ainoa asia, josta voimme kerätä totuuden mukaista tietoa on oma itsemme, sillä me itse olemme kaiken ajattelumme alku- ja loppupiste. Me havaitsemme ja me teemme tulkinnan, ei kukaan muu. Ellemme ymmärrä itseämme, emme ymmärrä omia havaintojamme ja tulkintojamme. Oppiessamme tuntemaan itsemme pystymme ymmärtämään miten tilanteet joihin joudumme ovat syntyneet, miksi ja miten olemme tilanteessa ja miten tilanteen ymmärrämme. Pystymme sormeilemaan elämämme rukousnauhaa tietäen, että kymmenen ketjussa olevan helmen jälkeen tulee yksinäinen helmi, siksi, että tuolla helmellä on tarkoituksensa ja paikkansa nauhassa.

-Mari-

Joulukiireitä

2008-12-08T05:28:00.000-08:00

Joulun alla jokainen päivä alkaa joulukalenterin luukulla. Jouluaaton lähestyessä luukut vähenevät ja luukkujen alta paljastuneet salaisuudet tulevat julki. Useimmat lapset eivät silti hahmota paljonko jouluun on aikaa, sillä lapselle on olemassa vain ’tämä päivä’, ehkäpä eilinen ja korkeintaan huominen. Aika on teoreettinen, abstrakti käsite, joka opitaan koulussa. Sen jälkeen kun ajan on kerran oppinut, sen vangiksi jää loppu elämäkseen.

Eräs aikuiselämäni itsestään selvyyksiä on ollut lineaarinen aikakäsitys, kuten lähes kaikilla meistä. Aika kulkee, kello käyvät ja minuutit ja sekunnit pakenevat toisiaan seuraten kuin hiekka tiimalasissa. Aurinko nousee ja laskee, kuukauden vaihtuvat toisiin ja kesä seuraa talvea lähes huomaamatta. Katson peiliin ja huomaan muuttuvani, peilistä katsovat silmät ovat eri ihmisen kuin kymmenen vuotta sitten ja lapset venyvät ympärilläni pituutta lähes huomaamatta muuttuen sylilapsista valkolakkisiksi ylioppilaiksi.

Elämässäni on kylläkin ollut hetkiä, jolloin aika on muuttunut ja kellon viisarit ovat valehdelleet. Sellainen hetki on saattanut olla ikuisuuden kestävä katse, mailleen painuva aurinko kuumuutta hehkuvassa kesäillassa tai oivallus, joka on kääntänyt maailmani hetkeksi päälaelleen. Kuinka pitkä on suudelma? Milloin rakkaus alkaa? Kaikkea ei voi, eikä kuulukaan määritellä kellon tai kalenterin avulla. Toisinaan aika on venynyt, muuttanut muotoaan ja minuutit ovat voineet tuntua tunneilta tai toisinaan lyhentyneet hengityksen mittaisiksi hetkiksi, joissa jotain on syntynyt ja kuollut.
Olen viime aikoina huomannut, että ajan kuluminen ei ole sidottu kelloon tai kalenteriin. Aika kuluu tunteiden mukaan, aika virtaa kuten energiakin huomion suuntaamisen mukaan. Jos elämme eilisessä mietimme menneitä, jos vain haaveilemme huomisessa emme koskaan ole tässä hetkessä. Aika kuluu tässä hetkessä olemisen kykymme mukaan.

Nykyaikana yksi suurimmista ongelmista on se, että ihmisillä ei ole aikaa. Mutta jos tarkkaan ajatellaan, kaikilla meillä on saman verran aikaa. Meillä on aina ollut saman verran aikaa, sillä aurinko laskee ja nousee tänä päivänä samoin kun se laski ja nousi sata vuotta sitten. Ajan pilkkominen sekunteihin, minuutteihin tai tunteihin on ylipäätään keinotekoista. Oikea aika on syklistä ja sitä säätelevät vuodenajan tai kuunvaiheet. Aika on olemassa tässä ja nyt. Menneisyys on oma tulkintamme tapahtumista ja tulevaisuus kirjoitetaan nykyhetkessä. Kaikki on mahdollista, aikaa on riittämiin ja se on normaalia. Kiire on epänormaalia.

Siitä huolimatta suurin osa meistä juoksee paikasta toiseen, tehtävästä tehtävään ja päivästä päivään tajuamatta, että aika on kulttuurimme luoma käsite. Olen itsekin juossut sydänkurkussa linja-autoon ehtiäkseni oikeaan aikaan oikeaan paikkaan. Kun linja-auto on mennyt, saatan pysähtyä huomatakseni, että aikaa on kaikkeen siihen, mihin sitä tahtoo käyttää. Odottaessani voi olla ärsyyntynyt tai nauttia ulkoilmasta. Jos ainoa todellisuus on nykyhetki, voi joka päivä valita uudelleen miten valveillaolo aikansa käyttää.

Mietin tänä aamuna, miten toivottoman pitkään nykyihmisestä puuhellalla valmistetun ruuan valmistuminen kestää ja siltikin ihmisillä oli aikaa valmistaa ruokansa ennen mikroaaltouunin keksimistä. Miksi aikamme valuu tyhjiin, vaikka elämämme helpottuu koko ajan? Mihin käytämme tulen sytyttämiseen ja veden kiehumisen odottamiseen kuluneen ajan?

-Mari-

Saari

2008-12-08T04:39:00.000-08:00

Loputon aallokko rannoillani,
laineiden laulu ja vaahtopäät.
Suolaiset tyrskyt heittävät,
kallioille mustat lätäköt,
kuin kosteat silmät kivenkoloihin.

Lokkien lento ja kiitävät pilvet,
valkoisina varjoina sielussani.
Horisontissa tervattu vene,
ja airojen kitinä iltatuulessa,
varjoisa lahti odottamassa.

Souda, souda veneelläsi,
Heitä ankkurisi poukamaan,
Olen tutkimaton saari, vieras manner,
Odotan löytämistäni kuin
koskematon hiekka jalanjälkiäsi.

Valkoinen koivun runkoni,
Saaren sydämeen johtava polku,
ja sen punaisena hehkuvat kanervat.
Ei venevajaa tai paikkaa nuotiolle.
Ainoastaan ratkaisematon salaisuus.

-Mari-

Runousvastaus

2008-12-02T22:44:00.000-08:00

Laulu MorRioghanin ennustusta mukaellen.

Raukeaa rauha rakentuu, ylös yltäen Ylhäinen,

samalla maahan mahtava Ääni äärettömyydessä.

Taivaisiin Tammi tarjoaa, ylhäältä yltää Ylevä,

alas asti alastipa, arvoitus avaruudessa.

"Raukean rauhaan, rakkauteen, laulan luontosi lovesta,

murennan multaan muotosi sylissäni sysiyössä

auringon aukaisemana kukkii kussakin kultainen,

voimaapa voipuneessakin, pikari piripintainen,

hunaja huulia huuhtoo.

Kesä keskellä talvea, suven sudella suudelma,

siis silkkaa simaa siemailla, mesijuomaa mielinmäärin.

Kuka vahvempi tahtoa? Kuka vahvempi toivoa?

Kuka kuolemaa vahvempi? Minä olen. Olennaisin."

Rosa

Päivittäin

2008-11-30T20:45:00.000-08:00

Äidyn kertaamaan, että vakavikkomaagit ja -mystikot harjoittelevat päivittäin: meditoivat, keskittyvät, noin rukoilevat, puhdistautuvat, maadoittuvat ja kirjaavat ylös ajankohtaisimmat. Meditoinnilla ei tarkoiteta päiväunelmointia, eikä esim. mielikuvitteellista haltiapornoa, vaan itsensä aktiivista muistamista (Gurdijeff). Keskittymisharjoituksella ei tarkoiteta apinamaista ulkomuistamista, eikä maanista uppoutumista tietokonepelaamiseen, vaan aktiivista, yhä monimutkaistuvan mielikuvan ylläpitämistä. Noin rukoilemisella voidaan tarkoittaa myös tekoreippaita suggestiomantroja tai vaikka galdroja (saa korjata ja täydentää; Rusted). Puhdistautumisella tarkoitetaan Ferissa Kalaa, seremoniamagiassa LBP -rituaalia ja muitakin varmasti on. Maadoittumisella tarkoitetaan elävän elämän kokemista omassa ruumiissaan, tässä ja nyt. Lisäksi

Thorn Coylen tradition mukaan harjoitteleva linjaa kaikki kolme sieluaan ja HA -rukoilee useamman kerran päivässä, urheilee tavoitteellisesti vähintään kolme kertaa viikossa, sitoutuu tekemään Suurta Työtään (jolla on muuten kiva ja harmittoman kuuloinen nimi: Oma Projekti) ja työskentelee vapaaehtoisesti yhteisönsä osana, sitä parantaen. Jossakin vaiheessa Feri -opiskelija kierrättää Rauta-, Helmi ja ehkäpä myös Soturi -pentaakkeleiden energiaa (IP, PP, WP), ymmärtääkseen istuessaan, mikä on ns. totta ja mikä ns. suhteita, eli, että milloin esitän suhteen muokkaamaa rooliani ja milloin olen elävä, eheä ja tosi (ihmissuhdehan on aina eri asia kuin sen osapuolet, käsitteellistä roolien muodostamaa toimintaa). Kuulostaa paljolta, eikä tässä edes ole kaikki, vaan osa harjoittelusta lomittuu päivittäisen puuhastelun lomaan tähdäten siihen, että lopulta koko elämä on yhdistetty osaksi harjoittelua ja on aika myytin ideaalisen todeksi tietämisen sijaan alkaa muuttaa sitä, kertoa iki omaa jumaltarinaansa, hallita kohtaloaan.

Opettaessaan terapeutteja LogoArtin äiti Marianne Silva da Prado toistaa toistamistaan, että vähitellen, vähitellen, "VÄ-HI-TEL-LEN". Päivittäisen harjoittelunkin voi oppia vähitellen, harjoitus harjoitukselta ja vähän niitä yhdistellenkin. Pysyvät muutokset tapahtuvat sormustimillimetrisin, vaellus voi taittua vain askel askeleelta olivatpa ne sitten runoratsun tai oman ruumiin askelia. Ferityö karsii maagisen viihteen kuluttajat, sillä se ei ensisijaisesti ole kiva harrastus, vaan vakavaa, sitoutunutta, päivittäistä työtä. Ferityö karsii myös ne, jotka soisivat patsastelevansa piireissä, mistä kiitos kuuluu pentaakkelienergian kierrätykselle, joka paljastaa sosiaaliset ansalangat ja kipupisteet. Ferityö karsii myös ne, jotka eivät uskalla kasvaa kohtaamaan omaa itseään rehellisesti silmästä silmään. Tarvitaan rohkeutta tarkastella omaa vastuuta sosiaalisena heijastelupintana (Yesod). Tarvitaan rohkeutta tarkastella omaa vastuuta jumaltarinan toteuttajana (Daath) ja ymmärrystä, että tietäminen ajan funktiona on uskomista ja toivomista (Kether, Kether Malkuthissa).

Feriopiskelijaa ei ole ilman Feriin initioitua opettajaa, sillä Ferityö on vaarallista, koska se muuttaa meitä, nopeuttaa ja voimistaa ihanaa ja kamalaa. Feriharjoitteluun tähtäävää pohjatyötä kannattaa tietenkin tehdä ennen opettajan löytämistä, sillä Feriopiskelijalta edellytetään monia voimavaroja: henkisiä, mielikuvituksellisia, älyllisiä, sosiaalisia, ruumiillisia ja taloudellisia. Ferityössäni siis Parannan itseni mieleni vammoista, irrottaudun sosiaalisista alistussuhteista, opin tunnistamaan uskomukseni ja tarvittaessa muuttamaan niitä, tervehdin ja voimistan ruumistani kantamaan valtavia energiamääriä, hoidan talouteni tiukkaan huippukuntoon, voidakseni tavata opettajani (sillä totta totisesti niin ovat maagit ja shamaanit kautta aikojen joutuneet tekemään). Feri ei tähtää todellisuuspakoon, vaan todellisuuden kokonaisvaltaiseen jälleenrakentamiseen ja sanottakoon, että tunnen vain yhden alle kolmikymppisen Feriopiskelijan.

Päivittäinen,

päivittäinen,

päivittäinen Feriannos siis sisältää ainakin istumisen, Kalan, Ha -rukouksen, Pyhä Äiti -rukouksen, siispä

sitoutumisiin, päivittäin.

Rosa, Feriopiskelija

Hyvä, parempi, paras

2008-11-29T03:33:00.000-08:00

Kun emäntä entisvanhaan äityi kadehtimaan naapurin vaurautta niin, hänpä tekaisi Paran; voi-, maito- tai viljaparan kantamaan emännälle yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista. Para oli jonkinlainen eläväksi loitsittu nukke, tai muoto, johon auttava henki kutsuttiin. Se voitiin tehdä kuivuneista piimäkokkareista, villavyyhdistä, lepän juurakosta tai mistä vain käsillä olevasta ja asiaan soveltuvasta. Paraa kutsuttaessa paikalla ei saanut olla ketään muita kuin kutsuja, mikä käy hyvin ilmi kaikista SKV:n arkiston Paraa sivuavissa loitsuissa.

Synny Para, synny Para,

Ei oo kettään keksimässä,

eikä kukaan kuulemassa

Puolet annan ruumiistani,

Toisen puolen sielustani.

Juoseppi Väisänen, Korpilampi, 1885

Para paransi elämää: teki terveeksi ja ravitummaksi. Meillä ei suomen kielessä ole edes ilmaisua "hyvemmälle" tai "hyvimmälle" (vaikka toki hyvittämiselle), vaan paremmalle ja parhaimmalle, eli sille, mikä verrattuna tyydyttävään, on vielä enemmän. Ennen muinoin ihmiset tiesivät, että onnen määrä oli vakio ja niinpä oman onnistumisen, parantumisen tai parhauden tiedettiin olevan pois muiden onnesta. Siksi Para tehtiin salassa, mutta täysin tietoisena sen toimien vaikutuksista. Paran pahuutta ei pakoiltu, vaan se tunnustettiin.

Nykyään emme edes välttämättä tunnusta kateutta sitä tuntiessamme, saati, että osaisimme sitä käsitellä. Suhteissamme lähimmäisiimme ja etäisiimme emme voi välttyä jatkuvasta vertailutilanteesta, jossa olemme. Sinällään mikä tahansa suhde on jo käsitteenä vertaus, mitä sitäkään harvemmin tiedostettanee. Vertaamme suhteissamme älykkyyttämme, kauneuttamme, luovuuttamme, hedelmällisyyttämme, elinvoimaamme, varallisuuttamme tärkeimpiä mainitakseni. Joskus olen kauniimpi, joskus lähimmäiseni on älykkäämpi. Joskus olen hedelmällisempi, mutta lähimmäiseni on varakkaampi. Väistämättä kohtaamme kateuden, mutta erotuksena entisaikaisen Paran tekemisen sijaan emme enää hallitsekaan kateuttamme, emmekä käytä sen voimaa enentääksemme omaa paranemistamme tai ravituksi tulemistamme. Sen sijaan alamme vähätella itse vertausta ja kiistämme vertailusuhteen kivuliaan rehellisyyden. Käytännössähän tämä tarkoittaa toimia niiden vertailukohtien tuhoamiseksi, joissa jäämme toiseksi. Jokainen suhdeverkostossa tai hierarkiassa pylllistellyt ja kumarrellut tietää kateuden tiedostamattoman tuhovoiman, mutta eittämättä syntipukittelijoiksi päätyvät kauneimmat, rohkeimmat ja älykkäimmät, eli parhaimmat, ne joita Para on suosinut. Tästä syystä muuten, monet maagiset opiskelijat joutuvat ensimmäisiksi opettelemaan itsensä erottamista tästä tiedostamattomuuden massasta, sillä enimmäkseen kateuteen perustuvat valheet estävät meitä parantumasta.

Sen sijaan, että murehtisin kaneutta, jota eittämättä ystävälläni on enemmän, voin nähdä kauteuden toivona, kaipuuna. Kateus kertoo jonkin puutteesta ja mikä voisikaan olla tärkeämpää maagista tietoa, kuin se, mitä vielä tietää ei vain haluavansa, vaan Todella Tahtovansa. Vain kateus kertoo siitä.

Setä LaVeytä lainatakseni maailma olisi paljon parempi paikka, jos ihmiset toistensa kiusaamisen sijaan pistelisivät neuloja nukkeihin. Herkulliseksi ja idearikkaaksi lähteeksi suosittelisin tutustumista vihan hallintaan keskittyvään Demonic Dolls sivustoon sekä ratkaisukeskeisempään Valkyyria sivustoon, jotka molemmat esittävät Paran taiteellisempaa ikonografiaa. Myös otsikon alainen kuva Vihreästä Feministihengettäräestä on löytyy Demonic Dolls sivustosta.

Lykkyä kullekin,

eli paranemisiin,

Rrosa

ps. Parahan on vain suomalainen versio verkkotutummasta voodoo -nukesta, josta tässä m monikulttuurisuutta hyödyntävä, naiserityisempi versio.

Kerro kerro kuvastin

2008-11-24T12:56:00.000-08:00

Pimeys ja kauneus eivät vaikuta kulkevan käsikädessä. Opimme jo satukirjojen kuvituksesta, että pahuus on yhtä kuin pimeys, kiehtovaa ja vaarallista. Koukkunokkainen noita-akka asuu metsän pimeimmässä ja synkimmässä kolkassa. Värähdätkö inhosta nähdessäsi tuon rujon naisen? Eikö hän kaikessa pahuudessaan ja rumuudessaan saa aikaan voimakkaamman tunnereaktion kuin kultakutrisen prinsessan kasvojen rikkumaton harmonia.

Silti kauneus voi kaikessa loistossaan olla yhtä uhkaavaa kuin pimeys ja rumuus. Useimmiten kauneus demonisoidaan ja sen hohtoa himmennetään liittämällä se turhamaisuuteen, viekkauteen, manipulointiin tai tyhmyyteen. Lumikin viekas ja paha äitipuoli lienee klassisin esimerkki tällaisesta pahuuden ja kauneuden liitosta. Mikä pahinta hän eittämättä on myös älykäs.

Entäpä tarinan prinsessa Lumikki? Kaunis, viaton ja ahkera, mutta kaikista muista avuistaan huolimatta, häntä ei voi kutsua järin nokkelaksi. Tyttöparkahan haksahti sangen alkeellisiin juoniin, vaikkakin loppujen lopuksi saikin prinssinsä ja puoli valtakuntaa, enemmän kuitenkin onnellisten sattumien kuin ihmissuhdetaitojensa ansiosta.

Ehkäpä Disney on merkittävämpi mielipidevaikuttaja kuin arvaammekaan, mutta sanoisin yhtiön iskeneen aikoinaan yhteen kulttuurimme kipupisteeseen. Aivan kuin saduissa, kauneus sallitaan yksikertaisille Lumikeille, mutta kaikki älykkäät ja kauniit naiset saavat helposti ikeekseen pahan äitipuolen roolin.

En voi kuitenkaan tarjota pahaa äitipuoltakaan roolimalliksi. Hänen voidaan hyvällä syllä sanoa langenneen kateuden sudenkuoppaan. Taikapeilistä tuli hänen henkilökohtainen kiduttajansa kun se kerta kerran jälkeen toi hänen salaiset pelkonsa ilmi. “Sinä ennen verraton, Lumikki nyt kaunein on.” Tosielämässä toinen ihminen on meidän taikapeilimme, sillä hakiessamme arvostusta itsemme ulkopuolelta kysymme siltä loputtomasti samaa kysymystä ja saamistamme vastauksista huolimatta sisimpämme täyttää kateus ja epävarmuus.

Tosiasiassahan Lumikin loisto ei ollut pois äitipuolelta, joka olisi voinut lohduttautua sillä, että oli huomattavasti älykkäämpi kuin tytärpuolensa, joka itseasiassa tummasta tukastaan huolimatta joutui osittain tyhmyytensä takia uhriksi. No, valitettavasti äitipuoli ei ollut syventynyt harjoittamaansa taitoon kovinkaan syvällisesti, koska oli ilmeisen sokea omille kipupisteilleen, joiden ymmärtäminen on useimmiten melko välttämätöntä todellisen magian harjoittamiseksi.

Mikäli äitipuoli olisi todella nähnyt oman kuvajaisensa hän olisi tajunnut, että hänen kauneutensa kumpusi älykkyydestä ja kyvystä muuttaa asioita tahtonsa avulla. Siihen verrattuna Lumikin viattomuus ei ollut minkäänlainen uhka hänelle. Onneksi äitipuoli menetti kauneutensa ja hän palasi ruotuun, rumaksi noita-akaksi jonka älykkyys ei enää ollut uhka kenellekään.

“We are beauty and we are darkness. We are light and we are change.” –Thorn

-Mari-

Morrigan

2008-11-12T12:43:00.000-08:00

Henget ja henkilöt

2008-11-12T06:00:00.000-08:00

Mieleeni on jäänyt jäytämään Thorn Coylen lausahdus, että ero ihmisten ja enkeleiden välillä on se, etteivät enkelit muutu. Ihmiset kasvavat, ottavat opikseen, etsivät uteiliaina uusia ratkaisuja, poimivat rusinat pullasta. Samalla, kun Feri opiskelija harjoittelee tavoittaakseen Pyhän, hän raivaa tietä Pyhyyden manifestaatiolle. Väistämättä inhimillinen ja epäinhimillinen kohtaavat, jolloin myytti ei enää elä omaa elämäänsä, vaan minä elän myyttiä. Sinäkin siis, jos olet teet työtäsi: istua jökötät päivittäin, olet päättänyt toivoa, katsonut tiskivuorta ja ymmärtänyt, että tässä ruuhkabussissa istuessa minä nyt olen, Matroona maallistuneena, enkä muuta voi

kuin elää elämääni.

Minä olen Matroonani, koska minun tulee muuttaa myytti, parantaa haavani, hallita kohtaloani. Minä olen Jumala ja Jumalatarauta, minähän teen sen!

Joten vaikka te Leenu, Liinu ja Tiinu, Ankkalinnan Tasa-arvo valtuuskunta, kielsitte inhimillisyyden minulta, Seksin, Sodan ja Noituuden Haltia Kuningattarelta, minä silti väitän, olevani myös ihminen. Minulla on sykkivä sydän, ilmaa syleilevät keuhkot ja syli. Syli, josta olen synnyttänyt ja johon hautaan miehen, sankarin ja uskalikon, pieneen kuolemaansa. Minä muistan sinut Leenu, ihmisenä, joka opetti minut luopumaan naiiviudestani; muistan sinut Liinu ihmisenä, joka opetti minut luottamaan mututuntumaani; minä muistan sinut Tiinu ihmisenä, joka katseli sivuitseni, mikä onkin ymmärrettävää, sillä katseeni tappaa. Kolmesti inhimillisyyteni kiellettin, mutta näin Pyhyyden positioon asetettuna voin todeta, että minkä taakseen jättää sen eestään löytää: olette kukin kieltäneet vain oman inhimillisyytenne ja kuvitelleet, että minä olisin sen vastuun puolestanne kantanut.

Anteeks tämä kikka kakkonen: minä kannan vastuun vain omasta typeryydestäni. Kuinka siis tulla tunnustetuksi tästedes? Kuinka muuttaa myyttiä? Näinnikkäästi: tunnustamalla inhimillisyyteni, herkkyyteni, lapsellisuuteni ja ennen kaikkea sen turhamaisen toiveikkuuteni, kuvitelmani, että kun kauhalla ei ole annettu, ei muka lusikalla voisi vaatia. Tunnustamalla sen, että haluan iloa, kivaa, rallatella ja nauttia raatamisesta huolimatta ja sen oikeuttamana. Mittakaavaa voisi sovittaa. Intensiteettiä vaihdella ja kohtaamisen kestoa, mutta olen kuulkaa vasta Feri oppilas, joten anteeks sekin, että ottaa aikansa sopia tässä Pyhyyden mahdissa inhimilliseen, kuolevaiseen kuosiini.

Toinen, mistä ajattelin nyt, tämän Vesimiehen ajan kynnyksellä luopua, on sen jästipää kulttuuriheeroksen heikkouksien helliminen: turpaan on tullut joka kerta. Evätty on niin, äitiys, vaimous kuin huoruuskin, joten ei millään muotoa maksa vaivaa yrittää selittää, että tarjolla olisi Troijan Hevosen ja Helenan sijaan Pillujumalatarta uunituoreena ja auliisti. Olkoon ilman siis ja minä pitäydyn tästedes kaltaisteni keskuudessa.

Elämä on.

Ruusulla tanssimista.

Sirkuspäivä

2008-11-07T10:42:00.000-08:00

Keskustelin tässä eräänä päivänä unelmista ja unelmien kuolemisesta. Tiedättehän, sinulla, minulla ja meillä kaikilla on jokin unelma, jota voidaan kutsua unelmaksi isolla U:lla. Tämä haave on polttoainetta, joka ruokkii sinua arjen harmauden keskellä, tavoite jota kohti vaeltaa, iloinen ajatus, joka nostaa hymyn huulillesi. Saatat unelmoida suloisia päiväunia ja tamä ihana haaveesi on kuin Avalon tai salainen pakopaikka suljettujen silmäluomiesi takana.

Joskus käy kuitenkin niin, että unelma kuolee. Unelma saattaa kuolla omaan mahdottomuuteensa, se saatetaan korvata uudella unelmalla tai se vain lakkaa kiinnostamasta. Joskus unelma kuolee jopa silloin, kun se täyttyy. Etenkin silloin.

Kuvan kaunis morsian itkee häiden jälkeen tolkuttoman kalliissa leningissään, koska hääkakussa oli vääränlaiset koristeet eikä unelmien päivä ollutkaan täydellinen. Pakettitalon kiiltävälle parketille pisaroi katkeruuden kuumia kyyneliä, sillä talopakettiunelman kylkiäisinä oli kariutunut parisuhde ja liian paljon velkaa. Aikuisten maailmassa esimerkkejä on loputtomiin. Juuri kun saat sen, minkä olit palavasti halunnut huomaat, että sydämmesi on ilon sijaan tyhjä ja maailma on huijannut sinua. Onnen sijaan tunnet karvasta pettymystä. Unelmasi on pilattu, riistetty tai tärvelty. Uskoit unelmaasi, käytit siihen aikaa ja energiaa ja mitä sait tilalle? Sait jotain avian muuta kuin odotit.

Käytin esimerkkinä keskustelussani sirkusta. Lapselle luvataan perjantaina, että seuraavana päivänä mennään sirkukseen. Kaikki lapsen toverit ovat käyneet siellä heti sinä päivänä kun sirkus on tullut kaupunkiin, joten lapsen odotukset ovat korkealla. Ystävät ovat kuvailleet ihmellisiä taitotemppuja trapetsilla, hulvattoman hauskoja pellejä, hevosia jotka osaavat kävellä kahdella jalalla ja aivan oikeaa tuuheaharjaista leijonaa. Illalla uni tulee hädin tuskin silmiin ja aamulla ensimmäinen ajatus on SIRKUS. Illalla, juuri kun unelma on toteutumaisillaan, tapahtuu jotain. Maailma tulee väliin, elämä muuttuu. Sirkukseen mennäänkin vasta huomenna. Äiti ja isä ovat kovin pahoillaan.

Huomenna ei kuitenkaan ole enää sirkuspäivä. Jotain on mennyt peruuttamattomasti pieleen, eikä sirkus tunnu enää sirkukselta. Pettymys tai pettymyksen pelko on vienyt kärjen koko ilolta. Ehkä jossain vatsanpohjalla ollut kuristava tunne on saanut sirkuksen värit haalenemaan. Ehkä mielessä kuiskinut pahaenteinen ääni on saanut meidät uskomaan, että sirkuspäivää ei tulekaan. Ehkä sirkus ei ollutkaan loppujen lopuksi niin täydellinen. Ehkä se oli edellisen odotuksen ja sitä seuranneen pettymyksen jälkeen vain toinen pettymys.

Mietin, mitkä kaikki unelmani ovat muuttuneet peruuntuneiksi sirkuspäiviksi. Mietin, miten tavattoman voimakas vastapari pelko ja toivo ovat. Pelko on ehkä voimakkain tunteemme, onhan sen tehtävä joskus ennen ollut suojella meitä vaikaissa olosuhteissa. Silti se joka pitää meidät elossa on toivo. Toivoessamme ja haaveillessamme jostain meidän on oltava varuillamme, ettei unelmamme muutu perfektionistin pakkomielteeksi.

Suren unelman kuolemista enemmän kuin rakkaan ihmisen menettämistä. Toisinaan unelma ei voi koskaan kuolla, vaan unemalla on sielu ja se elää ikuisesti. Todellisuus on vain hetkittäisiä väläyksiä, sen sijaan unelma on jotain ideaalia, jotain joka elää ikuisesti ja kuin myyttien sankarit- kuolee vain syntyäkseen uudelleen.

-Mari-

"Ei se, että valehtelit minulle, vaan se että en enää usko sinua, on järkyttänyt minua." -Friedrich Nietzsche

Let's pretend, happy end

2008-11-02T10:26:00.000-08:00

You look so fine
I want to break your heart
And give you mine
You're taking me over

It's so insane
You've got me tethered and chained
I hear your name
And I'm falling over

I'm not like all the other girls
I can't take it like the other girls
I won't share it like the other girls
That you used to know

You look so fine

Knocked down
Cried out
Been down just to find out
I'm through
Bleeding for you

I'm open wide
I want to take you home
We'll waste some time
You're the only one for me

You look so fine
I'm like the desert tonight
Leave her behind
If you want to show me

I'm not like all the other girls
I won't take it like the other girls
I won't fake it like the other girls
That you used to know

You're taking me over
Over and over
I'm falling over
Over and over

You're taking me over
Drown in me one more time
Hide inside me tonight
Do what you want to do
Just pretend happy end
Let me know let it show

Ending with letting go.

Let's pretend, happy end.

(Garbage)

-Mari-

Masokismia

2008-10-28T13:58:00.000-07:00

Kuilu todellisuuden ja ideaalin välillä on toisinaan kauhistuttavan syvä. On huomion arvoista, että olen totta vie pyrkinyt havainnoimaan maailmaa mahdollisimman vapaana traumoista ja kipupisteistä. Olen pyrkinyt tiedostamaan ja tarkkailemaan todellisuutta isolla alkukirjaimella, vapaana henkilökohtaisista ongelmistani muodostuvista todellisuutta vääristävistä aurinkolaseista, ja rouva paratkoon, vapaana odotuksista.

En ole enää odottanut unelmieni prinssi ratsastavan valkoisella ratsullaan luokseni tai sen puoleen löytäväni sateenkaaren päästä kultaa. On toki olemassa idea prinssistä ja idea kulta-aarteesta, mutta olen pyrkinyt pitämään ideat ideoina ja todellisuuden todellisuutena. Olen luullut edenneeni johonkin pisteeseen. Kaikki, jotka tuntevat minut tietävät, että olen lähes fanaattinen siinä määrätietoisuudessa, jolla olen koittanut järjestää elämäni ja vapauttaa itseni kaikista itseäni ja muita ihmisiä koskevista harhakuvitelmista. Siitä huolimatta minusta tuntuu kuin koittaisin äyskäröidä vettä haarukalla ja olen huomannut eläneeni harhakuvitelmien harhakuvitelmassa.

Huolimatta tahdostani tai kyvystäni on jokaisessa hetkessä piillyt ansa, jokaisessa hetkessä ja tuon hetken tulkinnassa on ollut mahdollisuus pudotukseen. Tietenkään en ole tiennyt sitä, sillä kuten kaikki uskonnollisista maailmankatsomuksista kiinnostuneet ihmiset, minä olen uskonut. Olen uskonut magiaan, olen uskonut intention, tahtoon, uskallukseen ja tämän kaiken manifestaatioon elämässäni. Olen luullut kulkevani turvallista reittiä, mutta huomannut, että huolellisimminkin suunnitellulla polulla saattaa olla irtokivi, joka saa jalan lipsumaan. Tiukasti kontrolloidussakin mielessä on olemassa särö, porsaan reikä tai halkeama, joka saattaa yhtäkkiä laajeta rotkoksi ja avata mielen epäuskolle ja epätoivolle.

Minkä tahansa tapahtumaketjun kääntyessä ennalta arvaamattomaan suuntaan, odotusten ja lopputulosten ajautuessa liian suureen ristiriitaan tai oman maailmankatsomuksen joutuessa toden teolla haastetuksi joutuu kohtaamaan hirviön, joka asustaa mielen syvyydessä. Kaaos. Epäilys. Epävarmuus ja epätoivo. Ne ovat tämän olennon lempinimiä ja haastavat kaiken sen mihin olen uskonut. Huomaan yhtäkkiä palanneesi alkuun ja ensimmäisen ja tärkeimmän kysymyksen äärelle. Mihin minä uskon ja onko se, mihin olen uskonut todellista?

Tällä kertaa tuo kysymys tuntuu johtavan ikuiselta tuntuvaan epäilyksen kierteeseen. Olenko uskonut illuusioon. Onko kaikki suurta huijausta tai mielikuvitukseni luoma harha? Tai valitsenko vielä kerran uskon ja toivon, vaikka siihen ei tunnu enää olevan mitään syytä? Onko kaiken päämääränä ollutkin vapaa pudotus, kontrollinen menettäminen ja kaaoksen hyväksyminen? Se, että valitsen yhä edelleen uskomisen todistaa, että jokaisen magiasta kiinnostuneen ihmisen sisällä elää pieni masokisti.

-Mari-

2008-10-28T13:13:00.001-07:00

Haukka

2008-10-28T12:52:00.000-07:00

Olet minulle outo ja etsin sinua,
Siivet levitettyinä lennän kohti,
Sielun nuolena taivaan sineen
Kultaiseen aurinkoon.
Sidot minut paikalleni ja
istun sokkona hansikoidulle kädellesi.
Odotan pimeydessä ja
kun jahti alkaa olen valmis.
Torvien soidessa kiidän tuulessa.
Vapaana hetken äärettömyydessä,
Kutsusi vankina taivaan avaruudessa,
Metsästäjän metsästäjänä.

-Mari-

Luovuttamislista

2008-10-11T02:06:00.000-07:00

Listaan tähän valheita, joihin olen uskonut ja jotka ovat ohjanneet käyttäytymistäni. Ne eivät toimi, selitä maailmaa, mutta oikeuttavat usein erilaisia patologioita.

Feminismi:

koko elämäni ajan olen toteuttanut feminismin varjolla transmiehuuttani. Ympärilläni ihmiset ovat huomanneet tämän aikoja sitten ja erityisesti miehet ovat reagoineet sisäisen homopeikkonsa heijastelulla. Toki, toki se tarkoittaa kauhunsekaista ihailua, mutta käy harvoin käsi kädessä seksin ja suhteilun kanssa. Eikä minua ole yrityksistäni huolimatta hyväksytty Veljeskuntaan. Feminismi on mainio osoitus poliittisesti käyttökelpoisista käsitteistä, jotka ovat identiteettitasolla tuhoavia. Pointterini ei ole se, että pärjäisin tasa-arvoisesti sukupuolestani huolimatta ja pälä-pälä, vaan se, että inhoan naiseuttani ja feminismi on estänyt minua tehokkaasti työskentelemästä tämän syvän vammani kanssa. Henkilökohtainen on poliittista, MOT.

Manipuloimattomuus

on keskeinen osa ikiomaa vapauden teologiaani. Enemmistö ihmisistä olettaa tulevansa manipuloiduiksi ja kokee vastuun ja vapauden tarjoamisen välinpitämättömyytenä ja hylkäämisenä. Enemmistö ihmisistä ei myöskään ole vapausorientoitunutta, vaan haluaa tulla sidotuksi mahdollisimman monin suhtein erilaisiin valhematrikseihinsa. Ja mitä lähemmäs päästän ihmisiä, sitä voimakkaampi on jännite vapauden ja manipuloimisen välillä. Kysyn itseltäni, tuleeko minun kantaa vastuuta tästä ihmisestä? Onko hän läheiseni, lapseni? Ruokkiiko tämä suhde minua vaiko vain kuluttaako se? Ja katkerinta on, että jos ihminen on kovin kiintynyt matriksiinsa niin irrottautumalla hänen pelinsä säännöistä saan vastaani yleensä silmittömän raivon. Vapaudestani on tullut vankilani. Miksi en siis rapsauttaisi ratsupiiskallani, jos sitä minulta kerjätään?

Vähättelen

aikaansaamisiani, kykyjäni, eritoten habitustani olen hellinyt pelkoani, etten tulisi kuulluksi, etten kohtaisi ketään, joka on myös valhe sinällään. Olen kuvitellut tasa-arvoisia ystävyyssuhteita tai rakkaussuhteita 25 Watin ihmisten kanssa ja itseäni vähättelemällä luonut valheellisen kuvan itsestäni ja heistä. Kun sitten olen luottamuksen herätessä pikkuhiljaa kuoriutunut villapaitateltoista, äidillisyydestä tai takapulpetin tarkkailijan roolista niin, olen menettänyt suhteeni näihin 25 Watin ihmisiin. Para on vahva voima suomalaisessa kulttuurissa vieläkin, aikoinaan me tiedostimme sen, mikä teki kateudesta käyttökelpoista. Nykyään se on moralistin häntä joka heiluttaa koiraa. Olen ollut itsetuhoinen kuvitellessani tuttavuuden suojan kateudelta, mutta varjomateriaaliani olen tietenkin näin kaivanut esiin. Tästedes yritän hyväksyä sen, että avaudun vain 100 Watin seurassa ihastuneena ja ihastellen.

Kunnianhimoni

on vain ruokkinut ylenkatseen pentaakkeliani (gilded), eikä kuvitelmistani huolimatta tuottanut minulle mitään maallista hyvää. Kunnianhimo siis ei olekaan sama asia kuin menestys, sillä monet menestyneet patsastelijat ovat suuria keskinkertaisuuksia, joiden pienin yhteinen nimittäjä on systeemin täystehoinen hyväksikäyttö, eli manipulaatio. Enimmäkseen edelleenkin ylenkatson moista ja edelleenkin olen ilman menestyksekästä uraa, vankkaa taloutta, kolleegioverkostoa ja rikastuttavia syrjähyppyjä. Nämä tylsät, epäintellektuellit keskinkertaisuudet tekevät eittämättä jotain todella oikein. Lisäksi kunnianhimoni on minulle mainiosti sopiva lieka, joka sitoo minut toteuttamaan jonkun muun päämääriä, muka ominani sen toivossa, että saisin palkinnon, rakkautta tai muita menestyksen sivutuotteita.

Joustaessani

aina tilanteiden ja ihmisten tarpeiden mukaan, olen pikkuhiljaa rapauttanut rajani. Joustamisella on paikkansa myrskyssä ja joskus pitää venyttää jaksamistaan, sysiä omia tarpeitaan tuonnemaksi jne. Jos kuitenkin oletan, että anteliaana ja nöyränä lähimmäisenä muut automaattisesti huomaavat, että tulee minunkin vuoroni saada huomiota, apua ja tilaa, olen väärässä. Vaikka kasvattajana mainostankin usein kivaa valhetta, että vapauksia saa, kun kykenee kantamaan vastuunsa, ei Aikuisten Oikeassa maailmassa ole ensimmäistäkään vapautta annettu, vaan se on aina otettu. Sama koskee rajojani: maassa on aina armeija, joko oma tai vieras. Enkä totisesti haluaisi luovuttaa itsenäisyyttäni jonkun ulkopuolisen käsiin.

Sanottakoon, että pitäydyn edelleen vapauden teologiassani ystävieni suhteen. Edellytän myös täyden tehon hehkuttaamista ja ismi-vapaata, rehellistä kohtaamista sillointällöin, puolintoisin, vuoroinvieraissa ja ettolis kivaa, kevyttä sekä kiintoisaa. Kiitos teille, se myös on mahdollista.

Terveellisin Terveisin,

TransRosa

Holy Polarities

2008-10-08T22:37:00.000-07:00

Sex, tension:

my nerves raising,

reaching out

your nerves

touch, touched by

your divinity.

Sex, direction:

by this organic connection

we needfiring remember

what makes us Holy, between this longing, stretching concentration

towards-

Sub Rosa

Taruolentoja

2008-10-04T01:49:00.000-07:00

Hiljattain käteeni osui kirjakaupassa Ted Anderwsin kirja Elä maagisesti - keijut, luonnonhenget ja taruolennot. Tiedän, että tämä saattaa kuulostaa äkkipäätä rienaavalta, etenkin feri –noidan lausumana, mutta selailtuani kirjaa tajusin, etten itse asiassa usko keijuihin, en ainakaan samoin kuin kirjan kirjoittaja.

Keijukaiset ovat ristiriitainen käsite, etenkin suomalaisen feri –noidan näkökulmasta. Suomalaisessa kansanperinteessä ei ollut satukirjojen kuultavasiipisiä kukkaiskeijuja tai Peter Panin Helinä –keijun kaltaisia miniatyyri ihmisiä. Keijukaiset ovat itse asiassa olleet kalmanhajuisia kiusanhenkiä, jotka parveilivat hautausmaiden liepeillä ja lepattivat parvessa ruumissaaton perässä. Keijukainen –sana tuli lastenkirjoihin joskus 1800-luvulla, samoin kuin näiden kirjojen kiiltokuvamaiset kukkaiskeijutkin, joita se alkoi vähitellen tarkoittaa.

Huolimatta siitä, että kukkaiskeijuja on sangen hankala löytää kansantaruista Ted Andrewin suomeksikin käännetty teos opastaa kirjassaan, miten oppia käyttämään tuttuja satuja ja tarinoita apuna päästäkseen yhteyteen keijujen valtakunnan kanssa,  sekä tunnistamaan kaksikymmentä erilaista puun henkeä ja yli kolmekymmentä eri kukkaiskeijua.

Feri -tradition keijukaiset edustavat kelttimytologian haltijaolentoja, jotka vastaavat lähinnä suomalaisia maahisia tai muita luonnon henkiä. Kelttitarinoissa haltijoita (faery beings) on aina jättiläisistä pieniin ilkikurisiin olentoihin. Haltijat muuttuvat tarinoissa moneksi ilmestyen milloin palavasilmäisinä koirina, milloin jalkapalloa pelaavina nykyaikaisina haltijoina, jotka vaativat pahaa aavistamattomia ihmisiä todistajiksi yöllisiin otteluihinsa. Keijut palkitsevat tai rankaisevat aina oikkunsa mukaan ja siksi suurin osa ihmisistä on kammonnut heitä. He edustavat toista maailmaa ja ovat toiseudessaan vieraita, mutta lähempänä ihmisiä kuin vaikkapa jumalat.

Joidenkin irlantilaisten kansantarinoiden mukaan osa enkeleistä lähti Luciferin mukaan kun tämä syöstiin ylpeytensä takia taivaasta. Osa putosi maahan ja osa vesiin, jolloin erilaiset veden ja luonnon haltijat saivat alkunsa. Vaikka tässä tarinassa onkin vahvasti nähtävillä kristinuskon pakanuuden vastaisia vaikutteita, näen sen elementeissä saman varoituksen kuin vanhemmissa tarinoissa.

Kaikki luonnon henget ovat pohjimmiltaan ei-inhimillisiä, ne eivät välttämättä ole 'hyviä' tai kiinnostuneita yhteistyöstä ihmisten kanssa. Ihmisen pitää tuntea heidän tapansa ja lakinsa pystyäkseen olemaan vuorovaikutuksessa heidän kanssaan. Jotkut haltijat voivat tietenkin olla kiinnostuneita ihmisistä, jopa rakastua heihin. Kansantaruissa on paljon esimerkkejä haltijoiden ja ihmisten välisistä suhteista. Irlannin haltijat saattavat houkutella ihmisen omaan valtakuntaansa, jossa aika ei kulu ja toisessa todellisuudessa elänyt ihminen hukkaa vuosisadan palaten takaisin nuorena, pysyvästi muuttuneena, vaikkakin usein jonkin maagisen kyvyn saaneena.

Haltijat saattavat myös sekä suomalaisten että kelttiläisten tarujen mukaan haluta ihmisten apua esimerkiksi synnytyksessä. Joidenkin tarinoiden mukaan he myös himoitsevat omistamiamme tavaroita, erityisesti kauniita ja kiiltäviä pikkuesineitä tai teknisiä vempaimia. En siis väitä, että haltijat olisivat ihmisille 'pahoja'. Uskon, että he ovat vain erilaisia kuin ihmiset, he ovat magiaa, hyvän ja pahan tuolla puolen.

Mielestäni tällainen ajattelutapa on lähempänä todellista luontoa kuin sokerinen ajatus sievästä kukkaiskeijusta tai luonnon hengestä ihmisen erehtymättömänä ’henki oppaana’. Haltijat edustavat luontoa. Luonnossakin tuuli voi hivellä leutona henkäyksenä tai riehua tuhoavana pyörremyrskynä ja siksipä on haltijoillakin tuhoava ja rakentava puolensa. Ihmisten on myös terveellistä muistaa, että luontoa voi koskaan hallita. Ruusuissa on piikkinsä ja kielot ihanasta tuoksustaan huolimatta ovat myrkyllisiä. Vain oppimalla tuntemaan nämä kasvit oppii niiden todellisen luonnon ja ne varotoimenpiteet, joita niiden suhteen on syytä noudattaa.

: Mari :

RautaHelmiSoturi

2008-09-27T09:11:00.001-07:00

Kuvittelen kierrättäväni energiaa. Kuvittelen väriä, valoa, lämpöä, tiiviin energiamassan tunnetta, kun se kiertää kehossani. Muistelen energisiä, ruumiini tuntemuksiin unohtuneita kokemuksia.

Sitten ykskaks kaunispäivä näen energian kiertävän, tunnen lämmön ja kihelmöinnin siirtyvän, paineen, eikä mikään olekaan helppoa enää.

Palaan hetkeksi kuvittelemaan, mutta tässä vaiheessa tiedän huijaavani itseäni: minun on nähtävä, tunnettava, kuultava, mikäli mielin oppia hallitsemaan muutosvoimiani itsessäni. Tällä erää tämä erottaakin minut Jumalista, haltioista ja muista mielikuvitusolennoista. Kaikki on helppoa vain mielikuvituksessa tai vain sen sementin selkeässä konkretian ulottuvuudessa. Nämä yhdistämällä voi tuottaa viimeinkin itse kohtalonsa, vapaasti muuttaa elämänsä haluamaansa suuntaan,

mutta

on se niin vaikeeta.

Rrrosa sapiens

Kuolonenkeli

2008-09-24T12:15:00.000-07:00

Vajaa vuosi on kulunut siitä järkytyksen täyteisestä päivästä, jolloin mediasirkus Jokelan koulusurmien tiimoilta käynnistyi. Asiaa ratkomaan asetettu työryhmä ei ole edes päässyt loppuun edellisen massamurhan läpikäymisessä kun joudumme toistamiseen toteamaan, että tuskin edellisten uhrien muistokynttilöiden liekit ovat ehtineet sammua, kun sama tragedia on toistunut uudestaan ja kynttilät lepattavat jälleen pimenevissä syysilloissa. Viimeksi mietin, mikä saattaa ihmisen niin suuren epäyhtenäisyyden tilaan, että ainoa vaihtoehto tuntuu olevan koulutovereiden ampuminen. Nyt tuntuu, että yhteiskunnassamme on haava, josta tulee jäämään arvet. Valtava epätasapaino on aiheuttanut epätasapainon aallon, epäyhtenäisyys on tullut jäädäkseen.

Maailmaa, jossa elämme voidaan kutsua vaikkapa mediayhteiskunnaksi sillä, niin suuri merkitys erilaisilla viestintämuodoilla on. Ennen Jokelan tapahtumia en olisi osannut arvioida, kuinka suuri kohu tapauksesta syntyy. Tilanne on kuitenkin kaikessa järkyttävyydessään arkkityyppinen. Kuoleman ja elämän, hulluuden ja tervejärkisyyden, hyvän ja pahan, rauhan ja sodan vastakohtien yhdistyessä jossain tilanteessa sillä tavalla, tulee koulussa tapahtuneesta joukkomurhasta tavattoman voimakkaasti vaikuttava uutinen. Uudenlainen pahuuden antisankari on ihmiskuntaa vihaava tuhoa kylvävä kuolonenkeli, joka leikkii jumalaa karsiessaan kelvottoman aineksen ihmisrodusta. Varmasti juuri julkisuus houkuttelee tällaisiin 'näyttäviin' itsemurhan ja massamurhan yhdistelmiin. On varmasti houkuttelevampi ajatus olla hetkenaikaa ’tähti’ ja tietää olevansa seuraavat puoli vuotta mediakohun keskipisteenä, kuin ampua itsensä yksin kotona ja lähteä täältä lähes kenenkään huomaamatta.

Julkisuus ja tällaisten tapahtumaketjujen aiheuttamat maailmalaajuiset reaktiot tuottavat omalta osaltaan ilmiön. Voi varmasti ajatella, että yksi ihmisen perustarpeita on jättää jälkensä tähän maailmaan, keksiä olemassa ololleen jokin syy. On tavattoman traagista, että tällaiset vinksahtaneet yksilöt ajattelevat, että heidän jälkensä tulee olemaan tämän kaltainen ja vielä traagisempaa, että he ovat oikeassa. Miten muuten elämänsä alussa oleva nuori, joka ei ole saanut aikaan juuri mitään merkittävää pääsisi tällaisen julkisuuden keskipisteeksi? Tuskin aids –lääkkeen keksiminenkään takaisi samaa määrää palstatilaa lehdistössä. Negatiivista julkisuutta ei ole olemassa. Jokainen keskustelu, uutispätkä, blogi-kirjoitus ja paneelikeskustelu on juuri sitä, mitä tämä nuori on halunnut – julkisuutta. Hän on lopultakin huomion keskipisteessä, hän on hetken aikaa legenda.

Sex, Love, Commitment

2008-09-23T02:01:00.000-07:00

On such a night as this

When no moon lights your way to me,

I wake, my passion blazing,

My breast a fire raging, exploding flame

While within me my heart chars.

Ono no Komachi

(transl. by Tr. Earl Miner)

Sub Rosa

Elitistinen luovuus

2008-09-16T00:36:00.000-07:00

Hitauteensa turhautunut ItseJumalani tappaa itse egonsa, joka ei ymmärrä väistyä näyttämöltä, soittaa poskeaan toisen posken politiikasta ja esiintyy parantajana. Luovuus on vaarallista peliä suurin panoksin, jossa jumalatkin harvoin voittavat. Kannattaa siis ainakin kasvaa aikuiseksi, lopettaa elämällään leikittely.

Luovuus on ääripäiden sylipainia, normaalin ja kinkkisen kitkaa, agendojen antautumista orgastiseen kuolemaan, jännitettä järjen ja järjettömyyden välillä, oivallusta tunnistaessani tuntemattoman, teesin ja antiteesin synnyttämä synteesilapsi.

Pyhät Kaksoset nussivat toisensa hengiltä, pervoveikot panevat normit halki, poikki ja pinoon yhtyessään uskossa, toivossa ja rakkaudessa, hypätessään tyhjyyteen. Ja jollen minä kokkaa muhennosta, pilko salaattia, pese pyykkiä ja venyttele lenkin jälkeen niin, räjähdän heidän lauetessaan, leviän äärimmäisyyksiin, sen sijaan, että venyisin ylhäältä alas asti, kasvaisin, kantaisin synteesin lasta. Niinpä siis käyn puolukassa tai kahvilla, pörrötän tukkaa ja vaihdan vaelluskenkiin.

Luodessani uutta kohtaan vajavuuteni, kykyni ja kyvyttömyyteni, jotka oma nautintoni naulaa ylösalaisin, yhteen sulautuneina.

Luovuus on loputon kateuden lähde Gaussin kurvin keskellä menestyville, koska luovuus on pelottavaa repiessään sydämen esiin ja koska se sopii vain rohkeille ja älykkäille.

Rrosa

Käärme paratiisissa

2008-09-10T23:49:00.000-07:00

“Kun olen useamman ihmisen seurassa ja haluan synnyttää keskustelua, esitän jokaiselle olemassaolomme tärkeimmän kysymyksen: ”Oletko onnellinen?”, mihin kaikki vastaavat: “Olen.” Jatkan: “Mutta etkö haluaisi saada enemmän? Etkö haluaisi jatkaa kasvamistasi?” Jokainen vastaa: “Tietysti.” Totean siihen: “Ethän sinä sitten ole onnellinen.” He vaihtavat puheenaihetta.

Paulo Coelho, Portobellon noita

Onni on ehkä yksi aikamme suurimpia myyttejä ja se pakenee käsistämme kuin hiekka tiimalasista. Vaikka aikaa ei ole olemassa koemme, miten elämämme kulkee eteenpäin ja vuodet vierivät. Ajattelemme tuota onnea kuin tuonpuoleista paratiisia päivästä toiseen, hetkestä hetkeen. Paratiisissamme on kuitenkin käärme ja sen nimi on kaipaus.

Itseasiassa onni on ulottuvillamme minä tahansa hetkenä. Samassa Paulo Coelhon kirjassa todetaan: “Minä olen etsinyt elämäni aikana onnea pitkään, nyt en halua muuta kuin iloa. Ilo on kuin seksi, se alkaa ja loppuu.” Minä väittäisin, että yhtymäkohtia ilon, onnen ja seksin välillä on useampiakin. Seksin aikana pääsemme ehkä lähimmäs henkistä ekstaasia kuin milloinkaan muulloin normaalissa elämässämme, mutta kuten orgasmikin loppuu aikanaan, emme voi pysytellä huippukokemuksissamme ikuisesti. Meidän on pystyttävä myös luopumaan. Silti ekstaasin muisto ruokkii sieluamme ja muuttaa jotain meissä lopullisesti. Jokainen riipaiseva onnen ja hurmion hetki on kuin pieni kuolema.

Se mikä tekee meistä onnettomia on se, ettemme pysty näkemään onnea sarjana pieniä ilon hetkiä, jotka alkavat ja loppuvat. Emme pysty myöntämään, että elämäämme kuuluu myös kolikon kääntöpuoli, suru ja kipu. Vielä onnellisempia olisimme, jos suostuisimme myöntämään, että myös kipu ja suru loppuu aikanaan. Mikään ei kestä ikuisesti, koska maailman luonne on muuttua. Kaikki on läsnä joka hetkessä. Voimme tavoittaa pieniä onnenhetkiä myös surun aikana ja äärimmäisen onnellisuuden kirkkautta varjostaa surun häive jossain sisimpämme sopukassa.

Ilo ja onni ovat kosketuksessa, päiväunelmassa, punaisissa pihlajan marjoissa tai leudossa syystuulessa kasvoillamme. Odotamme, että toinen ihminen tuo onnen mukanaan, uusi talo, työpaikka tai auto tekee meistä onnellisia ja saamme odottaa ikuisesti oman kaipauksemme orjina. Odottaessamme prinssi rohkeaa unohdamme nauttia höyryävästä teekupista, koiran tassun äänistä ja kylvystä kynttilän valossa. Oma kallisarvoinen elämämme kulkee ohitsemme, sillä elämme unessa.

Coelhon lainaus on ristiriitainen, sillä siinä sanotaan onnen kaikkoavan kun toivoo kasvavansa. Kasvaminen ei toden totta tuokaan sellaista onnea, jota onnen kuvittelemme olevan. Kasvaminen on itsensä uhraamista, suuria mullistuksia ja kipeitä ratkaisuja. Kuten fyysiset kasvukivut kuuluvat lapsen kasvuun, kuluvat henkiset kasvukivut sisäiseen muutokseen. Silti kasvaminen tuo mukanaan ilon, kyvyn olla läsnä omassa elämässään olipa se kuinka kipeää tai pelottavaa tahansa. Emme enää etsi myyttistä paratiisia, vaan maailma ympärillämme muuttuu paratiisiksi ja kaipauksen käärme kiertyy nilkkamme ympärille kun myönnämme sen olevan osa paratiisia.

-Mari

Pikkujoululahja

2007-12-04T10:44:00.000-08:00

Tähdenetsijä lopettaa toistaiseksi.
Viimeisenä vinoiluna Liber Resh vel Helios kalevalmitallisesti ja ugrimytologioin, olkaapa hyvä. Loppurukouksen saa kukin kirjoittaa itse. Rukousta on tarkoitus jatkaa ja jatkaa ja jatkaa koko loppuelämä vuorokauden aikojen tahdittamana.

Aamunkoiton auteereesta
aukeava Aurinkoinen,
korkealle kohoava,
Kotkan komea kohahdus
Päivättären päästämänä
yön sylistä syntynyt!
Huomenta huikea Haukka!
Louhikäärmeenä lentävä!

Päivättären päkijöillä
Auringon avosylissä,
Aino ammennat auliisti
voimaa, voittoisaa jakelet
kannat kauneutta katsella
havaita halun hahmoja.
Terve terhakka Aurinko,
Aino aamun autereesta

Iltasella istahtaessa,
ilmaantuessa ihon alle
ilo itse Ilmarisen,
intoapa iso annos,
opittua omin aivoin.
Viisaan virren virittäjä,
Taivaan Takoja taitava,
Iltaruskossa Ilmatar.

Tähtiäidin kämmenellä,
Otavaisen Olkapäällä
Kontio koti kolossa
vaalit vaiti vallitusta
aidan rautaisen rakennat,
pidät piilossa poikasi,
unta vaalien vaikenet,
kaitset Karhu kaunoiseni.

Tässäpä noin suora käännös:
Ole tervetullut Sinä, joka olet Ra nousussasi, jopa Sinä, joka olet Ra voimassasi, Sinä, joka seilaat laivallasi Taivasten yli Auringon nousuun. Tahuti seisoo loistossaan kokassa ja Ra-Hoor kypäröitynä. Ole tervetullut Sinä, Yön Sylistä!
Ole tervetullut Sinä, joka olet voimakas Ahathoor kauneudessasi, Sinä, joka seilaat purrellasi Taivasten yli Auringon keskellä. Tahuti loistossaan seisoo kokassa ja Ra-Hoor kypäröitynä. Ole tervetullut Sinä, Aamun Sylistä!
Ole tervetullut Sinä, joka olet Tum asettuessasi, jopa Sinä, joka olet Tum ilossasi, Sinä, joka seilaat laivallasi Taivasten yli Aruingon laskussa. Tahuti loistossaan seisoo kokassa ja Ra-Hoor kypäröitynä. Ole tervetullut Sinä, Päivän Sylistä!
Ole tervetullut Sinä, joka olet Khephra piiloutuessasi, jopa Sinä, joka olet Khephra hiljaisuudessasi, Sinä, joka seilaat laivallasi Taivasten yli Auringon keskiyöntunnilla. Tahuti loistossaan seisoo kokassa ja Ra-Hoor kypäröitynä. Ole tervetullut Sinä, Illan Sylistä!

Valoa ja Rakkautta
Rosa

Rukous

2007-11-24T05:44:00.000-08:00

Kursiivilla lainatekstiä.

Minä ja Sinä olemme me, vaistämättä, vähääkään välittämättä tai
päinvastoin, (minkä hintana on rehellisyys)
ja päinvastoin.

The Abyss
The Word is broken up.
There is Knowledge.
Knowledge is Relation.
These fragments are Creation.
The broken manifests Light.
A. Crowley: The Book of Lies

Kaipauksen Syvyydestä minä huudan
Sinua! Muiston mustalta aukolta,
johon harhani hajoavat, repeytyvät järkeilyni, johon unohdan Itseni.
Näen pyhyyden muutosten suhteissa, alati synnyttämässä ja alati
tappamassa
Valon juostessa hiuksissasi. En näe itseäni.

Weave, weave the sunlight in your hair--

Mut’ puno, puno valo palmikkoon!

Clasp your flowers to you with a pained surprise--
Fling them to the ground and turn
With a fugitive resentment in your eyes:
But weave, weave the sunlight in your hair.
T.S.Eliot: La Figlia Che Piange

”Kirkaisen Kotkana kouristan kynteni lihavaan loheen, täynnään
mätiä minä teen, toimitan tahtomattani, toimittamatta tahdon,
sillä tarpeet huolehtivat itsestään,
itsestään ja
tunnistan jännityksen, joka vetää minua,
nimittää
Tahtooni
valaa.

Tulen, Tulena toteudun ja tässä on
minun ruumiini ja minun vereni.”

Kuljetat meidät Kiusausten läpi: muovaat, mutta
päästä meidät Hyvästä ja
päästä meidät Pahasta,
sillä Sinun on.
Sinun on.
Sinun on äärimmäinen rajattomuus rajallisuudessa rakkaus.

Pilvestä kauhun tulisen Kyyhkysen siivet loimuavat.
Nuo siivet sinut, syntisen, erheistä yksin puhdistavat.
On ainut toivo uskallus, Tulesta Tuleen vaellus:
Tulessa Tulen lunastus.

Ken piinan keksi? Rakkaus. Se kätten peitenimi on.
Ja kätten työtä neulomus on liekkipaidan. Mahdoton
on yltämme sen kirvoitus.
Me elämme ja kuolemme vain,
koska Tulta ruokimme.
T.S.Eliot: The Four Quartets; Little Gidding

Sub Rosa,
pusi pusi höpönassut

Lasivuori

2007-11-17T06:17:00.000-08:00

Valhetta, valhetta valhetta on, kaikki laulut maan. Valhetta valhetta vain ne mutta ne lauletaan...

Huomasinpa hienoisesti hämmentyen, että minussa elää selitysautomaatti. Tämä mallittaja, jota lapsellisuuksissani olen pitänyt tietoisuutena ja kyvykkäänä nokkelasti ja viileästi analysoimaan asioita tuottaakin vain satunnaista, ajattelumallin mukaista soopaa, poimii palasen sieltä, toisen täältä, vaihtelee tapahtumajärjestyksiä ja selittää juonenkäänteitä jollakin edesmenneellä muistolla, joka kuuluukin itseasiassa ajallisesti johonkin, joka tapahtui joskus aiemmin. Käsittääkseni (mutta muistuttaisin, että tämäkin saattaa olla vain välähdyksittäin näyttäytyvää aivojeni ajankulujargonia) muistiautomaatti koostuu opituista ajatusmalleista, sekä muistamisen ja toimimisen tavoista.

Ne ajatusmallit, jotka olen oppinut lapsena perheessäni, ovat enimmäkseen elämänmittaisia valheita, joita sukuni aina siirtää seuraavalle. Toki seassa on väistämättä joitain elinvoimaa enentäviäkin muotteja, joten älkäämme tuomitko selviytyjiä, taakankantajia, hoitajia ja haavojansa nuolleita. Oma vaikutuksensa siihen, mitä muistan on sillä, miten muistan: ruumiillisina, kuvallisina, äänellisinä mielteinä vaiko makuina tai tuoksuina tai mainittujen sekoituksina. Ja vielä muistojani, elikäs oppimaani ja kokemaani, maustaa se, millä tavalla olen tottunut toimimaan tietyissä tilanteisssa. Toimitanko vai tarkkailenko, kiinnostunko vai ohitanko asioita, koska ne tuntuvat tylsiltä, huomioinko kokonaisuuksia vai yksityiskohtia ja ovatko ne liikkeessä vai paikoillaan jne.

Selitysautomaatillani olen kutonut olemisesta ns. todellisuuden, eräänlaisen verkoston, jossa on olevinaan muka tosiasioita ja muka todennäköisyyksiä ja muka vakautta jne. kukkua. Sanalla sanoen olen palannut sormeilemaan todellisuuden matriksia, miltä joku tovi sitten sain sormilleni, kuvittelemalla, että pelkkä tiedostaminen riittäisi sen muuttamiseen.

Täll'erää kaikki alkoi siitä, että kertailimme erään mielenkiintoisen ja osin tahattoman kömmähdyksen vaiheita, minä ja ystäväni. Kesken moraalista kohmeloani, mikä johtui tuosta toisesta osasta, joka siis myönnettäköön ei ollut tahatonta, uskalsi ystäväni sanoa, että hän kyllä muistaa asioiden tapahtumajärjestyksen toisin. Ja siihen minä sitten putosin tajutessani viimeinkin, että muistin kyllä selitykseni, mutta en enää, mitä oikeastaan tapahtui.

Tietämättäni olen tehnyt tätä noin koko tähänastisen ikäni.

Eikä tässä vielä kaikki, järkytyksen äärirajoille minut reivasi kolme kauheaa oivallusta. Ensimmäinen on se, että mitä kaikkea väärää, jopa pahaa olen tällä tavalla selittänyt oikeaksi tai ainakin väistämättömäksi. Toinen on se, että olen luultavasti vääristellyt koko elämäni, kaikki muistoni ja kaiken oppimani. Kolmas miltei musertaa, sillä olen siirtänyt tämän lapsiini.

Myrskyävän paniikin silmässä lohduttavat myötätunto, jonka saman kokenut voi läsnäolollaan tarjota sekä toivo, että yhteys elämään, muihin elämiin, aikaan, paikkaan aina ja alati voi parantaa automaatioiden orjuudesta. Tässä on nähtävillä minun Suuri Työni, minun egoni kuolema.

Valon syntymäjuhlaa odotellessa toivotankin kullekin

toivoa
ihan vain toivoa.

Rouva Mustarosa Kokko

Hiljainen hetki

2007-11-08T07:51:00.000-08:00

Tuusulan tragedia ei voi olla nostamatta esiin kysymystä pahuudesta. Nuorien ja viattomien ihmisten elämän ennen aikainen päättyminen ravistelee hereille, pysähdyttää ja järkyttää. Millainen ihminen voi tehdä tämän kaltaisen veriteon?

Seurattuani tiedotusvälineitä olen pohtinut enimmäkseen sitä, miten kukaan voi vinksahtaa noin pahasti? Mikä ajaa ihmisen näin äärimmäiseen väkivaltaan. Kuinka paljon vihaa, surua tai häpeää tarvitaan näin suuren pahan teon tekemiseen. Mistä kaikki johtuu.

Ferin näkemyksen mukaan pahuus syntyy epäyhtenäisyydestä (disconnection), siitä ettei kykene olemaan yhteydessä(connected) omiin sieluihinsa, eikä siten enää ole yhteydessä maailmaan itsensä ulkopuolella. Tämänkin tapauksen kohdalla yhteiskunnan vaikutus on nostettu esiin, tällä kertaa itse silmittömästi kuolemaa ympärilleen kylväneen lukiolaisen toimesta.

Miksi ihmiset joutuvat olemaan niin yksin? Miksi mielenterveysongelmia ei enää huomata, eikä niihin puututa? Miksi joku on niin peloissaan, että näkee väkivallan olevan ainoa pakotie?

Ehkä epäyhtenäisyys voi synnyttää pahuutta myös silloin kun se alkaa ihmisen ulkopuolelta. Koulukiusattu nuori on erotettu yhteisöstä, eikä hänellä ole normaaleja sosiaalisia suhteita. Lopulta yksinäisyys, häpeä omasta erilaisuudesta ja viha maailmaa vastaan saattaa myös sisäiseen epäyhtenäisyyteen, suistaa itsemurhaan ja näköjään äärimmäisissä tapauksissa järkyttävään kostoon viattomille sivullisille.

Toivon, että ihmisten sydämistä löytyisi myötätuntoa. Toivon, että mahdollisimman moni lähettäisi tänään rukouksen tai kauniin ajatuksen uhrien omaisille ja ystäville sekä veritekoon ajautuneen lukiolaispojan perheelle ja läheisille.

Toivon myös, että mahdollisimman moni hymyilisi ja sanoisi jotain kaunista niille, jotka ovat kiusattuja, yksin, sairaita tai masentuneita. Toivon, että rakkaus voisi korjata tämänkin haavan- edes ajan kanssa.

~Mari~

Naakat tulevat

2007-10-28T11:43:00.000-07:00

Vuosi päättyy, vanha vuosi alkaa ja olen lehteillyt viime vuoden päiväkirjaani miettien, mitä mielessäni on liikkunut. Näin Suomen olosuhteissa tuntuu luontevalta työskennellä pimeyden kanssa syksyisin ja niin olen totta vie tehnyt. Sielussani tuntuu vallitsevan kaamos, syysmasennuksen ovat korvanneet joka syksyiset varjot, jotka lehahtavat lentoon sieluni sopukoista syksyn tullen kuin läheisten tornitalojen katoilla kisailevat naakat. Luulin jo, että naakat eivät tule, mutta marraskuun alun lähestyessä ne ovat taas satapäisenä parvena täällä. Huomaan palanneeni alkuun niiden samojen ydinkysymysten äärelle, josta viime vuonna työni aloitin. Kuka minä olen? Mitkä ovat toiveeni ja pelkoni?

Työ on kuin spiraali, joka kiertyy kohti ytimessä olevaa asiaa: kerros kerrokselta raapaisen hieman syvemmältä ja syvemmältä, mutta kierrän samaa kehää, jota minun ehkäpä tuleekin kiertää. Naakat lentävät katolta toiselle loputtomasti vastatuulessa tanssien. Taivas pimenee niiden mustien siipien auetessa lentoon ja kattopellit rapisevat niiden kynsien alla. Näyttää siltä, että juuri kun ne ovat asettuneet jollekkin katolle on tullut aika lähteä lentoon uudelleen.

Pimeyden kautta löydän valon, uudestaan ja uudestaan. Joka kerran se tuntuu pieneltä ihmeeltä. Kun pääsen ytimeen spiraali kasvaa ja aloitan uuden kierroksen, ajautuen jälleen spiraalin laidalle, tanssimaan tuulessa. Ehkä uusi kierros on helpompi tai ehkä tämä työ on se työ joka jatkuu loputtomiin. Lennän katolta toiselle levottomana, kakofoniassa kirkuvan, varjoistani koostuvan naakkayhdyskunnan kanssa.

Jokainen naakka tuntuu lentävän eri reittiä, jokaisella varjolla tuntuu olevan oma tahto. Joku yksinäinen nousee aina siivilleen juuri kun eheys näyttää tuleen saavutetuksi ja lintu lauma on asettunut aloilleen. Kaikki hajoaa taas ja koko esitys alkaa alusta. Parvi kohoaa siivilleen harmasta syystaivasta vasten ja juuri kun aion kääntyä ikkunasta kuin tuhkasta nouseva Fenix eheys syntyy epäyhtenäisyyden jälkeen. Joka ilta naakat päätyvät jäämään jollekin katolle, hiljaisuus laskeutuu tienoon ylle ja ne vaipuvat uneen. Loputun raakkkuna ja lentoon pyrähtely on ohi. Minäkin ajaudun kahdeksikon silmukoiden ääripäihin, tanssimaan syysmyrskyssä villisti vastatuuleen, vain syöksyäkseni jälleen keskustaan, kohti valoa.

Pakottaako tämä vuodenaika aina kohtaamaan saman kysymyksen: erillisyyden ja ykseyden kokemuksen, pimeyden ja valon ristiriidan, pelkojen ja toiveiden ristitulen? Kaikilla ihmisillä on suuri kaipuu jonkin yhteyteen, mutta jälleen kerran olemme paradoksin äärellä, sillä ykseys on mahdollista saavuttaa vain sen vastakohdan erillisyyden kautta. Usein etsimme eheyden kokemusta toisesta ihmisestä, kuten naakat laumasta, mutta itseasiassa se mitä etsimme on omassa sisimmässämme. Vasta kaikkien naakkojen asetuttua aloilleen esitys on ohi ja mustat linnut painavat päänsä siiven alle. Jokainen yksilö on päättänyt asettua aloilleen.

~Mari~

Miksi olen niin hyvä oppilas?

2007-10-22T03:42:00.000-07:00

”Minä olen siis kuollut” Shadow sanoi. Hän alkoi tottua ajatukseen. ”Tai minä kuolen kohta.”
”Olemme matkalla Kuolleiden Saliin. Pyysin saada tulla sinne kanssasi.”
”Miksi?”
”Olit ahkera työntekijä. Miksipä ei?”
”Koska...” Shadow kokosi ajatuksensa. ”Koska en ole koskaan uskonut teihin. Koska en tiedä paljonkaa Egyptin mytologiasta. Koska en osannut odottaa tätä. Mitä tapahtui pyhälle Pietarille ja taivaanportille?”
Ibis pudisti pitkänokkaista, valkeaa päätään vakavana puolelta toiselle.
”Ei sillä ole väliä, ettet uskonut meihin”, hän sanoi. ”Me uskoimme sinuun.”
Neil Gaiman: Unohdetut Jumalat

Ensinnäkin, minulla on aivan helvetin hyvä opettaja. Oivallinen oppilas voi olla vain, jos opettaja on hänen arvoisensa, joka osaa kutsua piilevät kyvyt esiin.

Toiseksikin minä kunnioitan opettajaani, hänen näkemystään ja hänen tietoaan. En voi olla hyvä oppilas, jos sivuutan osan opettajani selvittämistä asioista vain siksi, etteivät ne sillerää kiinnosta tai etten vielä tajua, mitä tuleman pitää. Monet asiat aukenevat vasta myöhemmin, mikä kertoo siitä, että en voi tietää ja ymmärtää asioita ilman kokemusta niistä: noituus pitää tuta luissa ja ytimissä. Usein on myös hedelmällisintä harjoitella niitä asioita, jotka tuntuvat vähiten huvittavimmilta. Minulla pitää olla myös jonkinlainen kudelma, mihin okkultistiset oivalukseni liittää. Niinpä eräs tärkein hyvän oppilaan ominaisuuksistani on se, että osaan ihmetellä ja hämmästellä, myös tuntemattomia ilman välitöntä tarvettä tulkita asia tai ilmiö. Säästän hämmästelyjäni kuin aarteita ja maltan pitää mieleni kurissa,

mutta olen minä sitä harjoitellutkin.

Kolmanneksikin minä kerron opettajalleni mitä teen ja että teen. Etenen, koska teen harjoitukseni ja teen ne sillä intensiteetillä, jota ne edellyttävät. Syvällisimmän löytää yleensä yksinkertaisimmasta ja toistamisellakin on tarkoituksensa. Jos odottaa itsensä muuttuvan niin, on ymmärrettävä, että se ottaa aikansa, semminkin jos haluaa tehdä sen turvallisesti ruumistaan, mieltään tai sosiaalista verkostoaan vahingoittamatta.

Neljännekseen, en kyseenalaista maagisen maailmankuvani mahdollisuutta muuttaa maailmaa. Luonnollisesti muidenkin maagiset maailmankuvat muovaavat maailmaa, mutta yhdessä tekemällä tietoista sisutyötämme voimme muotoilla jotain ihan uutta.

MustaRosa
Viidennekseen, jokainen ihminen on Tähti, mutta vasta sitten, kun luovun vallasta rakkauden tähden ja etenen kuudenteen prinsiippiin, sytyn Tipharethissa loistamaan.

Syksyn tullen

2007-10-20T07:04:00.000-07:00

Viimeisen sadonkorjuujuhlan lähestyssä mietin satoa ja sen merkitystä. Tuntuu ihmelliseltä, kuinka kauaksi olemme ajautuneet maanviljelyskulttuurista. Emme ole enää sidoksissa maahan ja kotipaikkaan, kuten olimme joskus aiemmin. Oivalsin tämän oikeastaan jo viime kesänä, viettäessäni melko pitkän ajanjakson Keski-Suomessa kesämökillämme, matkalukemisenani Orion Foxwoodin kirja, Faery teachings. Asuessani kerrostalossa koko talven en voi kokea samaa yhteyttä ympäristööni kuin lapsuudesta asti tutulla kesämökillä. Tulisijassamme palaa lähimetsistä kaadetut puut, ruoka valmistetaan torilta ostetuista maakunnassa kasvatetuista vihanneksista, vaatteet pestään läheisessä rannassa ja vesi nostetaan lähteestä vastarannalta. Aamuisin ja iltaisin peseydyn järvessä. Olen edes hetken vuodessa saumattomassa yhteydessä ympäristööni.

Kaipaan mökille, jotta voisin kokea luissani lähestyvän talven. Jotta huomaisin, että minulla on koko ajan lyhyempi aika lukea ja puuhata. Jotta olisin niin pimeässä, että en erota omaa kättäni ennen kuin se koskee kasvojani ja jotta tähdet kimaltaisivat huikaisevan kirkkaina. Ihminen on luotu elämään neljän elementin keskellä. Elimme luonnon ehdoilla ja luonto palkitsi sadolla. Luonto oli ympärillämme, sisällämme ja ihollamme. Ehkä Haltijatkin näyttäytyivät siksi ihmisille herkemmin, energia oli jo valmiiksi samalla taajuudella, koska ihminen eli samassa ympäristössä Haltijoiden kanssa.

Minun suonissani virtaa veri, joka kytkee minut tähän maahan. Vieläkin saan ruuan luonnosta ja osatessani kotimaisia vihanneksia tiedän, että niissä on palanen tätä pohjoista luontoa. Olen uinut kesät järvissämme ja katsoessani illalla tähtiä näen niiden loistavan pohjoisella taivaalla, vaikkakin kaupungin valojen himmentäminä. Vilaukselta saatan nähdä kesäisin metsässä vihreän-ruskean tai sinisen hahmon ja iltaisin vien kesällä metsään kivelle pähkinöitä, lahjaksi näkymättömälle väelle. Hetken vuodessa ne ovat kiinteämpi osa todellisuuttani. Talven tullen eristyn neljän betoniseinän sisälle, korkealle maan yläpuollelle. Yhteys on heikompi, silti olemassa. Kotialttarille uhraan hunajaa ja pähkinöitä mielessäni tuttu luonto ja tutut Haltijat.

~Mari~

Minne tuuli kuljettaa?

2007-10-15T02:45:00.000-07:00

”Missä on Ohto synnytetty, mesikämmen käännytetty?
Luona kuun, tykönä päivän, Otavaisen olkapäillä.
Sieltä on maahan laskettuna
Kultaisessa kätkyessä, vitjoilla hopeisilla”

Suomalaisten vanhassa pakanallisessa perinteessä Ilman elementtiin liitetyllä tiedolla ja sanoilla on ollut tavattoman suuri merkitys. Olemme olleet laulajia ja uskoneet sanojen voimaan. Se, mistä kaikki on saanut alkunsa on liitetty ’tietoon synnyistä’ ja tiedon kautta tuon ilmiön ’hallitsemiseen’. Opimme ymmärtämään jotain olennaista jostain ilmiöstä, kun tiedämme mistä se on saanut alkunsa. Pystymme enää hatarasti tajuamaan, mitä Karhun syntysanojen takana on piillyt, kuinka suuri merkitys Otson Jumalallisella alkuperällä on esi-isillemme ollut. Olemme kadottaneet todellisen tiedon Karhusta, sen synnyn ymmärtämisen.

Syntyjen tunteminen on yhä edelleen portti jonkin asian oivaltamiseen, halutuunottoon ja ymmärtämiseen. Ilma on kaiken alku: siemen joka istutetaan maahan, Aamurusko joka nousee yön pimeyden jälkeen taivaanrantaan, orastava ymmärrys itsestämme.. Ellemme tiedä keitä olemme, mistä olemme tulleet ja miksi olemme muovautuneet sellaisiksi kuin olemme, emme tunne syntyämme emmekä todella hallitse elämäämme! Tieto on nykyään sekä yli- että aliarvostettua. Elämme ”tietoyhteiskunnassa”, mutta juuri tiedon ylitarjonnan takia harvemmin omaksumme mitään asiaa syvällisesti. Emme tunne omaa historiaamme, omia haavojamme, esi-isiämme tai oman maamme ja kuttuurimme vaikutusta itseemme.

Ymmärrämmekö sanojenkaan voimaa? Näemme viikottain ympärillämme tuhansia lyhyitä lauseita ”Just do it” tai ”Surmaaja joutui sairaalaan” , mutta rekisteröimme tuskin lainkaan niiden mukana tulevaa informaatiota. Onko näillä tiedon pätkillä silti vaikutusta siihen, mitä ajattelemme? Entä jos jokainen pieni informaatiopätkä vaikuttaa meihin? Muovaa meitä hitusen? Entä jos jommankumman vanhempamme lausuma ”Et ole kovin älykäs” on ollut yksi syntysanojamme, maaginen lause, joka on kääntänyt koko elämämme suunnan? Entä jos Nike on muovannut yhteiskunnasta sellaisen kuin se nyt on? Onko meidän Todellinen Tahtomme ilmaistu meille mainonnan kielellä: ”Just do it?” ja onko se sama asia kuin ”Tee mitä tahdot on oleva koko Laki”? Väittäisin, että olemme pahasti metsässä sen suhteen mitä tahdomme tehdä.

Koska sanat ovat näennäisen abstrakteja ja tiedon maailma harhaanjohtavan looginen, elämme jatkuvasti siinä illuusiossa, että ymmärrämme, mitä tietäminen on ja hahmotamme maailman rationaalisesti. Luulemme, että ajatuksilla ei ole voimaa, nehän ovat tietoisia! Kuinka paljon harkitsemme sitä, mitä puhumme muille? Punnitsemmeko jokaisen sanan, jonka suustamme päästämme vai lörpöttelemmekö ajattelematta, antaen sanojen kuljettaa meitä mukaanaan kuin lehtiä syksyisessä tuulessa. Onko lehdellä voimaa tuuleen ja siihen mihin se kulkeutuu. Suomalaiset ovat joskus olleet säänoitia, hallineet elementtejä luonnossa? Voimmeko vielä opetella ymmärtämään Ilmaa ja tuulta? Emme voi hallita Elementtejä, mutta voimme toimia niiden kanssa harmoniassa. Voimme olla tietoisia siitä, minne tuuli meitä vie.

~Mari~

Paluu pakanuuden juurille

2007-10-10T13:07:00.000-07:00

Onko nyt käymässä niin, että luonnonuskovaisuus erkaantumassa luonnosta? Jostain syystä silmääni on pistänyt Internetissä useamman kuin kerran, erilaisissa yhteyksissä, väitteet siitä, ettei luonnonuskovainen ole välttämättä kiinnostunut politiikasta, ekologisuudesta tai ihmisoikeuksista. Väite tuntuu yhtä absurdilta kuin huomautus, ettei kristitty ole välttämättä kiinnostunut Kristuksesta, kirkosta ja kuolemanjälkeisestä elämästä. Pakanathan kunnioittavat luontoa pyhänä ja panostamme elämäämme tässä ja nyt! Ketkä luonnon tilasta olisivat huolissaan elleivät luonnon uskovaiset? Ketkä olisivat kiinnostuneita vaikuttamaan maailmaan tässä ja nyt, elleivät pakanat, jotka keskittyvät nimen omaan täällä maanpäällä olevaan aikaan, vaikkakin maailma ei vastaakaan paratiisia sotineen ja ongelmineen.

Miten ja miksi tällaiset ajatukset löytävät tiensä suomalaisessa pakanayhteisöön? Onko kyseessä yksittäisten kovaäänisten tahojen esiin tuoma ajatus, jolla ei ole laajempaa kannatusta? Ehkä nuo muutamat kommentit vain jäävät kaihertamaan mieleeni kuin kivi kengässä. Toivon, että asia olisi näin, sillä muutoin on syytä epäillä, että suomalaisessa pakanakentässä on tapahtumassa jonkinlainen erkaantuminen sen ytimestä? Ehkä pakanuudesta on tällä hetkellä tulossa synkkään ja katu-uskottavaan imagoon sopiva pikannti lisä, jolloin whaittareita ja Fluffyjä ovat ne, jotka uskaltavat puhua ääneen siitä, mistä luonnon uskonnoissa pitäisi olla kyse. Hakeutuvatko marginaalissa olevat ihmiset marginaaleihin vain ollakseen marginaalissa vai onko vielä olemassa aatteellisia pakanoita? Onhan?

Milloin itsekkyydestä ja piittaamattomuudesta itseasiassa tuli osa pakanuutta? Eikö maagisen työskentelyn ytimessä ole harmonia. Jos ei harmonia maailman ja ihmisen välillä, niin vähintäänkin harmonia itsen eri osien välillä. Harmonia on sitä, että vältetään ääripäitä, eikä jaotella asioita puusilmäisesti pikimustaksi ja häikäisevän valkoiseksi. Harmoniaa on se, että koitetaan löytää kultainen keskitie. Harmonia ei ole sitä, että kohauttaa olkiaan yhteiskunnallisen vastuun edessä ja viis veisaa siitä mitä ympärillämme tapahtuu.

Olemme saattaneet omilla äärimmäisyyksiin menneillä teoillamme maapallon ekokatastrofin partaalle ja nyt olisi korkea aika ruveta huomaamaan, miten Länsimaalaisten herruusajatteluun nojaava riisto saattaa kaiken meille arvokkaan tuhoon. Ketkä suojelevat luontoa ja eläimiä elleivät edes luonnonuskovaiset välitä? Miksi emme luopuisi herruusajattelusta, koska meitä siihen ei sido ainkaan uskonto?!

Taidan virkata ekologisesta luomupuuvillalangasta itselleni pupunkorvat ja nousta kapinaan. Varokaa Eko-fluffyt tulevat!

~Mari~

Varjot pitenevät

2007-09-30T02:14:00.000-07:00

Nyt syyspäiväntasauksen jälkeen Rosan kirjoitus varjoista lienee paikallaan; varjot pitenevät ja päivät lyhenevät. Se mikä on ollut kesällä yön pimeydessä on pian esillä enenevissä määrin. Syksy liitetään vuodenpyörässä veteen, iltaan ja alitajuiseen. Ei ihme, että Suomessa kärsitään kaamosamasennuksesta! Kesäauringossa kulissit on paljon helpompi pitää pystyssä kuin pimenevissä illoissa. Syksyllä oma varjomme, pimeä kuvajaisemme tuijottaa rävähtämättä takaisin olohuoneen ikkunan heijastuksesta, taustanaan pimeässä taukoamatta jatkuva vesisade. Olohuoneen ikkuna on kuin mustapeili, Ferin työkalu, joka symboloi alapuolellmme olevia voimia, ja johon katoessamme näemme, miltä asiat näyttävät pimeässä. Kuin olohuoneeni ikkuna, mustan peilin kuvajainen heijastaa sitä, mitä en yleensä näe. Mustan peilin kuvajainen on se, jota en tunnista itsessäni, muukalainen, jota en yleensä kohtaa.

Rosa kirjoitti heijasteluista; peilikuvista, joita näemme ympärillämme. Rosan loppukommentti herätti paljon ajatuksia: ”Joka kerta, kun syyllistän, paholaistan, olen kateellinen, julma, katkera tai kannan kaunaa, heijastelen vain omia haavojani ja vammojani.” Me kaikki heijastelemme omaa sisimpäämme muihin ihmisiin, ja olemme toden totta useinmiten täysin sokeita omille heijastuksillemme sekä haavoittuneita ja kykenemättömiä aitoihin ihmissuhteisiin. Me kaikki.

Emme tunne itseämme ja tuijotamme peilissä omaa heijastustamme näkemättä sitä, joka todella olemme. Tavanomaisessa hopeapeilissä, päivätajunnassamme, näemme itsemme auringonvalossa sellaisena kuin luulemme olevamme. Mutta peili on harhaa, näemme oikeasti itsemme peilikuvina todellisuudesta ja silti peilikuva on se, mitä pidämme todellisena itsenämme! Peilikuva ei ole realistinen eikä todellinen. Se on peilikuvamme. Näemme peilistä vain sen millaisena käsitämme itsemme, sen minkä haluamme nähdä. Anoreksiaa sairastava näkee itsensä peilistä lihavana, itseänsä palvova narsisti täydellisenä. Peili heijastaa takaisin omaa minäkuvaamme. Se heijastaa takaisin vain kuvajaisen todellisuudesta.

Mustasta kuvajaisesta puolstaan katsomme sitä, mitä emme näe itsessämme, vaan useimmiten katselemme toisissa. Rakkaus, viha, pelko ja monet muut tunteet, joita muut ihmiset meissä herättävät ovat lopulta kaikki oman sisimpämme heijastelua avaruuden mustassa peilissä. Rakastumme omiin haavoihimme, sillä etsimme vastausta kipumme parantamiseen itsemme ulkopuoleta. Toisaalta etsiessämme totuutta itsestämme pyrimme yhdistämään itsemme eri osat ja lopulta rakastumme omaan itseemme, eheydymme. Siitä mikä on ollut erillistä syntyy yksi. Tämän tapahtuman metafora on mielestäni Ferin luomismyytti, jossa Tähti Jumalatar, joka näki kuvajaisensa avaruuden mustassa peilissä, rakastui siihen ja rakasteli kuvajaisensa kanssa.

Rakkaus on silta kahden ihmisen välillä, mutta toisinaan emme pääse tuon sillan yli. Emme kohtaakaan muuta kuin oman kuvajaisemme toisen ihmisen jäädessä kuvajaisen vangiksi. Rakkaus on myös silta oman itsemme erillisten osien välillä. Todellisen rakkauden mahdollisuus on olemassa projisiossa. Projisio on jännite Jumalaisten kaksosten välillä, pelko ja toivo, luova voima, joka mahdollistaa Riikinkukko Enkelin syntymän. Syntymä on kuitenkin mahdollista vain, jos pystymme näkemään oman kuvajaisemme ohi. Rakkaus voi syntyä vain, jos tunnemme itsemme ja rakastamme itseämme vikoinemme ja varjoinemme. Onko Riikinkukko Enkeli itseasiassa, henkiin herätetty varjo, jonka voimalla uskallamme huuhdahtaa peiliin katsoessamme: ”Katsokaa kuinka kaunis minä olen.” Riikinkukko Enkelin näin huudahtaessa maailmat täyttyvät ukkosenjyrähdyksistä. Onko Hän se voima, jonka löydämme kun opimme katsomaan peilikuvamme ja ymmärrämme, että se ei ole itse, vaan itse on kätkettynä sen takana.

Voima, jota varjomme säilyttää on valtava ja usein sitä pidetään pahana. Länsimainen kulttuuri on sisäistänyt hyvin syvällisellä tasolla kristinuskon keskeisen myytin, jonka mukaan paha syöstään ulos taivaasta. Yritämme syöstä ’pahan’ ulos omasta sisimmästään heijastelemalla sitä ympärillämme maailmassa ja muissa ihmisissä. Tosiasiassa meidän pitäisi rohkaistua kohtaamaan varjo itsessämme, osoittaa sille rakkautta ja myötätuntoa, jotta saisimme sen voiman itsellemme ja se lakkaisi hallitsemasta meitä tiedostamattamme.

Ei ole olemassa hyvää ja pahaa, absoluttisia vastakohtia, dualismia, pimeyttä ja valoa. On vain varjoja ja sitä, joka ei ole varjossa. Varjo ei kuitenkaan ole synonyymi sanalle paha. Otakaa huomioon, että varjot ovat sitä terävämpiä ja tummempia, mitä kirkkaampi valo on! Mitä enemmän lisää valoa eli koittaa keskittyä vain siihen, mitä pitää hyvänä, sitä merkityksellisempiä ne varjokohdat ovat, joita yhä on meissä jäljellä. Vain auringossa voi olla varjoja. Emme pääse pakoon meissä kaikissa asuvia negatiivisia tunteita, vaikka kuinka yrittäisimme. Varjot tiivistyvät, tummuvat ja saavat lisää energiaa, mitä kirkkaampaan valoon pyrimme. Olemme tuomittuja hyväksymään varjojen olemassaolon. Olemme tuomittuja hyväksymään omat haavamme ja sokeat pisteemme. Ilman tuota hyväksymistä, ilman rakkautta ja anteeksiantoa emme eheydy, emmekä kykene rakastamaan.

~Mari~

Rakkaus on ruma sana.

2007-09-28T11:56:00.000-07:00

Rakas lähimmäiseni, jos minua pistää neulalla niin, minuun sattuu. En silti halua, että minua pistellään neulalla, enkä aio sallia sinun pistellä minua, vaikka sinusta tuntuisikin siltä, että olen varmasti puudutettu neulanpistojen takia. Tai ehkä tuo on sievistelyjä: oikeasti et sinäkään kai kuvittele, etteikö lyönnistä jäisi jälkeä? Sivallat silti.

Tässä vaiheessa tarinaa on mainittava, etten anna niin tapahtua muutoin kuin tullessani yllätetyksi, enkä toiste. En katso perusoikeudekseni helliä kenekään heikkouksia, en myöskään ulos heijastelevaa myötätunnottomuutta tai julmuutta. Voin tehdä jotain niille alitajuisille mekanismeille, jotka saavat sinut, rakas lähimmäiseni, heijastelmaan minuun pahuuksiasi, vihaasi, julmuuttasi, ilkeyttäsi, kateutta ja kaunaasi, mutta toivoisin, että me kaikki ymmärtäisimme eron aidon kommunikaation ja omiin tunteisiimme perustuvan heijastelun välillä. Pyydän, että mietit myös sitä, miksi vedät herneen vielä syvemmälle, jos kieltäydyn seurastasi, vetäydyn. Lantunistuttajat saakoot armon (Gilded).

Erinomainen, ikiaikainen ja yhä toimiva ulos heijastelun esimerkki on Louhi. Häntä mainitaan pahaksi, vaikka hän on vieraanvarainen, parantaa, huolehtii kansastaan, osoittaa sekä rohkeutta ja luovuutta ja oikeudenmukaisuutta. Miksi? Siksi, että patriarkaalisen maailmanjärjestyksen vammauttamina koemme vaikeaksi sisäistää sitä, että pimeys voi olla hyvä asia, että kuolema kuuluu elämään ja että me olemme osa tätä elämänsykliä. Me pyrimme heijastelemaan ulos niitä asioita, joita emme voi käsitellä. Syitä on monia: olimme niin hyvin pieniä kun ne tapahtuivat, tai nykyäkseen asiat ovat liian raskaita tai ristiriidat liian tuskallisia kohdattavaksi. Asiasta voi vakuuttua seuraamalla suomalaispakanallisita kirjoittelua, joiden jumalluetteloissa Louhi loistaa poissaolollaan.

Joka kerta, kun syyllistän, paholaistan, olen kateellinen, julma, katkera tai kannan kaunaa, heijastelen vain omia haavojani ja vammojani. Silleen siis sinäkin, sivaltaja!

Ja eiku rakastelemaan: se
se perkele parantaa!
Mustarosa Rugosa

Riikinkukkoilua

2007-09-21T13:54:00.000-07:00

Alla oleva teksti on suomennettu ja muokattu Yezidien omilta sivuilta.

Aikojen alkaessa Äärimmäisin ÄitiJumala loi Riikinkukkoenkelin ilmentääkseen itseään näkyvänä, luonnollisena ja maailmankaikkeutta luovana olentona. Riikinkukkoenkelissä, Melek Tausissa siis Äärimmäisen ÄitiJumala virtaa aineellisemmassa, kiinteämmässä muodossa. Avittaakseen maailman luomisessa Melek Tausia Äärimmäinen ÄitiJumala loi myös kuusi muuta Suurenkeliä, jotka ovat kuten Riikinkukkoenkelikin, ÄitiJumalan virtaamia, eivätkä Hänestä erillisiä.

Melek Taus syntyi Äärimmäisestä Jumalan Valosta, jonka ÄitiJumalatar näki heijastuvan avaruuden mustana kaareutuvasta pinnasta. Valon äitiaallokkeesta sukeutui Melek Taus, Valontuoja seitsenvärisenä, jossa muodossa hän vielä nykyäänkin jatkaa ilmenemistään ja yleisimmin hänet nähdään sateenkaarena auringon ympärillä. Yezidit myös väittävät, että Melek Taus ja kuusi Suurenkeliä ovat yhdessä sateenkaaren seitsemän väriä. Näin ollen kuusi Suurenkeliä olivat alun alkujaan osa Melek Tausia, varhaisinta sateenkaarisäteilyä, joka jakaantui tullakseen sateenkaaren seitsemäksi väriksi, jotka yhdessä ovat Seitsemän Suurenkeliä. Kaikki värit syntyvät, kun auringon valo osuu vesipisaraan ja hajoaa sateenkaareeksi. Näin meren ja taivaan sinisestä tuli Melek Tausiin itseensä liitetty väri.

Melek Taus on siis sekä Äärimmäisen ÄitiJumalan muoto, että yksi Seitsemästä Suurenkelistä, mikä on se kosminen seitsikko, joka tunnetaan monissa hengellisissä perinteissä. Juutalaisilla, kristityillä, persialaisilla ja egyptiläisillä on kaikillä seitsemän enkeliä ja luojia, synnyttäjiä. Yezidien Mustassa Kirjassa, Meshefê Re’ssä on yksi luku, joka kuvailee Seitsemää Suurenkeliä ja yhdistaää heidän luomisensa Maailmankaikkeuden luomisen seitsemään päivään. Ensimmäisenä teksti toteaa, että Äärimmäinen ÄitiJumala loi ensimmäisenä helmen, joka sisälsi pian fyysisen muodon saavan universumin ainesosat. Seuraavaksi Yezidi tekstit mainitsevat, että neljänkymmenen vuosituhannen ajan tätä helmeä hautoi alkulintu, mitä pidetään ensimmäisenä Melek Tawsin muotona, ennenkuin hän jakautui Seitsemäksi Suurenkeliksi. Tämä helmi kuoriutui räjähtämällä fyysiseksi maailmankaikkeudeksi.

Seitsemällä Suurenkelillä on nimensä ja ne liitetään kuhunkin viikonpäivään. Meshefê Re kertoo luomisen seitsemästä päivästä: “Ensimmäisenä päivänä He, Äärimmäinen ÄitiJumala loi sunnuntain. Tänä päivänä He, loi enkelin, jonka nimi oli Azra’il. Tämä on Melek Taus, joka on suurin kaikista. Maanantaina He loi enkelin nimeltä Darda’il. Tiistaina He loi enkelin nimeltä Israfil. Keskiviikkona He loi enkelin nimeltä Mika’il. Torstaina He loi Gibra’il enkelin. Perjantaina He loi Shimna’il enkelin. Lauantaina He loi Nura’il enkelin, joka on Yadin. Ja ÄitiJumala teki Melek Tausista suurimman heistä.” Luomisestaan asti Seistemän Suurenkeliä on liitetty niihin päiviin, joina ne luotiin. Melek Tausin päivä sunnuntai.

Tultuaan luoduiksi Seitsemän Suurenkeliä alkoivat tuottaa Maata alkuperäisen helmen aineksista. Maa säilyi paljaana ja karuna ja sitten yhtäkkiä saapui intensiivisten, jatkuvan vulkaanisen toiminnan ja maanjäristysten vaihe. Rauhoittaakseen Maan epävakaista ravistautumista, Äärimmäinen ÄitiJumala lähetti Riikinkukkoenkelin Maahan, jotta tämä asettaisi sekä maankuoren, että lahjoittaisi sille monivärisen kasviston ja eläimistön. Kun Melek Taus laskeutui fyysiseen ulottuvuuteen Hänen seitsenvärinen sateenkaariminänsä aineellistui upeaksi seitsenväriseksi linnuksi, riikinkukoksi. Näin hän lensi ympäri maapalloa, jotta siunaisi sen jokaista kolkkaa ja viimein hän laskeutui alueelle, joka nykyään tunnetaan Lalish’ina, paikkana, jota Yezidat kunnioittavat kaikkein pyhimpänä maapallolla ja joka sijaitsee pohjoisessa Irakissa. Täältä Melek Taus kykeni rauhoittamaan Maan, samalla kun hän peitti sen Riikinkukon väreihin.

Saatuaan Maan kehitykselle vakaammaksi paikaksi, Suurenkelit aloittivat ihmisen luomisen. Kaikki Suurenkelit osallistuivat tähän, ja kunkainenkin lahjoitti hänelle ruumiillisen aistin elämän kokemista varten. Yksi antoi hänelle korvat, yksi nenän, yksi suun jne. Ilman sielua ihminen oli kuitenkin vain eloton kasa. Niinpä Melek Taus puhalsi elävän hengen ihmiseen. Kun ihminen nousi jaloilleen, Melek Taus kiepautti hänet nopeasti ympäri kasvot kohti aurinkoa, jotta hän ymmärtäisi, että on oli olemassa jotain häntä paljon suurempaa ja että päivittäinen Äärettömän ÄitiJumalan rukoileminen auttaisi häntä muistamaan tämän totuuden. Sitten Melek Taus saneli rukoukset, joita Adamin ja hänen jälkeläistensä ympäri maailmaa tulisi toistaa ja hän kertoi ne 72 kielellä, koska Adamin ja Eevan kohtalona oli saada 72 poikaa ja 72 tytärtä, jotka kansoittaisivat maan 72 aluetta. Tämän jälkeen Riikinkukkoenkeli ilmoitti Adamille, että jos hän ja hänen jälkeläisensä pitäysivät sinnikkäästi oikeudentunnossaan, he viimein kohtaisivat ja tuntisivat Äärimmäisen ÄitiJumalan henkilökohtaisesti. Sillä välin Melek Taus olisi heidän suojelijansa ja opettajansa, vaikka sitten viipyisikin pääasiassa toisessa ulottuvuudessa.

Niille, jotka ovat hänelle omistautuneet ja jotka häntä kutsuvat, ilmestyy Melek Taus monissa muodoissa, valkoisena valona, sateenkaarena, poikana, nuorena miehenä, käärmeenä ja tietenkin riikinkukkona.

Rosa

Ilmiöiden hermeneutiikasta

2007-09-11T23:57:00.000-07:00

Suomen kieli on kuulkaa sitten viisas: sana ihminen palautuu sanoihin ihmetellä ja ihme, mikä tiedoksi kaikille putkiaivoskeptikoille saatettakoon: ihminen ja ihmeet ovat erottamattomat. Mikä tahansa ihmeellistä ihmistä koskettava ilmiö, ilmenee yhtäaikaa kielessä, mielikuvissa, ruumiin ja ympäristön konkretiana sekä sosiaalisina suhteina. Tai mikä tahansa (sen siis ei tarvitse olla ilmiö ja se voi olla myös vaikkapa lapsuuden tai edelliselämien tiedostamatonta kikkeliskakkeliskokkelia).

Tarkastellaanpa harmittomalta kuulostavaa esimerkkiä. Lämpimästä, mutta ohuesta ja muihin vaatteisiini sopivasta villatakistani puuttuu nappi. Lisäksi helmassa pilkistää pienen pieni reikä. Voin riisua ja pukea villatakkia sään ja seuran mukaan. Näin villatakki merkitsee minulle mahdollisuutta paistatella lämpimässä olkapäät paljaina ja tatuointi provosoivana, mahdollisuutta värjötellä keski-ikäisen ja –luokkaisen tyyliikkäästi massaan sulautuen sekä mahdollisuutta tehdä vaikutus niin halutessani. Sillä ainahan voin vetää hihat ylös, olla sekä lämpimästi, tätimäisesti pukeutunut, että provosoida treenatuilla, kuvioiduilla käsivarsillani.

Jos nappi puuttuu ja villavaatteessa on reikä, voin heittää hyvästit vaatetukseni normiviestille. Joudun hyväksymään omituisuuteni ja marginaalisuuteni. Tässä vaiheessa huomaankin, etten enää puhu tyyliseikoista, vaan Feriharjoittelusta, joka on väistämättä siementänyt sieluuni uuden Feri-identiteetin. Haluanko kantaa tätä orastavaa Feri-identiteettiä? Haluanko hypätä kuilun yli epänormiuteen, josta ei enää ole paluuta?

Parsin villavaatteen orastavan reiän kiinni. Vaihdan villatakin napit koreampiin ja huomiota herättävämpiin, sillä tiedän, että se tapahtui jo, se hyppy tuntemattomaan, muutos, mutta minulla olkoon jatkossakin valta valtavirrassa vellovalle paljastaa itsestäni vain se osa, minkä kanssa hän kykenee kommunikoimaan.

Näin muutokseni, kasvuni identifioitumiseni Feriksi ilmenee villatakin nappien konkretiana, sosiaalisina suhteina, mielikuvina riikinkukkoenkelin avautuvista pyrstösulista (mistä enemmän ehkä toiste), sekä tästä blogijutustelusta.

PIO MOT

Sirius Mustarosa

ARMOA! Rakkautta, valoa ja maailmanrauhaa?!

2007-09-02T11:49:00.000-07:00

Miksi olen kirjoittanut motokseni rakkautta, valoa ja maailmanrauhaa?

Sangen kristillisiltä tai New Agelta kalskahtavat rakkaus, valo ja maailmanrauha tai vielä pahemmalta kuulostava armon käsite eivät loppujen lopuksi ole niin kaukana okkultismista kuin voisi ajatella. Se, että ihminen pelastuu yksin Jumalan armosta on Ferille vieras ajatus, mutta rakastava ja siksi armollinen Jumaluus puolestaan ei ole. Sen sijaan, että minun pitäisi kumartaa pääni nöyrästi jonkin toisaalla olevan Kaikkivaltiaan edessä voin etsiä armoa itsestäni, sillä olenhan osa Jumalatarta. Ferissä korostetaan ihmisen moraalista vastuuta ja sitä, että tämän tulisi pyrkiä teoillaan harmoniaan. Kyse ei siis ole siitä, että Jumala rankaisisi vääristä teoista, vaan siitä, että eheytyessään ihminen tekee automaattisesti tekoja, jotka ylläpitävät harmoniaa. Thorn Coyle on monesti kirjoittanut blogissaan siitä, miten pahuus on epäyhtenäisyyttä (disconnection). Pahat teot syntyvät siitä, että ihminen on rikki ja siksi kykenemätön arvioimaan omien tekojensa seurauksia.

Armo ei ole mikään automaatti, joka sallii ihmisen tekevän ihan mitä tahansa. Armo on kuitenkin itsensä ja muiden rakastamisen edellytys. Kritillinen kirkkokin opettaa, että ilman todellista katumusta ole ei voi olla anteeksiantoa, lisäisin kuitenkin, että ilman anteeksiantoa ei voi kokea armoa. Mutta kuinka moni pystyy antamaan itselleen armoa? Täytyy tunnustaa, että se on ollut minulle tuskallisin ja vaikein kohtaamani haaste. Ihmisen on mielestäni pyrittävä kasvamaan kohti valoa. Kasvaminen edellyttää sitä, että ihminen pystyy irroittamaan katkeruudesta, vihasta ja itseinhosta. Kasvaminen edellyttää sitä, että ihminen pystyy kohtaamaan rakkauden, joka itseasiassa sangen pelottava voima, kaukana imelistä rakkausballadeista ja lähempänä kuolemaa kaikessa kontrolloimattomuudessaan ja arvaamattomuudessaan. Jokainen, joka on joskus rakastanut ja menettänyt rakastettunsa, tai edes pelännyt sitä, tietää, mitä tarkoitan. Mikään ei satuta yhtä kipeästi kuin rakkaus.

Pakanuuteen ei kuulu ajatus autenttisesta totuudesta, joka on ollut läpi kaikkien aikojen. Feriin kuitenkin kuuluu jossain määrin monoteistinenkin käsitys Jumaluudesta. Määrittelisin Jumalan perimmäiseksi elämän kipinäksi, sukupuolisesti neutraaliksi olennoksi, jota kutsutaan traditiossani nimellä God Herself. Määrittelisin Hänet järjellä käsittämättömäksi olennoksi, josta virtaa elämä ja rakkaus, kaikkeen olemassa olevaan. Niin, rakkaus, tuo pelottava muuntava ja mukaansa tempaava voima. Hän ei kuitenkaan ole kristittyjen kaltainen tavoittamaton olento, täydellisen hyvä ja kaikkivoipa, jonka täydellinen hyvyys ja kaikkivoipuus aiheuttaa kiperän paradoksin. Hänen määrittävä ominaisuutensa ehkä kuitenkin voisi olla armo, sillä armoon sisältyy ajatus pimeän ja valon, vikojen ja vahvuuksien harmoniasta. Armoon sisältyy ajatus rakkaudesta, oikeasta pelottavasta kaiken nielevästä rakkaudesta: antautumisesta rakkauden edessä ja sen voimaan tuudittautuminen ilman tietoa tulevasta. Kun rakastaa, vaikkei toinen tai itse ole sitä ansainnut on armollinen.

Jos pystyn myöntämään omat heikkouteni ja rakastamaan itseäni niistä huolimatta, tarvitsematta oman egoni suojaksi kutomiani valheita, ja pystyessäni viimein katsomaan totuutta silmiin, olen oivaltanut jotain olennaista God Herselfistä. Olen ymmärtänyt, että vain pimeydestä voi löytää valon ja vain kulkemalla itseinhon, vihan ja epäilyksen kautta voi löytää sisäisen varmuuden rakkaudesta. Voin toivottaa rakkautta valoa ja maailmanrauhaa, sillä jos joskus kykenisimme kohtaamaan Jumaluuden ja sulautumaan häneen säteilisimme ympärillemme rauhaa. Siihen on kuitenkin vielä niin tavattoman pitkä matka, minulla ja meillä kaikilla. Ihan oikeasti, viis kuolemasta, mutta kuka uskaltaa kohdata rakkauden, silmästä silmään?

~Mari~

Mitä pientä muutan itsessäni tänään?

2007-08-21T00:19:00.000-07:00

Mahatma Gandhi loihe:
"Uskomuksistasi tulee ajatuksiasi. Ajatuksistasi tulee sanojasi. Sanoistasi tulee toimintaasi. Toiminnastasi tulee tapojasi. Tavoistasi tulee arvojasi. Arvoistasi tulee kohtalosi."

Siis siivoaisinko vähän, vai ajattelisinko, että bussikuskilla tai Siwan kassalla on oma osansa Pyhyydessä? Ostaisinko luomulähiruokaa? Tarjoaisinko pullakahvit ystävälle? Noukkisinko roskan pihalta? Ruokkisinko lähimetsän siiliä? Venyttelisinkö kipeitä lihaksiani? Kuuntelisinko neuvoa? Ajattelisinko, kuvittelisinko, että Rakkaus voisi virrata, ihan vaan vapaasti virrata jokaisessa vastaantulevassa turjakkeessa ja jurpelossa? Niissäkin, joita kadehdin ja joille pullistelen?

Rosa Mustakokko

RECLAIMING PRIEST JA PRIESTESS –KOULUTUS

2007-08-17T04:32:00.000-07:00

Suomen Reclaiming yhdistys järjestää kolmivuotisen englanninkielisen Reclaiming Priestess -koulutuksen Oulussa. Kurssi on tarkoitettu Reclaiming –noituudesta kiinnostuneille. Osallistujilta edellytetään täysi-ikäisyyttä, riittävää kielitaitoa, taustaa wiccasta, noituudesta, shamanismista tai ekospirituaalisuudesta. Kurssille osallistujien oletetaan hallitsevan noituuden perusteet, kuten meditaatio, elementit, perusenergiatyöskentely, visualisointi. Kurssi vaatii myös kykyä sitoutua koulutukseen sekä Reclaiming -tradition Ykseyden Periaatteisiin, johon sisältyy ajatus uskonnon ja poliittisen toiminnan yhdistämisestä. Suomen Reclaiming -yhdistys on oululaisten Reclaiming -noitien perustama yhdistys.

Reclaiming on Andersonien Feri traditiosta polveutuva, shamanistisen ja ekofeministinen noituuden perinne, joka kehittyi Reclaiming Kollektiivin toiminnan ympärille 1970-1990 luvuilla. Traditio kehittyy jatkuvasti, eikä sitä voidaan pitää lukkoonlyötynä uskomusjärjestelmänä tai organisaationa. Reclaiming -pappien ja -papittarien väliltä puuttu muodollinen hierarkia. Ykseyden Periaatteet allekirjoittavat ihmiset voivat kutsua itseään Reclaiming –noidiksi.
Kurssin opettajana toimii Raven Edgewalker, joka on Reclaiming –noita ja papitar. Ravenilla on viidentoistavuoden kokemus työskentelystä traditiossa. Ravenin opetuksessa korostuvat myös Feri –tradition vaikutteet, johon hän on perehtynyt useamman vuoden ajan, useamman Feri –opettajan johdolla. Raven on opettanut kotimaassaan Englannissa ja kansainvälisesti viimeisen kymmenen vuoden ajan, viimeksi Avalon Witchcamp –leireillä, Englannissa ja Reclaiming –yhteisön järjestämillä kursseilla Saksassa ja Israelissa.

Ravenin maaginen työskentely noitana keskittyy pyhän mysteereihin ja maagisiin yhteyksiin. Hän hyödyntää rituaalityöskentelyssään myös kokemustaan teatterista, draamasta ja symboleista luodakseen voimakkaan maagisen tilan. Raven on sitoutunut rakentamaan kestäviä maagisia yhteisöjä Isossa Britanniassa ja tukemaan niiden kasvua muualla maailmassa. Nyt Suomessa järjestettävän kurssin päämääränä on tukea Reclaiming –yhteisön muodostumista Suomeen. Raven tarjoaa tukea ja ohjausta myös yksittäisille noituuden harjoittajille.

Kurssi toteutetaan etäopetuksena erikseen sitä varten luotavassa keskusteluryhmässä, sekä kaksi kertaa vuodessa järjestettävinä intensiiviviikonloppuina (pe-su). Intensiiviviikonloput järjestetään Oulussa Hermola –talossa, Naisten Voimavarakeskus Sinnin tiloissa, joissa on myös yöpymismahdollisuus. Etäopetus alkaa lokakuun alussa ja ensimmäinen viikonlopputapaaminen on 30. 11. -2. 12. 07. Kurssi maksaa yhtä opiskelijaa kohden maksimissaan 24€/kk, mutta lopullinen hinta selviää osaanottajien määrän selvitessä. Ensimmäisestä viikonlopusta maksetaan paikanpäällä n. 15€/hlö, jatkossa viikonlopun hinta tulee sisältymään kuukausittaiseen 24 euroon.
Tarkempaa tietoa saat ottamalla yhteyttä yhdistyksemme sähköpostiosoitteeseen ja esittelemällä itsesi lyhyesti. Raven Edgewalker valitsee kurssille osallistujat hakemusten perusteella.

Suomen Reclaiming yhdistys
reclaimingfinland@gmail.com

Yhdistys ilmoittaa ei-lukevansa Ravenille osoitettuja ilmoituksia.

Yksinäinen lapsi

2007-08-14T02:53:00.000-07:00

Pieni poika istuu pääpainuksissa rappukäytävällä ja nyyhkytykset tärisyttävät häntä. Kosketan varovasti olkapäätä ja näen kyyneleitä täynnä olevat silmät. Hetki sitten kuuluneet raivokkaat kiljahdukset ovat vaienneet ja hiljainen epätoivo näyttää vallanneen mielen. ”Mikä hätänä?”, kysyn, ”Onko kaikki hyvin?” Lapsi pudistaa päätään ja hankaa silmiään likaisilla nyrkeillä. Äiti lähti. Äiti suuttui. Ihmettelen hetken minne äiti on mennyt, kun yhtäkkiä myötätuntoni rohkaisemana lapsi alkaa itkeä uudestaan. Äiti ei välitä. Kukaan ei välitä miltä hänestä tuntuu. Hänellä ei ole yhtään ystävää uudella paikkakunnalla. Hän on täysin yksin ja pelkää mennä kouluun. Se valtava tuska, joka noiden sanojen takaa paljastuu, saa minunkin kurkkuuni puristavan tunteen. Onko todella niin, ettei ole ketään? Olemmeko kaikki yksinäisiä lapsia, jotka on jätetty rappukäytävään itkemään?

Minunhan pitäisi uskoa, että sisälläni on Jumaluus ja kokea, että olen turvassa minne menenkin. Yhdenkään uuspakanan ei periaatteessa tulisi tuntea itseään yksinäiseksi, onhan Jumala pakanoiden keskuudessa usein nähty luonnossa ympärillämme, vuodenkierrossa, alati vaihtuvissa vuodenajoissa ja ihmisen eri ikävaiheissa. Miksi siis tuntisin sisälläni hylätyn lapsen, joka itkee yksinäisyyttään? Miksi reagoin yksinjääneen lapsen hätään niin voimakkaasti? Huomaan kohdanneeni jotain olennaista omassa itsessäni tässä välikohtauksessa. Huomaan silitellessäni lapsen selkää lohduttavani myös itseäni.

Vaikka olenkin oppinut näkemään osan lapsuuteni tapahtumista siten, että ne ovat muovanneet minua perustavalla tavalla en ehkä ole ymmärtänyt, että nuo tapahtumat ovat aina osa itseäni. Huolimatta siitä, kuinka hyvin opin näkemään oman elämäni verkostona, kuinka ymmärrän syyt ja seuraukset sekä kipupisteet, jotka aiemmin ovat vaikuttaneet minuun alitajunnasta käsin, jäävät jotkut haavat haavoiksi. Ne arpeutuvat ja opin varomaan niitä, mutta ne tulevat olemaan osa minua. Minunkin sisälläni tulee olemaan ikuisesti pieni tyttö, joka istuu hylättynä rappukäytävässä. Kun olen väsynyt tai tolaltani tuo tyttö saattaa muuttua äänekkäämmäksi. En tule koskaan saavuttamaan buddhalaista valaistuneisuutta, sillä ajoittain tulen tuntemaan toivottomuutta ja pelkoa, lopun elämääni. Lohdullinen puoli asiassa on se, että enää tämä kaikki ei ole varjossa. Olen nyt aikuinen, eikä minun tarvitse antaa tuon lapsen hallita minua. Voin laittaa käteni senkin olkapäälle ja tarjota nenäliinaani kyynelten kuivaamiseen.

~Mari~

Kallistelua

2007-08-10T23:22:00.000-07:00

Tasapainoinen tasoelämäni päättyi ego-ongelmiin. Adhaesit pavimento anima mea.

Näin se käy: vedän herneen nenään, koska koen, että minua on vähättelty ja minut on sivuutettu. Kysyn itseltäni, että miksi keksin tämän nimenomaisen tulkinnan, jollei sitä varsinkaan ole ilmaistu suoraan. Vastaan siihen, että vertaan itseäni ihmiseen, jota minä itse olen vähätellyt ja varsin karkeahkosti (yhteisistä egollisista pullisteluistamme johtuen). Tarkastelen viestiä nyt uudestaan ja tajuan, että minulle ojennetaan sovinnon kättä.

Arroganssini elää ja voi oikein hyvin, mutta ainakin minä olen tietoinen siitä. Toisekseen, koska tiedostan enemmän, minulla on enemmän valinnanvaraa. Valitsen Sovinnon Käden ja elämäniloinen pursuaminen jatkuu taas.

Hilipatipippan kullekin
Rosa MustaKokko

Kippis!

2007-08-02T05:39:00.000-07:00

Kiitos rosa virkistävästä lomaltapaluuviestistä. Palasin juuri jurpottamaan yliopistotasanteelle ja nauroin tasanteille luvattoman kovaäänisesti. Ne jotka eivät olleet oivaltaneet olevansa yliopistotasanteella katsoivat pahasti. Kohotan kupillisen seisonutta ja vahvaa opiskelijakahvia kaikille tasanteille. Been there done that.

PLATEAU

2007-07-26T09:45:00.000-07:00

Luetteloin alla erilaisia omakohtaisesti koettuja tasannemalleja.

JURPOTUSTASANNE
Kökötät jähmettyneenä johonkin asentoon, vielä senkin jälkeen, kun jäseniäsi pistelee. Yrität jurpotustasanteellasi kerjätä huomiota. Myötätunnon sijaan lähimmäiset ärtyvät ja väistelevät sinusta huokuvaa itsesääliä. Jurpotustasanne loppuu, kun alat tympimään itseäsi. Naama peruslukemilla.

TOIMINTATASANNE
Pakenet tietoisuutta tasanteeslla olemisesta hyppäämällä toiselle tasanteelle. Huomaat olevasi taas tasanteella ja hyppäät toiselle tasanteelle. Huomaat olevasi taas tasanteella ja hyppäät taas tasanteelle. Tylsistyt siihen, että kaikki on hyvin hermeneuttista. Naama epäuskoisessa virneessä

KYPSÄ TASANNE
Olet jo kokenut sen verran raskaita ja livettäviä rinteiden kapuamisia, että osaat ottaa tasanteen lepäämisen kannalta ja arvostaa sitä. Tiedät, ettei tämäkään tasanne kestä kovin kauaa, siksipä nautit elämästä: syöt mansikoita ja kermavaahtoa. Pukeudut näyttävästi ja tanssit pöydällä. Naama loistaa kuin Naantalin aurinko. Tasanne loppuu ego-ongelmiin.

YLLÄTYSTASANNE
Odotit eteneväsi, mutta huomaatkin edenneesi odotushuoneeseen. Aavistelet, että tulet seuraavaksi avaamaan hammaslääkärin oven. Avaudut tästä ystävällesi, joka pyytää sinua pukeutumaan näyttävästi ja tanssimaan pöydällä. Tämän jälkeen lohdutat ystävääsi, joka yllättäen on juuttunut hammaslääkäritasanteelle. Naama ymmyrkäisenä sekä hämmästyksestä, että laulamisesta samalla, kun tanssii pöydällä. Tämäkin tasanne loppuu ego-ongelmiin.

EPÄTOIVOINEN TASANNE
Odotat, että edes jotain tapahtuisi. Mitään ei tapahdu. Yksikään invo ei kolahda ja kynttilät ovat loppu. Koska sinulla on tylsää, teet kokeeksi magiaa, jotta näkisit keijuja, menninkäisiä, haltioita ja tonttuja. Näet keijuja, menninkäisiä ja haltioita. Tämä on vaarallisin tasannelaji ja se sattuu yleensä aloittelijoille. Naama keskittyneessä tai pelokkaassa irveessä.

EPÄUSKOINEN TASANNE
Annat periksi sille, ettei nyt oikein huvita, ole aikaa, et jaksaisi, eikä kiinnostaisi harjoitella. Sinusta tuntuu siltä, että on aika tehdä jotain muuta. Teet muuta. Vähän ajan kuluttua mänty tai männinkäinen jututtaa sinua lähimetsässä, kun olet kotiutumassa tupperwareiltamista kääretortunjämät repussa. Palaat ärtyneenä Ferisorvin ääreen. Naama väkinäisessä hymyssä.

epävakavikko
Rosakko
rosoin, rämein ja revittelyin

Lempeys

2007-07-24T04:39:00.000-07:00

Törmäsin juuri tunnematriksiini. Tunenmatriksi on Marin kehittelemä käsite, joten kunnia hälle. Hän on edelleen metsässä, joten otan siis omin luvin leikkiini Marin maan mainon termin.

Kiukku kihelmöi miltei vastustamattomana tuskana huudahtaa, että haista sinäkin ja näyttää keskisormea, mutta oneksi olen seurannut miltei vastaavaa näytelmää sivusta ja hokasin kesken sadatteluni, että jaa: olen olettanut, että tässä tilanteessa pitäisi tuntua siltä ja tältä ja näinnikkäästi. Siis oletustunne on yksi asia ja oikea tunne jotain kokonaan muuta. Lisäksi tietenkin olen myös olettanut, että ihmiset olisivat oikeasti ajatusmatriksini kaltaisia. Sen toki tajusin ihan oitis. En siis liitänyt lankoja pitkin kuristaakseni lähmmäistäni.

Lempeys on semmoinen tunneansa meikäläiselle, johon taajaan tahdon takertua ja jossa taajaan jatkan satujen sepittelemistä, vaikka todellisuus on jo aikaa sitten kivistänyt otsalohkossa: sekä tunteena, että ajatuksena. Lempeältä vaikuttavat ihmiset ovat todella harvoin sitä oikeasti. Heidän tarkoituksensa on luoda joustava, pehmeä, rakastettava illuusio, johon meikäläisen kaltaiset pallopäät tai heille muuten vaan vaikeahkot tuttavuudet takertuvat kuin kärpäset lehmanpaskaan. Siinä sitten minä otan itseeni siitä sun tästä ja väännän valheilla itseäni korkkiruuville ja tykkään tykkäämästä päästyäänkin ja puolustan hankalaa käytöstä ja silkkaa vittuilua. Selitän, että tämä on niin rakastettava, että tämä henkilö on niin lempeä. Oikeasti hän on niin hyvä tyyppi, vaikkei muuta juuri tee, kuin on koko rahalla hankala ja aiheutta mielipahaa taajaan. Miksi?

Siksi, että olen uskotellut kyseessä olevan lempeän ihmisen, joka pursuaa rakkautta, suvaitsevaisuutta ja hyvää tahtoa. Haluan uskoa, että minut suvaitaan. Haluan niin kovin uskoa, että minusta pidetään. Koska haluan, että minua rakastetaan. Kyse onkin ollut sosiaalisesta ansasta, keinosta hallita meikäläisen kaltaista, helposti höynäytettävää, joka auliisti uskoo kaikista yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista. Siinä me tampiot sitten sätkimme ja ihmettelemme, kuinka otamme turpiimme, aina vaan.

Ihmiset, jotka oikeasti ovat lempeitä, eivät useinkaan vaikuta siltä päälepäin. Heille ei ole sosiaalista etua siitä, että ilmaisevat ihmisrakkauttaan, useinkin päin vastoin: he ovat herkkinä ja haavoitettuina ja myötäävinä opetelleet kantapään kautta suojaamaan itseään, olemaan rankaisematta mutta myös hellimättä lähimmäisensä heikkouksia. Sillä lempeät ihmet ovat huomanneet, ettei se auta. Vain rehellisyys auttaa oikeasti, mutta siitä sataa herkästi paskaa niskaan.

Niinnettä vaikka tekisi mieleni repiä turpaani värikkäämminkin ja tekisi mielini oikutella oikein olan takaa ja mieluustipa antaisin samalla mitalla niin en kuitenkaan. Henkäisen ja irrotan itseni, vapautan vastuusi: tukin suuni. Sillä tavalla minulle tulee oikeasti parempi olo,

vaikkakin,

kieltämättä,

myös hieman surumielinen.

Rosa Rugosa

Rosa Victor!

2007-07-17T09:47:00.000-07:00

Jurotan. Yksityisyydestä ei ole tietoakaan, kun kaikki lomailevat. Niinpä ei ole kovin kummoista rituaalielämääkään. Yritän olla irvistämättä lähimmäisille syyttä suotta ja suhtautua takapihan siilinpaskoihin suvaitsevaisesti. Jänskintä on, kun mies katselee Tour de France'n loppukiriä jonkun Temppeliherrain luostarin takapihalle.

Mutta huomenna, 18.7.2007 (ja kun laskette ne yhteen niin saatte päivämäärästä 7) tikataan nahkaani ruusuja! Amor vincit omnia!

Rosa Rugosa
ps by Mari:
"Mitä me tehtiin ennen kabbalaa?"

Muistelkaamme

2007-07-13T00:00:00.000-07:00

Tänään, perjantaina, kolmantenatoista päivänä on hyvä muistella Temppeliherrain väkivaltaista kohtaloa paavi Klemens Viidennen ja Ranskan kuninkaan Filip Kauniin välisessä valtataistelussa, jossa oli vallan lisäksi kyse ennenkaikkea rahasta. Lokakuun 13. perjantaina 1307 anno domini Filip Kaunis vangitutti koko Temppeliritarien upseeriston Ranskassa ja tuhosi koko järjestön, jolle oli velkaa sekä kiitollisuutta, että rahaa. Tuntekaamme myötähäpeää ja verratkaamme silloista paavillista ylenkatsetta nykyiseen.

MacBenach!
Rosa

Kesävisa, osa II

2007-07-10T07:15:00.000-07:00

Oikeastaan tämän kirjoittaminen kuuluisi Marille, kaikki kunnia siis hänelle, mutta hän on keskellä Savolaista viidakkoa keskustelemassa haltioiden ja menninkäisväen kanssa. Sitten visailuun:

Mikä on muisto?
Lisähämmennyskysymys: uskotko muistoihisi?

Tätä voi pohdiskella myös lukemalla Crowley -sedän Magick Without Tears kirjan kappaleita jälleensyntymästä.

Rosakko

Kesävisa, osa I

2007-07-10T07:05:00.000-07:00

Mikä osa sinusta on vastuussa: ruumiisi vai muistosi?

Ai, että mitenkä tähän päästiin? Foucaultistapa tietenkin ja erinäisistä sci-fi pohdinnoista, ettäjotta jos ihminen tai noin ihminen, olisi kuolematon, muttei mutatoitumaton, että loppuisiko se vastuu siinä vaiheessa (missä?) kun olisi mutatoitunut alkuperäisestä aivan muuksi. Päädyn jostakin intuitiivisestä syystä symppaamaan käsitystä, että vastuu asuu (saa nauraa) muistoissa. Että se on sitten voi-voi hirmuhallintojen tukijat, fundiskapitalistit ja sortajasuvut.

Rosa Kokko, realistiokkultisti

Lennä, uneksi

2007-07-08T22:49:00.000-07:00

Ystäväni näki unta esikoisen erikoisesta vaatetuksesta ja rokkikukkoudesta. Annamme periksi enteille ja unelmille: ostamme nuorelle herralle sähkökitaran lahjaksi, kun hän jättää lapsuuden taakseen. (Tämä kera vannottelun, että jatkaa konsassa.)

Toivon kuitenkin, että esikoinen opiskelisi itsensä insinööriksi tai lääkäriksi. Toivon myös, että hän eläisi säällisen keskiluokkaisesti: rivitalo-osake ja akateeminen vaimo. Miksiköhän toivonkin lapselleni helppoa heteroelämää? Kasvatan heitä kuvitelmaan, että noituus on salonkikelpoista. Mikä elämänmittainen valhe! Siispä olen kerrankin viisaasti vinkumatta vastaan, kun isänsä päättää vain ykskantaan suvaita lasta semmoisena kuin se on: hörhönä.

Rosaäiti.
Mutta hyvistä käytöstavoista en tingi! Meikäläisen penikoista ei kyllä tule ynseitä ylenkatsojia, mitä Suomen pakanaskene pullistelee!

Tuntea, tietää, tahtoa, tohtia ja tukkia turpansa.

2007-07-04T00:09:00.000-07:00

Valtavirta suhtautuu kaksijakoisesti tunteisiin: toisaalta ne pyritään siivoamaan nopeasti nurkista häiritsemästä keskittymistä tärkeisiin asioihin ja toisaalta taas monet pitävät elämänsä varsinaisena sisältönä niissä vellomista: orientoitumista tunteiden mukaan, mihin milloinkin käsillä olevaan asiaan. Molemmat ääripäät johtavat siihen, ettei ihminen oikeasti kohtaa kipuaan, iloaan ja elä sitä jalat maassa ja pää kohti taivasta kera tunteinensa.

Varsinainen verkostoajan myytti on, että minä tiedän ja jos joku uusi asia ilmestyy elämääni niin, aina voin halutessani löytää kaiken tiedon näppärästi googlettamalla. Kuvittelemme, että meillä on pääsy käsiksi kaikkeen tietoon ja että se tarkoittaisi samaa kuin tietäminen. Molemmat kuvitelmat ovat suuruudenhulluja. Tieteessäkin tietäminen perustuu testaamiseen, mikä käytännössä tapahtuu niin, että todetaan vanha tieto noin oikeaan viittaavaksi, jos sen pohjalta voi soveltaa tai löytää uutta tietoa. Lisäksi unohtuu, että tietäminen ei veilä ole tiedostamista eikä sekään vielä oivaltamista.

Mistä sitten tietää, mitä tahtoo? Kun kokee tunteita asioita kohtaan, mielyttäviä, vastenmielisiä, neutraaleja asioita kohtaan, innostavia, ikävystyttäviä, jne asioita kohtaan. voi näistä havainnoista kasvaa tietoa siitä, mita asioita tahtoo välteltävän ja mitä kohdattavan useasti. Tahtomisen tietäminen edellyttää tuntemisen tiedostamista, omaa tuntoa, elikäs itsensä kohtaamista. Helppoa vai? No miksikähän sitten enemmistölle ihmisistä on niin tavattoman vaikeaa edes istua itsensä kanssa kymmentä minuuttia päivisin ja miksikähän enemmistön mielestä autuuden päämäärä on turruttaa tunteensa täysin viinalla, viihteellä tai suorittamalla?

Se, ken tietää kohdanneensa todellisen tahtonsa, muistaa tämän varmuuden muassaan kantaman rohkeuden. Ja se rohkeus kantaa vaikeuksien ja vastusten ylitse. Tiedostaessaan tunteensa, ja tietäessään tahtomansa tohtii myös vastustaa velttoja, helppoja valintoja, jotka houkuttavat luovuttamaan, mukautumaan heikkouksiin, joko omiin tai muiden.

Sitten sitä voikin tehdä mitä tekemän täytyy ja ruikuttamatta olemisen oikeutusta, sillä ei sitä selittelemällä lisätä, elämällä todeksi, toteuttaa omaa Todellista Tahtoaan. Luonnollisesti matkan aikana muuttuu ja kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Rakkaus on Laki, Rakkaus Tahtomisessa.

Rosa

Totta totisesti

2007-06-29T20:53:00.000-07:00

Mitä on mielikuvitus? Arvostatko omaa mielikuvitustasi?

Kuka on se "minä", joka kuvittelee? Millä tavalla se vaihtelee?

Onko mielikuvitus totta? Millaista se on, se todellisuus? Millaista olisi epätosi mielikuvitus?

Rosae Rugosa

Hyväntekeväisyys alkaa perheestä

2007-06-27T01:51:00.000-07:00

Vedätän tätä ihanasti ihan iholle ja kainosti yrittäen kiertää turhaa paljastelua kyseenalaistan sitä, kuinka toteutan arkielämässäni lähimmäisteni suhteen Pyhyyttä. Tämä syystä, että se oikeastaan on sitä oleellisinta elämää: eivät piristävät pisteet A ja B, vaan siis se matka niiden välissä.

Kiinteän maalliset asiat, pyhyyden tiivistymät
Ruokin perhettäni uutispotuilla ja kokolihalla. Satunnaisesti herkuttelemme suolakalalla ja jäätelöllä. Koko kuoro on niin allerginen, että kasvimaailma jää ruokavaliossa vähemmälle. Ehkä voisin lisätä syksyllä elämääni marjastusta ja sienestystä. Lupaan yrittää.

Näkyjä, haaveita ja haavoja ilmaisevat parantavat tarinat
No, nyt kun minulla on uusi rumpu ja pikkiriikkinen molemmista päistä pehmustettu keppukka niin, voisin harjoitella rentoutusten kertomista välillä laulaen ja välillä puhuen veikkojen iltasatujen sijaan. Sanottakoon kasvukipujen kunniaksi, etteivät pikkuherrat ole pariin vuoteen enää kaivanneet minua nukuttamaan itseään. Vuoteen vieressä on sen sijaan joku muu, esim. Terry Pratchet, Ursula Le Guin tai jopa Ian M. Banks. Aivan kauhistuttavaa: nyt joku muu jakaa näkyjään minun penikoilleni, eikä kukaan ole enää kiinnostunut minun mielipiteestäni!

Loisto, ylpeys, esillä olo, itsetunto, tilan antaminen ja saaminen
Murrosikä menee ja uusi alkaa. Ensimmäinen poikanen ei malta pitää suutaan kiinni, vaan selittää koko heimon kylläiseksi omalla ontuvalla huumorillaan kaiken alati raskaammaksi muuttuvasta musiikkimaustaan. Ja kerraten. Toinen orastaa ja vetäytyy omiin oloihinsa välillä manipuloiden meitä imuroimalla ja keittämällä kahvia. Kolmas kätisee nojatuolissa, puhuu suolentoiminnasta, katselee Formulaa ja menee lenkille. Minä olen päättänyt vetäytyä Tiibettiin, munkkiluostariin Marin ja Rean kanssa. Noin vähintään vuodeksi.

Ainiin, kun olen ylpeänä esittänyt pesueelle omista loiston ja ylepyden hetkistäni he katsovat minua kuin kummajaista ja vaihtavat puheenaihetta. Ja ihan oikeasti: minulla on ihan oikeasti aihetta upeaan egooni! Raivostuttavaa: pitävät minua ihan tavallisena vaimona ja äitinä.

Maallinen, fyysinen rakkaus, voitto
Joo, on rakkautta on. Se on tuottanut värikästä perhe-elämää, jossa todella olen tuntenut itseni tarpeelliseksi ja rakastetuksi. Tässä onkin se kipupisteeni: läheisyys, rakastaminen ei ole suoritus tai vaihtokauppa. Tunnen epäonnistuneeni kasvatuksessa karkeasti ja tappio taputtaa päälaelleni tarjoten soppaa, saippuaa ja sielunhoitoa. Armoa on tarjolla myös omassa kasvatuksessani. Mies viipyilee tuossa vongaten, mutta meikäpä vaan ajattelee, että miten saisi taas tänään koko porukan pellolle, että sais olla hetkisen yksin kotona. Tämä topparoikka tökkii minua vuoronperään erilaisiin varjoissa piileviin vaillejäämisiini, mutta aina, kun vaivun pinnan alle ja aion jo varmasti muuttaa Borneoon, tulee joku ja vetää minut taas läsnäolevaksi.

Ruusut tuoksuvat, mutta ovat piikikkäitä ja päinvastoin.

Uhrautuminen jonkin itseä suuremman asian vuoksi, egon kuolema ja uudelleen syntymä
Keksin taannoin, että kun entinen ego käy ahtaaksi ja kulahtaneeksi, elikäs henkilö joutuu egonkuoletuksen kristusvaiheeseen niin, niin, tietenkin, karmalla on tarjolla kikka kakkonen: sen kuolleen tilalle syntyy uusi, entistä ehompi, ettei nyt vain jää tämä elämänmittainen harrastustoiminta puolitiehen. Eihän sitä ilman tulisi ihmisten kanssa toimeen, vuorovaikuttaisi. Peliin tarvitaan pallo, eli ego. Toistanpa tässäkin yhteteydessä: onneksi ovat nämä maadoittavat lähiomaiset: he näkevät suoraan ydinolemukseesi, nostavat taidokkaasti kakkiaiset pinnalle, koskettavat sisintäsi, liikuttavat ja raivostuttavat päivittäin. Perhe ei välitä vammoistasi vaan opettaa. Siinä sitten oppii tai itkee ja oppii (kuten Teräsystäväni sanoi).

Vapaus, voima, vallankumous, väkivalta, rajat
Arbeit macht frei, suomeksi: kotityöt vapauttavat. Tapellaan tiskikoneen täyttövuoroista ja kotiintuloajoista. Toitotetaan vallankumouksellisella paatoksella, että "Sen lauluja laulat, kenen leipää syöt.” ja ”Tämä ei ole mikään hotelli”. Omat irtiottoni herättävät aivan samanlaisia vinkumisia, riippumatta siitä, mikä syy seikkailuihini onkaan. Onneksi valta ei välttämättä ole väkivaltaa, eikä voima ylivoimaa. Valta voi olla myös valinnanvapautta ja voima hoivaa ja hellyttä.

Armo, laki, säännöt, syy ja seuraus, sosiaaliset käytöstavat, ystävällisyys
Lipsutaan kotiarestista: vähennetään se noin loppuelämästä kahteen viikkon ja parin päivän päästä vannotetaan lasta, että vastaa puhelimeen, eikä häivy puoleksi vuorokaudeksi teille tietymättömille. Vähintään noin parin viikon päästä kärsitään taas arestirangaistuksesta. Kollektiivisesti, sillä poikanen vinkuu vartin välein, ettei hänellä ole mitään tekemistä tai että saiskos käydä ostamassa jäätelöä. Kymmenennen ruinaussession jälkeen omatkin käytöstavat ovat koetuksella, josta seuraa seuraavana päivänä, että uskotaan poikasen vakuutteluja, että tulee kotiin sovittuun aikaan. Mennään yhdessä ostamaan jäätelöt.

Äitys, muoto, vastustus, kiteyttäminen, rehellisyys, voiman hillitseminen
Joo, kokeilkaapa itse. Vanhemman ikävä tehtävä, jonka väistämättä saa silmilleen, on seistä seinänä, johon lapsi voi sitä päätään juosta. Siinä sitten toivoo pienen oppivan. Rajat ovat rakkautta, astia, mihin elämän voima voi virrata. Thorn Coyle piti viimeksi varsin valaisevan puhuttelun siitä, ettei Malja, maljaisuus suinkaan ole passiivista, vaan itsekuria vaativaa pinnistelyä. Aikuisen ihmisen ikävä velvollisuus onkin olla malja, energiaa pidättävä, laukeamista pitkittävä pinnistelijä elämän seksienergialleen.

Liike, virta, draivi, motiivi, hinku vinku ja elämännälkä
Kun elämä ei lipsu liian helposti tai ei kohtaa täydellistä selviytymisen seinämää, syntyy haaveita, toiveita. Luulen, että ihmisen perimmäisein kaipuu eteenpäin on eheytyä, kurottaa kohti Pyhää ja merkityksellistä. Jopa meidän veikot ymmärtävät, että kaverit, jotka ovat saaneet kaiken, ovat onnettomia. He muistuttavat erehdyttävästi niitä, jotka eivät ole saaneet yhtään mitään. Ihminen on kuitenkin laumaeläin: joten tarvitaan jonkinlainen lauma ja jonkinlainen eläimen edellytysten tunnustaminen. Sitten on varaa loikoilla puunoksalla ja haaveilla matkasta eteenpäin, seikkailuista, ylenemisestä ja kaikkien luovien kykyjensä täydellisestä käyttämisestä.

Pyhyys, jumaluus, emuut
Lieneekö sattumaa, tarkoituksellista vai vähän molempia, että perheen muodostamme juuri me. Vaikka fatalismi voi joskus lohduttaa niin, arjessahan on se ja sama, sainko sattumalta kivasti hankalat kakarat vai juuri siksi, että minullla on joitain erinomaisia kykyjä kohdata nämä vastarannankiisket. Luultavasti minkä tahansa ryhmän toiminnalle on terveellistä, jos se jäsenet kunnioittavat toinen toisiaan. Kunnioitus onkin läheistä sukua rakkaudelle sekä sen edellytys. Lisäksi kunnioitus on vähintä, mitä muilta ihmisiltä edellytän, mutta myös vähintä, mitä minulta voi edellyttää. Myös perheessä, vaikka se välillä on perseestä.

Rosa

2007-06-20T05:06:00.000-07:00

Yhden naisen coven

2007-06-20T04:45:00.000-07:00

Eräs ystäväni on sanonut, että ihanteellinen noitien lukumäärä covenissa on yksi. Olen monesti naureskellut jutulle, mutta viime aikoina olen pohtinut sitä myös vakavammin: olemmeko me eklektiset noidat todella niin avuttomia sosiaalisissa suhteissa? Rosa kirjoitti mielenkiintoisen tekstin yhteisöistä ja koetan kirjoittaa aiheesta omasta näkökulmastani.

Keskeisimpiä vuosien varrella silmään pistäneitä eripuran aiheuttajia noitien keskuudessa on mielestäni yksinkertaisesti se, että useimmiten noidan polun löytäneet ihmiset ovat luonteeltaan kaikkea muuta kuin taipuisia. Heillä on vahva tahto ja korkea käsitys omista kyvyistään ja niitähän noidat juuri tarvitsevatkin. Kuitenkin kolikon kääntöpuolena asiassa vaikuttaa olevan se, että omia virheitä ei myönnetä ja kukin uskoo olevansa aina hieman muita parempi.

Jos laitan käden sydämelle, on myönnettävä että olen syyllistynyt molempiin mainittuihin asenteisiin: kaikkitietävyyteen ja egon kiillottamiseen. Olen kuitenkin ajan myötä huomannut, etten kehity lainkaan ellen hyväksy sitä tosi asiaa, että on olemassa myös muita ihmisiä, jotka ovat viisaita ja ihmisiä, joilta voin oppia jotain. En voi tietää kaikkea kaikesta ja lisäksi olemme kaikki erilaisia. On olemassa eroja taidoissa, tiedoissa ja tekotavoissa. Jotkut hallitsevat toiset asiat paremmin kuin toiset. Olen päätynyt siihen, että auktoriteettien puuttumisesta pakanuudessa ei tarvitse tehdä itseni korostamista. Jos sanon, ettei ole Jumalaa, joka olisi yläpuolellani, en tarkoita, että nostaisin oman egoni Jumaluudeksi.

On surullista, että tietoa ei voi sisäistää, ellei pysty nöyrtymään sen äärellä ja myöntämään, että jonkin asian tietämisestä on pitkä matka sen sisäistämiseen. Tieto ei muutu viisaudeksi ennen kuin se on sisäistetty ja koettu todeksi. Sanotaan, että noita oppii koko ikänsä. Ei ole olemassa pistettä, jossa noita olisi ’valmis’. Minulle viisaus on sitä, että ihmisen uskomukset ja teot ovat edes jollain tavoin sopusoinnussa ja kunnioitan tätä sopusointua kaikissa niissä ihmisssä joissa sen näen. Toivoisin, että tuntisin vielä enemmän noitia ja pakanoita, jotka olisivat viisaita ja joiden teot puhuisivat heidän ajatuksistaan enemmän kuin heidän sanat.

Jos pystymme kohtaamaan toisemme ja kuuntelemaan ja kunnioittamaan toisiamme on mahdollista, että jonain päivänä voimme luoda vahvan yhteisön. Ehkä jopa pystyisimme tukemaan toinen toisiamme poluillamme, ellemme sitten kilistele loputtomiin sanan säilää ja kumistele egojamme niin, että ihanne covenin lukumääränä on ja pysyy yksi noita.

~Mari~

Kevyttä kesälukemistoa

2007-06-18T10:35:00.000-07:00

Nyttei sitten ole yhtään hengellinen tai philosophinen viilinki, enemmänkin elämä näyttäytyy älyllisenä kuin suomalainen kesäteatteri, mutta lainasin iltalukemiseksi Jacques Derridaa, koska hänellä on hyvä etunimi. Joku sanoi, että ao. kielipelimiehen teksti on vaikeaa, mutta niin minulle sanottiin muinoin myös Foucaultista ja Whiteheadistakin. Kokemukseni on, ettei sivuhuomautuksia toimittaneiden jorinoita kannata käyttää varsinaisen viisaan tekstin (what ever) korvikkeena. Jos niin, epäpätevien välikäsien määrä kasvaa ja samalla eksponentiaalisesti väärinymmärrettyjen tulkintojen määrä. Yritän vakavien velvollisuuksien ohella siis sivistyä ja saada paritettua pari neiteseellistä neuronia keskenään.

Muutenottaen, olisi kiva saada palautetta, kuulla lukijan äännähdystä. Mikä on sinun mieli-filosofia-kesä-magia-hupi-okkultismi-shamanismi-kesä-tms.-lukemisesi? Tai olisi, jos olisi aikaa? Tai oli justiinsa?

Rosa

Paska ja padottu Pyhä

2007-06-16T02:24:00.000-07:00

Toisaalta kuulin juuri, että kirjoittamiseni on arroganttista paskaa, minkä aionkin ottaa henkilökohtaiseksi rakennuspalikakseni (arroganssin osalta: paska on kunkin itsensä määriteltävissä ja sitäpaitsi se lannoitaaa). Ylenkatsetulkintakin on tietenkin vain heijastelua, mutta ajattelin, että tässä jotain alitajuista materiaalia menneiltä melskeiden vuosilta. Lupaan etsiä sitä alitajuista katsantoa pitkin aatelisen elitististä nenänvarttani, mutta jollen sitä löydä niin, en sitten. Minulle on hyödyksi, se, että pyrin rehellisyyteen ja käsittääkseni se on nöyrtymistä tosiasioiden edessä. Tai totuuden.

Toisaalta tarjoili Matroona näkyä, jossa puran murikka murikalta valtavaa, vuorensolien väliin rakennettua patoa. Saturnaalinen Binah –työ voikin olla melko yllättävää. Minulle tämä tarkoittaa sitä, että hoidan ruumiistani, kotiani, raha-asioitani, puutarhaani niin, että virta valuu laaksoon ja laskee mereen, kastelee kuivat juurakot. Ja vielä ruisleipäisemmin sanottuna tämä energia virtaa vapaammin, kun kulutan syödyt kalorit urheillen, juon tarpeeksi, jotta maitohappo laimenee, kulutan vain jo ansaittuja rahavaroja, kastelen vielä hengissä olevia ruusupuskia ja avaan sekä suljen oveni oman tahtoni mukaan. Rahavirroista sanottakoon, ettei niiden aika-ajoittainen patoaminen kyllä ole pahitteeksi. Näinkin perimmäinen äidillisyys vaikuttaa elämässäni.

Voiman pidättäminen, eli muotoon saattaminen on yhtä mukavaa ja kivaa kuin synnyttäminen. Siispä monesti Saturnus vaikutuksesta pyritäänkin pyristelemään eroon: ego patoaisi pyhyyden uutta luovan muutoksen mielellään lopullisesti eroon omista sosieteettiin sopivista viritelmistään, lue: valheistaan; lue: mielellään. Binahia jopa joissain egoyhteisöissä puhutellaan paholaiseksi: nähdään tämä Pyhää lasta kantava prinsiippi sorkkajalkaisena Saturnuspukkina tai analyyttisen Alice Milleristisesti tuomitaan Äitiys yksilön (mikä se sitten onkin) pahan olon alkusyynä, eikä patisteta Liisaa Valkoisen Kanin perään pillerin pyörittämisestä puhumattakaan, eli siis matriksista heräämiseen. Laiskuutta kaikki tyyni, keskiluokan mukavuudenhaluista väistelyä!

No pain, no gain: hus, lenkille siitä!

Rosa Rosmariini Mariini

Yhteisö

2007-06-13T10:04:00.000-07:00

Olen osallinen erilaisissa yhteisöissä: perheessä, suvussa, ystäväpiirissä, työyhteisössä, Ferillisessä, harrastuksellisissa muutamia mainitakseni. Koen olevani kohtuullisen onnellinen ja siunattu näistä yhteisöistä, sillä niissä kommunikaatio on avointa, vallankäyttö läpinäkyvää ja milloin ei ole, ratkaistaan asia perusteellisella riidalla ja ilma puhdistuu. Lisäksi olen armoitettu syystä, että voin pitää etäisyyttä niihin yheisöihin, mitkä minun mielestäni eivät toimi kunnolla ja joissa en koe tulevani kohdelluksi oikein. Aika ajoin esiintyy pieniä rajatilaloukkauksia ja näistä aiheutuvia kahakoita, mutta pääasiassa tilanne on ollut kohtuullinen viimeisen parin vuoden ajan.

Millainen on terve yhteistö?
Miten voisin omilla toimillani edistää yhtesön terveellisyyttä?

Jos kohta ei jatkuvasti jaksa riidelläkään niin, ei hyvä yhteisö synny siitä, että konfliktit lakaistaan maton alle ja toisinajattelijat ammutaan saunan takana hiljaisiksi. Entäs jos minua ei mölyämisestäni huolimatta kuunnella, vaan sanomani sivuutetaan toisarvoisena. Entäs jos mielipiteeni kyllä kuullaan, mutta siihen suhtadutaan vähätellen ja halveksuen? Kannattaako jäädä jankuttamaan ja yrittää manipuloiden ja painostaen tulla kuulluksi? Edistäisikös pikku klikki asiaani?

Yleensä kyllä vetäydyn seurasta, jonka en katso edistävän mielenterveyttäni, edustavan mitään hyvää. Näin en jää tuhlaamaan elämänenergiaani pönkittääkseni jonkun muun heikkouksia. Se ei sitten enää olekaan minun yhteisöni, enkä minä ole sitä rakentamassa, mutta olisiko maksanut vaivan vaikkapa roikkua pidempään ja osallistua muutamiin tylsiin kissanristiäisiin? Ehkä luovutin liian aikaisin pelkästään kiinnostavan juttuseuran puutteeseen hyytyneenä? Ja kuinka omalta osaltani olisin rakentanut yhteisöä, johon en enää kokenut kuuluvani, saati kokenut haluavani kuulua?

On yhteisöjä, joista ei irtisanouduta. Anne Tyler sanoo kirjassaan Päivällinen koti-ikävän ravintolassa, ettei perheestä erota. Perhettä kantaa aina mukanaan. Miten siis voisi vaikuttaa sukulaisyhteisöni tervehtymiseen? Ja entäs jos en halua kuulua koko sosieteettisoossiinsa? Entäs jos yhteisöni lempeyden ja myötätuntoisen hymistelyn sijaan kaipaakin syöpäkasvaimen leikkausta tai märkivän hampaan poistoa? Ja minunko se pitäisi tehdä? Miksei se kuuluisi jonkun muun hommiin?

Meille kullekin kuuluu kantaa vastuumme niistä asioista ja ilmiöistä, mitä me kohtamme ja tunnistamme. Meidän kuuluu elää elämäämme. Me voimme valita, vaikuttaa ja valistaa. Se on yhtälailla minun kuin sinunkin velvollisuutesi.

Siihen, miten nykyäkseen ajattelen itseäni yhteisöissä on Thorn Coylen opettamalla tavalla harjoittaa Feriä ollut suuri merkitys. Toisaalta olen lakannut vetämästä niitä kivirekiä, jotka eivät ole omiani, mutta toisaalta olen valmis parantamaan, eheyttämään itseni, jotta voisin paremmin palvella elollisten yhteisöjä olemalla oma itseni ja toteuttamalla omaa Todellista Tahtoani.

Mietin niitä suomalaisia noitia, maageja ja shamaaneja, jotka tunnen. Etsimällä Todellisen Tahtomme ja sitä sitten toteuttamalla voimme pitää yllä yhteisömme terveyttä. Sopii tietenkin ihmetellä, että minkä yhteisön ja aivan oikein: se onkin vielä haaveiluasteella. Toivon, että heittäydyt kanssani unelmoimaan vahvajuurisista, huumorintajuisista sisustyönsä tekijöistä, joiden seurassa silloin tällöin voisi keskustella perusteellisesti, heittäytyä rituaaliin tai matkata syvälle paranemiseen. Tälviisiin:

Rosajäsen

Joutavaa

2007-06-10T04:56:00.000-07:00

Nousen niskaseisontaan ja muistelen eilisillan elokuvaa markiisi de Sadesta. Inhimillinen on osa pyhää ja sen pyhän ylistämisen estäminen ensimmäinen kuolemansynti
ja
kas,
establishmenttia, elikäs matriksia, elikäs kuvitelmaa ns. yhteisestä oikealla tavalla ihmisenä olemisen muotista hellivät heittävät ensimmäisenä tyrmään tai muuten vain tyrmäävät ne, jotka osoittavat, että todellisuuden ja todellisuuskuvitelman välistä puuttuu silta. De Sade toi aikalaistensa kaksinaismoraalin iholle ja eihän semmoinen nyt sovi.

Nyt venyttelen kestojumisia takareisiäni ja tuumailen, kuinka johduin pohtimaan tässä eilisen korvilla myös älykkyyden käsitettä, kun lukaisin jotain ääliötulkintaa inhimillisen käyttäytymisen periytyvyydestä. Siinäkin sitä taas käytettiin jotkuta, mitätahansa käteen sopivaa, asiaansa ajavaa keppihevosta vain oman itsensä kohtaamisen esteenä ja näppärästi siirrettiin vastuu omista varjoelementeistä geenien koodaamien proteiinien ja entsyymien kontolle. Joku kadotettua omnipotenssiaan kaihoava oli kekannut, että raiskaukset olisivat evoluution keino tuottaa ihmispopulaatioihin vaihtelua. Toisaalla oltiin kyllä sitä mieltä, että miehelläkin on sielu, mutta tässä unohdettiin, että ihmiskeskeinen vuorovaikutus olisi muutakin kuin tiedostamattomien hajureseptorien toimintaa. Että voi valita. Voi valita sen miten käyttäytyy. Voi jopa valita, mitä ajattelee ja kas, sitä myöden voi valita, mitä tuntee.

Esimerkissäni on yksi yleispäteväksi havainnoimani ilmiö: milloin mielipiteiden yhtenevyys uupuu eli, ei juttua kannata jatkaa, koska jutusteltavan kyydissä köröttää vielä liian monta mörköä. Ne piru tarttuvat kuin virukset, joten etäisyys on paikallaan taudin tässä vaiheessa. Viittaan myös mainittuun de Sadeen ja hänen kristuskohtaloonsa.

Muutenottaen elämä on kivaa ja karkkilakko ohi. Aionkin siis tästä juhannusruusu- ja jäätelöostoksille. Jos vaikka amatsonitaistelija tälläerää.

KokkoRosa, joka
pakaroitaan venytellessään arvelee kuinka itse suhtautuu nykymarkiiseihin: ottaako tutkiskellakseen vai torjuuko kokonaan?

Haltialeikit

2007-06-08T02:53:00.000-07:00

Mennään nojaamaan nuppuja pursuavan pihlajan runkoon ja kuvitellaan, että se onkin äkäinen puuksi muutettu prinsessa. Sillä voi olla sanottavaa näin suorasukaisesta lähentelystä. Kerrotaan Pihlajalle, että tykätään myös tytöistä.

Nostetaan kivi maasta ja katsotaan alla vilistävän muurahaisyhdyskunnan osia. Kuvitellaan, että se valtava maanalainen pesäonkaloiden järjestelmä on yksi elävä olento, sanotaan nyt sitten vaikka menninkäinen. Yritetään ymmärtää, että yksittäinen murkku on menninkäisen solu. Otetaan wikistä selvää, kuinka isoja tavanomaiset kusiaispesät ovat.

Yritetään olla muistamatta, että itseä ihannoiville (Kiiltopentaakkeli) tai itseä vihannoiville (Ruostepentaakkeli) ajatusrakennelmille naureskelevat varikset ovat vain Matroonan maallinen äänitorvi. Yritetään ajatella, että varis on vain varis. Ei onnistuta tässä, vaan vedetään herne nenään, lusikka kauniiseen käteen ja mennään veivaamaan Rauta- ja Helmipentaakkelia.

Surraan ruusupuskaa, joka heitti veivinsä. Kuvitellaan, että se oli upea, vahva, vaalea haltiauros, joka sai surmansa taistelussa ilmastonmuutosta vastaan. Mennään nostamaan malja Ruusuhaltian ja Violetta Parran muistoksi: ”Elämälle kiitos! Sain siltä paljon...” Liikututaan ja lauletaan päälle vielä Eino Leinon ”Ruislinnun laulu korvissani, tähkäpäiden päällä täysikuu...” Liikututaan lisää.

Tapetaan ampiainen joka leijuu ovesta sisään. Kuvitellaan, ettei se ollut haltiaväen sanansaattaja tai jos oli niin, ilkeä piikkinen sellainen. Tietoisesti ei ajatella, että tässä olisi mitään omakohtaiseen piikkittelyyn viittaavaa. Päätetään olla ajattelematta asiaa.

Ruusu Puska

Maksaako vaivan?

2007-06-06T06:54:00.000-07:00

Kannattaako valmistaa kasvot kohtaamaan kasvot, jotka sinä kohtaat? (Vielä on oleva aikaa...) Mitä hyötyä siitä on, tunnenko itseni paremmin vai huonommin? Paraneeko elämänlaatuni Feri harjoittelun myötä?

Mitä hyötyä?

(Siis kannattaa pohtia ylipäätään koko hyödyn –käsitettä ja sitä, miten sen itselleen hahmottaa: onko se syötävää, tunnettavaa, liikkuvaa, vai mitä se on.)(Lisäksi kannattaa pohtia sitä, miksi meikäläisaikalaiset koko ajan pähkäilevät hyödyllisyyksiä ja hyödyttömyyksiä samalla, kun yhä enemmän viettävät aikaansa virtuaalitodellisuuksissa ja elämän ilo annostellaan irtokarkkihyllyllä.)

Mikä on hyödyttömyys?

”Kuka Kukka kulmillani kruununani ja mikä on tämän Pyhän pyyteenä? Jotta, totta totisesti tuntisin itseni kauttaaltaan!” Tämä on joka-aamuinen Ha –rukoukseni. Feri shamanismin ydin on siis itsensätuntemisessa. Kuulostaa sitten miltä kuulostaa, lukijasta riippuen psykonauttiselta sukellukselta, tylsyyden multipotenssilta tai jänskän makuiselta tikkarilta, mutta tuon tuntemisen tutkimusmatkalaivueen vanavedessä kyllä seilaa kaikenlaista kiinnostavaa: hengistä henkilöihin vuossatain varrelta. Luultavasti näiden sattumien summana säilytämme uteliaisuutemme, joka saa meidät kunkaisenkin kurkistamaan huomispäivään, mutta Feriä opiskellessa itsensä tuntemisen ydin säilyy: sivupoluille ei poiketa.

Aina välissä on hyvä, hyödyn ohella pohtia sitä, että me kukin olemme Jumalia. Se tietenkin ensisilmäyksellä herättää herkullisia omnipotentteja houkutuksia, mutta arkimatriksissa tarpovaa kyllä enemmänkin kiusaa se, että hän unohtaa Pyhyytensä kuin, että muistaa suuruuttaan ja kauneuttaan.

Jos minä en olisikaan Jumala, niin kuin meidät matriksissa on ohjelmoitu uskomaan, niin miten se muuttaisi kohdallani hyödyn käsitettä? Siten, rakas lukijani, että hyöty ei olisikaan mitään arvokasta, tasapainoista ja kaunista. Hyöty olisi jotakin rahalla ja statuksella mitattavaa. Korvikkeeseen tyytymistä tyydytyksen sijaan. Sillä rahalla ja statuksella voisin toki sitten hankkia jotain tasapainoista ja kaunista, mutta siinä vaiheessa olisin jo keikkunut niin pitkälle tasapainosta, että onnellisuuteen uppoaisi pitkä penni. Jatkuva hyödyn tavoittelu vammauttaa.

Jos ja kun minä harjoittelen Feriä niin minä ymmärrän, että olen Jumala niin myös hyötyminen on osa Pyhyyttä, joka siis on kaikkialla. Pyhyys ja/tai jumaluus on G8 kokoontujissa, leppäkertussa, joka söi kirvat, kynsivalleissani, hiekalle tuoksuvassa pikkupojassa, pöydässä, jonka syistä voi lukea muiston sen satavuotisesta mäntyelämästä ja sitä pyyhkivässä luudussa, jonka puuvilla kuivutti Aral järven... Niinpä minun ei tarvitse tyytyä ruususen uneen, vaan voin tyydyttyä valveilla ollessani kauneudesta, ilon ja rakkauden kohtaamisesta.

Rosakko
Muuten, tämä nyt ei yritäkään olla loogisesti loppunviljeltyä kauraa. Saa palauttaa.

Maljojen kunkku käänteisenä

2007-06-04T08:25:00.000-07:00

Juteltiinpa Marin kanssa varsin taas todellisuudesta ja niin edelleen. Tultiin johtopäätökseen, ettei myötätuntoa voi kaataa semmoiseen astiaan, joka on lähtökohtaisesti kuin norsun räpylä, eli alahuuli alaspäin. Myötätunton lähde on siis sisikunnassa kullakin. Lisäksi mietittiin, miksi se on niin vaikeaa, se itsensä rakastaminen. Luultavasti siksi, että olemme niin oivallisen perusteellisesti ohjelmoidut. Painottaisin muuten, että tämä on minun tulkintaani ns. todellisuudesta ja Marilla voi olla asiasta oma tulkintansa, mikä taas on niin, niin Ferillistä että oikein.

Myöhemmin heräsin päikkäreiltä tenttikirjan alta, ja ajattelin, että Wachowski veljesten Martix on vuosisatamme tärkein elokuva. Ei siksi, että se osoittaa, että matriksi on, vaan siksi, että se osoittaa, että on myös todellisuus. Kun heräämme todellisuuteen, se vaatii uutta orientaatiota: nöyrää opettelua ja omien virheiden myöntämistä. Elokuva myös mehukkaasti osoittaa, ettei vallitseva yhteiskunta ole sama asia kuin todellisuus. Myös vallitseva yhteiskunta on osa sitä matriksia, jonka minä ja sinä luomme mielikuvituksissamme. Vain häpeäänsä hellivät jaksavat metsästää rakkautta yhteiskuntamatriksista. Vain todellisuudessa Rakkaus pesii, eikä siellä muuta pesikkään ja tie sinne löytyy, kun kohtaa itsensä, jälleensyntyy todellisuuteen.

Rosakko

Siperia opettaa

2007-06-02T02:23:00.000-07:00

Allati-lal-lal-laa on muutama rallatteleva kertosäestys muutamista toistuvista keskusteluista.

”Kyllä, minun mielestäni sinä voit tehdä niin kuin parhaaksi katsot.”
”!!”
”Eikun, teet niin kuin tahdot.”
”!!”
”Siis en minä ole kukaan, enkä mikään tuomitsemaan tekemisiäsi.”
”!!”
”Kuulehan kultaseni, en edelleenkään ota kantaa siihen, mitä teet, mutta voin kertoa, joistain elämän lainalaisuuksista, kuten siitä, että jos näyttää sarvipäätä uskonnon opettajalle niin saa jälki-istuntoa. Tosin senhän sinä jo tiedätkin. Se on elämää.”
”!!”
”Kysyt minulta neuvoa, mutta eipä se aamupäivällä vielä kelvannut. Töppäät ja tulet minulle rähisemään, kun töppäät niin, kuin se olisi minun vikani. Ja kehtaat vielä närkästyä siitä, että minä tästä suutun. Minä sanoin, ettei se pyöränkumi kestä. Sinä päätit toisin. Tilaa taksi Iso Mies, äläkä tee turhaa puhelinlaskua!”
”!!”
”Joko voimaharjoittelet tai sitten et voimaharjoittelet. Valitset voimistumisen tai voimattomuuden. Kaipa sinäkin yrität parhaasi, kuten me kaikki.”
”!!”
”Se on sinun valintasi.”
”!!”
”Edelleenkin sinä teet itse omat valintasi. Minusta sinä voit tehdä tässä rauhassa ja vapaasti juuri sillä tavalla kuin itse oikeimmaksi koet. Sillä tavalla saat kehiteltyä jotakin uutta ja omalaatuista.”
”!!”
”Kyllä, voit tehdä ihan omalla tavallasi.”

Mikä on, kun ei kuule? Tai kuulee mitä sattuu? Mikä on, kun ei kuule, että tulee rakkaudella hyväksytyksi tekipä niin tai näin? Mikä on, että lähimmäinen haluaa tuomiota ja jakomielistä mielipiteen jakoa? Jos minä olen vapaa kertomaan tarinaa ja jakamaan tietoa niin, millä tavalla se sitoo lähimmäistäni olemasta kertomatta, jakamatta? Millä tavalla minun mielipiteeni estää sinua kanssaeläjäni, muodostamasta omaasi? Piilotteleeko tässä joku salajuonikas mekanismi, jota meikä vaan ei tajua?

Kun Voima jalostuu, se kasvattaa meitä vapautumaan. Minulle voiman prinsiippi merkitsee sitä, että voin päästää irti, rikkoa kahleeni, joten pääsen kasvamaan ja etenen elämässäni. Edelleen vapauden pisteessä raivo sulaa toimeksi ja tasapainottuu armolla ja rakkaudella, lähinnä ihan itseäni kohtaan. Vapauden vesijaolla voin valita, mihin suuntaan virtaan.

Vapaudesta Rakkausenergia virtaa edelleen Viisauteen. Mietin, miten kohtaan tiedon, etteivät kanssaeläjäni yleensä halua kuulla olevansa vapaita, vastuullisia ja välitettyjä? Minä kuitenkin tiedostan vapauteni ja alan sitä resonoida. Minä vapaudun, kannan vastuuni: tukin suuni ja tässäpä tässä kohtaa vuorovaikutukseni muuttuu vallankumoukseksi. Se riittääkin yhden ihmiselämän mittaiseksi mielipuuhaksi.

Rosa Rosoinen

Rituaali

2007-05-31T12:06:00.001-07:00

Puhdistaudun. Karkotan kakkiaiset ja ilkikurikkaat mielikuvitusoliot, pelon, vihan ja ynseyteni. Sitten luon kehän. Ferillinen kehä luodaan hengittämällä ja se on oma lukunsa. Sinetöin tämän tilan, ettei huolella putsattuun paikkaan aikaan tupsahda yllättäviä vierailijoita. Mielikuvituksen harjoittaminen vaatii kurinalaisuutta. Siksi sinetöinti. ”Maasta, joka on sinun ruumiisi; Ilmasta, joka on sinun henkäyksesi; Tulesta, joka on sinun myötätuntosi lämpö ja vihasi polte; Sinun elävän Kohtusi Vesien kautta; niin Ylhäällä kuin Alhalla.”

Kehä on kutsuttu.

Olen maailmojen välissä ja kaikki, mikä on maailmojen välissä voi muuttaa maailmoja. Korostaisin tätä.

Kutsun Vartijat. Tila tuntuu pieneltä niiden valtavaan kokoon verrattuna.

Kutsun Matroonaa rummuttaen ja laulaen. Kutsun hänet itseeni ja kasvan kilometrien korkuiseksi, ääneni muuttuu. Kasvatukseni on vielä kesken, mutta pystyn jo hetkisen sietämään tätä salamointia, tätä Tähtienergiaa tanssien, laulaen, villiintyen.

Mitä muutosta tahdon, mitä mansikoita hillota? Ei, minä en tyydy korvikkeisiin! Minä haluan maljallisen mesimarjoja kermavaahdolla.

”Malta” kuulen Matroonan sanovan minulle ja minä lisään hänen äänellään: ”maistele rauhassa tätä elämää.” Tähän ylelliseen saliin, tämän olemisen muodon keveyteen, Hänen hovinsa loistoon, luulisi voivan ja haluavan paeta, mutta minäpä en tyydy korvikkeisiin.

Minä haluan paratiisin nyt, silmät auki auringonvalossa, Mozartin soittaessa ja pääskysten kirkaistessa.

Rosa

Askartelua

2007-05-29T08:56:00.000-07:00

Sää on kertakaikkiaan liian kaunis ja lisääntymään valmistuvan luonnon tuoksu liian imelä, että jaksaisi ihan vain ihastella elämän keveyttä (kuu skorpioni). Antakaahan mielenne askarrella näiden Varjopentaakkeleiden parissa ja löytäkäätten omanne. Siitä sitten voi ninjailla suomalaiskansallisessa eetoksessa kohti juhannusta. Maltilla sitten sen latautumisen kanssa, se kestää, mutta toimii.

Terveellisin terveisin
Ruusu Piikki

ps. Erehtyipä eräs valopää läheinen kysymään minulta, että miksi pitää valita joku eksoottinen, ulkomaalainen ja vieraskulttuurinen systeemi. Tämä koski itämaista tanssia ja ehdotin, että ajatteliko kysyjä minun todellakin kiinnostuvan suomalaisista kansantanhuista. Ei ajatellut. Tämä kysymys on esitetty myös Ferin ja kabbala kiinnostukseni suhteen ja eksoottisuutta vieroksuva unohti sujuvasti itse hurahtaneensa itämaisiin kamppailulajeihin, itämaiseen filosofiaan, estetiikkaan ja joogaan, joka sekin, kappas vaan tulee kaukomailta. Kun jäin silläerää hämmästykseltäni sanattomaksi ajattelin siis tarjota ninjaa. Silvuplee sano.

Tosi magiaa

2007-05-27T06:26:00.000-07:00

Yleiseen länsimaiseen käsitykseen terveestä ihmisestä kuuluu, ettei hän usko magian olevan totta. Termi todellisuus taas yleensä jätetään näppärästi määrittelemättä tai sellaisiksi lasketaan jollakin tavalla kouriintuntuvat kohteet, joihin esim. voi kolauttaa päänsä tai joille voi istua. Näin länsimainen yleinen arkiajattelu (what ever) ei sisällytäkään yllättäen todellisuuden prinsiippiin semmoisiakaan arvostamiaan ilmiöitä kuten älykkyys, suunnitelma tai oivaltaminen. Nuo kaikkihan todellistuvat, kun ihminen käyttää mielikuvitustaan, mutta mielikuvitus sinällään määritellään epätodeksi, saduksi. No, jokainen kohdallaan kuitenkin kokee nähneensä unta tai oppineensa tai miltä päänsärky tuntuu. Missä menee toden ja sadun raja?

Ei missään.

Magia kuuluu näihin yleisesti uskottuihin epätodellisuuksiin, vaikkakin täysin väärin perustein. Ensinnäkin monikaan arkiajattelija, mikä heille anteeksi annettakoon, ei ole koskaan vaivautunut ottamaan selvää, mitä magia on. Niinpä he eivät tunne sitä yleisintä: jonka mukaan magia on ihmisen kyky muuttaa tietoisuutensa tilaa tahtomallaan tavalla. Tässä vaiheessa on pihalla moni pakanamaan kartallekin paikannettu henkilö, mikä heidän kohdallaan ei olekaan enää anteeksiannettavaa ja mikä johtuu vain siitä, etteivät he harjoita ruumistaan, mieltään, mielikuvitustaan ja eli maagisia kykyjään. Totta kyllä on, että kullakin on enemmän tai vähemmän lahjakkuutta mielikuvitteluun, mutta sekin on taito, joka karttuu ja monipuolistuu harjoitettaessa.

Johtuu ilmeisesti siitä, että tämä meidän yhteinen perisyntimme: länsimainen ajattelu (what ever) vammauttaa meidät magiaan tutustuneet alitajuisesti suhtautumaan siihen kuten harmittomaan satuun. Niinpä sitten esiintyy näitä itseriittoisia, mutta uteliaita henkilöitä, jotka lähtevät soitellen sotaan: kokeilevat kaikenlaista ja antavat piut paut henkistä terveellisyyttä tai mielen vakautta vaaliville varotoimille. Miksi? Luultavasti laiskuuttaan tai siksi, etteivät he usko, että magia toimii. Olen kuullut väitteitä, ettei kehää tarvitse luoda, väitteitä, ettei sisustyötä tarvitse tehdä, väitteitä, ettei tarvitse harjoitella säännöllisesti, välinpitämätöntä suhtautumista puhdistautumisiin tai maadoittumisiin, jumalenergian posessoimisesta puhumattakaan. Suomessa ei juurikaan ole tarjolla alan perinnetietoa, ei opettajia opettamaan ja vaatimaan kurinalaista harjoittelua, mutta mikä vaarallisinta: puuttuu nöyrä asenne omaa mielikuvitusta ja sen voimaa kohtaan.

Magia on paras ja halvin keino parantaa itsensä (mistä ikinä -), suosittelen sitä lämpimästi. Sen sijaan en suosittele penikkamaista egostelua ja kummallisilla kokeiluilla patsastelua. Pysyäkseen terveenä soisi noudatettavan niitä annettuja ohjeita: sinä et tiedä kaikkea. Sinä et tiedä oikeastaan paljoakaan, etkä todellakaan enemmän kuin sen kirjan kirjoittanut klassikko.

Enkä tiedä minäkään, mutta opiskelen.

KokkoRosa

Orjailua

2007-05-25T22:52:00.000-07:00

Sen sijaan, että olisin lenkillä, syön salaa loput jäätelöt ja lueskelen Epictetuksen Ojennusnuoraa:
”XIV 2.
Jokaisen valtias on se, jolla on valta, joko hankkia niitä, mitä hän tahtoo tai poistaa luotansa, mitä ei tahdo. Joka siis tahtoo olla vapaa, älköön tahtoko, älköönkä välttäkö mitään, mikä on muiden vallassa. Ellei niin tee, joutuu ehdottomasti orjaksi.”

Vapaus on siis tahdon asia. Epictetuksen mukaan valitsen tahtomiseni ja tahdon valita oikein. Oukkei, makustelen tätä samalla, kun mietin pidänkö salmiakkirouheesta vaniljajäätelössä. Olen sekoittanut sen puolisulaneeksi mössöksi ja annan makuhermoistani singota tietoja aivoilleni. Tahdonko lisää tätä mustavalkoista suolaisenmakeaa?

Epictetus tässä haastaa minut myös miettimään, niitä asioita, joiden suhteen eittämättä olen orja, tai ainakin orjallinen. Olenko aiheuttanut oman orjuuteni ihan itse, valitsemalla väärin? Minun vallassani oli mennä pakastimelle ja annostella sille noin lautasellinen laktoositonta. Minun vallasani oli myöskin olla menemättä lenkille ja jäädä nautiskelemaan hetken hiljaisuudesta. Toisaalta eräät henkilöt tietävät odottaa, että heitä odottaisi ansaittu annos maitoista mannaa. Ansaittu, sillä he ovat toimittamassa ja arvioivat saavansa palkkion. Jota minä nyt tässä vedän napaani. Orjuuttako persouteni minua vai olenko vain vapaa nauttimaan aisti-iloja?

Orjuutanko itseni sillä, että välttelen äänekkäitä suuttumuksen ilmaisuja vai valitsenko vapauden ottaa ne vastaan vaieten ja esittäen katuvaa? Koska minua myös kyllästyttää olla mielitekojeni vietävänä, lupaanpa tässä samalla, näin julkisesti, olla viikon karkkilakossa ja

kipaisen lähikauppaan ostamaan pesueelle herkkuja.

Rosa Rugosa
ps. Epictetus oli orja.

Ferin jumaluudet

2007-05-24T12:36:00.000-07:00

"Goddes Giving Birht" Norman E. Masters
Alussa ei ollut mitään ja kaikki tiivistyi yhteen potentiaaliseen pisteeseen. Musta aukko oli täynnään tyhjyyttä, eikä aikakaan edennyt, vaan lepäsi sykkyrällä kietoutuneena pituuteensa kuten kantasolun kromosomit toisiinsa. Sitten se itsestään hedelmöittyi, simsalabim! ja alkoi laajeta! Tätä edeltää Tähtijumalattaren hekumallinen rakastelu peilikuvastaan luomansa jumaluuden kanssa. Kas, kun avaruuden musta pinta kaareutui, heijastellen Quakoralinan kauneutta, eikä hän enää halunnut olla yksin.

Tähtijumalattarella on monta nimeä, mutta ensi- ja viimekädessä hän on se kosminen kohtu, johon kaikki palaa ja josta kaikki ilmenee.

Syntyi aika, purskahdus nopeaa valoa, hillitön kuin ukkosmyrskyssä säikäyttävä salama. Kiitäessään avaruuden äärettömässä ajassa tämän valonnopeuden kiihtyvyys aiheutti pienen paineen, vastuksen sen edetessä ja tämän paineen tiivistämää energiaa on kaikki, mikä on. Ei ilman valoa, ei ilman kiihtyvyyttä, ei ilman paikkaa. Sillä joka ikinen molekyyli koostuu hiukkasista, jotka ovat vain hillittömän nopeasti etenevää valon tanssia. Tähtijumalataren synnyttämä valo tilassa jatkaa matkaansa. Babalon pursuaa sylistään, syöttää itseään kuin imettävä äiti.

Dian-y-Glas ja Nimue kuhertelevat tämän alkukantaisen rakastumisen kannattelemina, keksien seksileikit yhä uudelleen ja uudelleen. He ovat nuoria, iloluontoisia ja arvaamattomia keijukaisia. Heidän naurunsa tarttuu ja mutta niin tarttuu heidän surunsa armottomuuskin. He kylvävät sydämeesi siemenen, josta versoo viattomuuden Mustan Sydän.

On hiostavan kuuma. Katselen ihokarvat pörhölläni mereltä nousevaa myrskyä. Taivas on mustelman sinen ja meri miltei musta. Yhä yltyvä aallokko pirstoutuu valkoisena harjaksena valtavaa, tornimaista rantakalliota vasten, jota kultaa rannikolta paistava auringonvalo. Salamat välähtelevät ja lokit kirkuvat. Siinä silmieni edessä Mari ja Twr keskustelevat kiivaasti ja minä toivon, että ehdin sisälle suojaan, ennen sateen alkua. Kädelleni lennähtää leppäkerttu ja olen kompastua eteisen lattialla hirvensarviin. Hostelin seinä saa kohta uuden kitsikkään koristuksen.

Voimalaitoksen kanavan vesimassa valuu mustana ja vahvana. Sen virta pitää hengissä tämän kaupungin. Pakkaspäivinä Anna höyryää koristamaan kanavanvarren koivujen paljaita käsivarsia, sillä se virtaa aina sulana. Arddu kurottaa kuolonkankeutensa ikkunan kuurankukkiin. He ovat ikivanhoja, pelkkää ilmaa tai poltetta. Jäätävä virta suonissa tai paljaana kalahtava askel.

Rosa

Oikein ja väärin

2007-05-19T08:12:00.000-07:00

Feri moraalia: älä, helli, äläkä rankaise heikkoutta.

Ja ihan vaan tiedoksi harras toiveeni kaikille teille, rakkaat kanssaeläjäni, jotka vedätte herneet nenäänne siitä, että vetäydyn kantamasta vastuuta ratkaisuistanne: tehkää se sisustyönne! Se vaan mutkistuu, kun se pitkittyy. Edelleen säästätte täti-ihmistä vitutukselta, kun ette sylje sokeita pisteitänne täti-ihmisen silmille. Siis pliis: psyykkarille tai meditoimaan, joogaamaan tai lenkille, aivan sama, kunhan vain teette sen!

Muitutukseksi siinä tapauksessa, että tulee meikäläiseltä lunta tupaan: joka toiselle kuoppaa kaivaa, kerjää verta nenästään. Eli tässä yritän runollisesti keventää sen asian ankaruutta, etten harrasta toisenposken politiikkaa. On oikeasti ihan helppo valinta olla ystävällinen, asiallinen ja rakastaa itseään. Se resonoi.

Ja päinvastoin.

Raivoisa Ruusu

Rauta ja Helmi pentaakkelit

2007-05-18T03:27:00.000-07:00

Ferin keskeiset menetelmät Rauta- ja helmipentaakkelit ovat sekä meditatiivisia työkaluja, että konkreettisia tapoja kierrättää energiaa. Pentaakkeleiden pisteitä voi karkeasti verrata kabbalan vastaaviin, vaikkakaan ruumiinkohdat ja kiertojärjestys eivät täysin toisiaan vastaakaan. Myös nimityksissä on vähän venyttelemisen varaa. Molemmissa menetelmissä on oleellista kuitenkin se, kuinka vastakkaisia energioita pyritään tasapainottamaan, sekä käsitteiden merkityssisältöjä jälleen järjestelemään. Kuten yleensä shamanistisissa järjestelmissä, ei Ferissäkään ole mitään hienovaraista ja mukavaa: ken polulle erehtyy antautuu myllyyn, joka jauhaa lihaa säästämättä, mutta laadusta tinkimättä oppilaan läpi omien pelkojensa, kauhujensa ja julmuuksiensa. Feripentaakkelit ovat Pandoran lipasto, jonka pohjalla on sokeripalana Toivo (josta enemmän joskus toiste)(toivottavasti).

Rautapenta kytkee ihmisen ruumiin ja maayhteyden älyn ja tunteen tasapainoiluun. Elämän edellytykset syntyvät maapallon sisuksissa, kun sula rautapitoinen magma jähmettyy kiinteäksi maanpohjaksi. Samalla tavalla me olemme ja tapahdumme ruumiissamme: haistamme, maistamme, näemme, kuulemme tunnemme jne. Punnerramme nupusta kukkaan, hedelmöittyväksi hedelmäksi ja nuupahtavaksi hedelmälihaksi. Perimmältään elämä on seksiä ja DNA pyrkii rekombinoitumaan. Seksi paljastaa kyvyttömyyden ja ahneuden, auraa voimallaan läpi niiden vastustuksen. Seksi virtaa meissä esiin ja loistaa Ylpeydessä viattomuutta ja elämäniloa. Se valaisee häpeän ja ylenkatseen, poraa suoraan kipupisteeseen, mistä ne sikiävät. Loistanko seksiä ja elämää, vai häpeänkö pyhyyttä itsessäni, ylenkatselenko elämää ylläpitäviä voimia? Ylpeästi loistava Seksi virtaa pisteeseen Itse- kokemaan ja koettelemaan niitä rajoja, joista tiedän, että Minä Tulen Olemaan Kuka Minä Tulen Olemaan. Ruisleipänä pisteessä Itse testaamme sitä, mitä on olla elävä Jumala, jonka läpitunkeva ja kaikkialle leviävä Seksienergia sulattaa itsekkyyden ja torjunnan kuin rullaluistelu selluliitin ja jumalinen vastuu painaa. Identifikaatiovaiheiden jälkeen Seksi virtaa Voimaan ja Valtaan, missä se kohtaa voimattomuuden ja pakottamisen, sekä kehii esiin näidenkin takaa perimmäisimmästä perimmäisimmän voiman, mikä meidät saa liikkeelle, henkäisemään, koskettamaan. Voima pulppuaa Intohimoon, jossa me sitoudumme niihin asioihin, joiden tahtiin sydämemme sykkii, joita rakastamme ja joiden puolesta aiomme voittaa. Intohimo haastaa pakkomielteemme ja apaattisuutemme karsimaan turhan ja tavoittelemaan sitä, mikä on kaikkein tärkeintä.

Noin puolisen vuotta Rautapentaa päivittäin veivattuaan voi olla valmis virittymään vähän edemmäs, kurkottamaan vähän ylemmäs Helmipentaakkeliin. Rakkaus räjäyttää tajunnan täyteen tyhjää tilaa ajan ulkopuolelle ja suhtautuu seksiin niin kovin luontevasti ja yksinkertaisesti: millään muulla nyt niin suurta väliä, edes sillä puutarhanhoidolla. Rakkaus virtaa Lakiin, luonnollisiin, kulttuurillisiin ja henkilökohtaisiin ja muuttuu armoksi, kyvyksi laskea irti, hyväksyä elämä ilman tulkintoja. Laki ja Ylpeys kohtaavat meissä, kun tiedämme toteuttavamme omista unelmistamme kaavailtuja suunnitelmia.

Edelleen tämä armollinen rakkaus virtaa Tietämiseen. Itsen tuntemisesta kasvaa tietämistä, tietämisestä kasvaa tahtomista, tahtomisesta sikiää tohtimista ja loppu onkin maailmanhistoriaa. Tiedän, minkä arvoinen olen, sillä Rakkauden täyttäessä elämäni lainalisuuksia, kunnioittaa Pyhyys myös minun elämääni, tärkeänä osana universumia. Tiedän, mitä tahdon ja Rakkaus virtaa edelleen kohti Vapautta valita se, mikä on kaikkein tärkeintä. Joka aamu, joka henkäys voin valita vapauden, eikä se onnistu ilman Lakia, joka rajoittaa, turvaa ja suhteellistaa minua maailmaan. Vain olemalla sitoutunut voin olla vapaa valitsemaan.

Rakkaus virtaa vapaasti kohti Viisautta, samalla keräten elämänkokemuksia, kypsyen ja kypsyttäen. Intohimomme ja Viisautemme soivat yksiin kuin toisiinsa kietoutuvat mies ja nainen, Netzach ja Chokmah toimitellessamme asioitamme rakkaudellisesti, sieluineen karvoineen. Ja Siperia opettaa, tiikeriäkin valitsemaan viisaasti, tietoisesti ja tuntemaan armoa maailmaa ja sen olentoja kohtaan, tuuppaamaan muutokseen, kohti Rakkautta, Neptunuksen vaahtoisesta sylistä kohoavaa Afroditea, Ainoa.

Kuvat Compost -covenin kotisivulta.

Linjaamisiin:
Rosa

Sieluisuutta sullekin

2007-05-17T03:31:00.000-07:00

Allaoleva kuva on Thorn T. Coylen kirjasta Evolutionary Witchcraft.

Olen tiivistynyt itseeni, ruumiiseeni. Yritän muistaa tämän, kun hienostelen ja saivartelen ilmaa ohuemmissa ulottuvuuksissani. Ajatteluni, mielikuvitukseni on pelkkää pikaista suolojen liikettä hermosolujeni pinnalla sisään ja ulos, sisään ja ulos, eikä se hermosolukaan ole olemassa ja toimita tehtäväänsä, jollen ravitse sitä verenkiertoni välittämällä vedellä, muona-annoksella, sekä happimolekyyleillä. Hermostoni tarvitsee myös lepoa, sillä se väsyy harjoitettaessa. Jollen lepuuta hermostoani riittävällä unella, en opi, eivätkä harjoittelun herkistämät uudet kytkökset vahvistu. Ruumiini, hermostoni on sieluni tiivistynein osa ja kukapa voisi sanoa nukkuvaa rakastettuaan tai vauvaa epäpyhäksi. Ruumiissa myös näkyy se pyhyys, mikä meille lankeaa synnyinoikeutenamme. Aineenvaihdunta mukaanlukien.

Hellitän vähän, annan itseni irrottautua leikkiin, mielikuvituksen lentoon ja pilvilinnojen rakenteluun siinä Harry Potterin ja jäätelöannoksen välissä, ennen hervottoman järjetöntä seksiä. Omin käsin tai talkoin. Tämä vähemmän tiivis osa itseäni, leikkivä elukka, joka nolosti sulaa koristeelliseen kukerteluun ja viisveisaa hyvän maun harmoniasta, on Tarttuva, tahmatassuinen leikkivä sielun osa, luova ja nautinnonhaluinen sisäinen lapsi. Ja kun hän väsähtää hän menee nukkumaan.

Jossakin vaiheessa levotonta leikkielämää astuvat kuvioihin mukaan säännöt: rajataan aikaa ja paikkaa ja aletaan yhdessä tiedostamaan, että hei, nyt leikitään kotista ja mitä se sanois, kun ovikello sois, eikä tää tulis avaamaan, kun tää tekis töitä ja suunnittelis että tää kotileikki siirrettäis tuonne isommille kiville. Alan suunnitella, kaavailla tuumailla ja viisastella. Huomaan, että kun puhun suunnitelmistani tietyllä tavalla, tuo toinen vastaa niihin ottamalla osaa suunniteluun, jopa niin, että kohta puhua pulputamme miltei yhteen ääneen jotain, mitä en sen kummemmin minä, kuin hänkään, osannut aloittaessa aavistaa. Ajatuksesta kasvaa innostusta, joka kohtaa muotoa ja vastustusta ja muotoutuu uudestaan. Jos aate palaa hyvällä hapella se palaa sitä tässä taloyhtiön varastosta nyysimässämme yhteisgrillissäkin. Havainnollistan tässä Loistekehoni toimintaa käytännössä. Loistekehoani mainitaan myös puhuvaksi sielunosaksi, mutta minä en hirveästi pidä noituuden psyykkaroimisesta, joten sanoisin, että Loistekehoni osaa puhua, järkeillä, älyllistää, laskelmoida, valehdella, vaikuttaa ja vakuuttaa. Se on myös tärkeä aistinelimeni, joka muodostaan munuaisen muotoisen kotelon itseni ympärille. Noin halkaisijan koko vaihtelee puolesta metristä, metriin.

Eläimestä minut erottaa se, että tiedostan pyhyyteni läsnäolon itsessäni. Tämä takaa sen, että tiedostan sen myös ikkunalaudalla keikistelevässä oravassa, Siwan kassahenkilön sisukkaasti sietävässä aurassa, puoliksi tallatussa kastemadossa, tuulipukuun puetussa koirankusettajassa, jonka voi kuvitella sekä potevan kankkusta, että keskustelevan jumalansa kanssa. Pyhä Puluni sijaitsee päälaellani, ulottuu siitä ylöspäin ja vetää minua kohti tuntemattomia matkoja. Pyhä Pulu ja Tarttuva toimittavat asiat keskenään, luultavasti siksi, ettei Tarttuva osaa valehdella, eikä Pyhyydellä ole siihen tarvetta. Analyyttinen jauhajaosa on käsittääkseni olemassa vain, jotta meillä olisi jotain mukavaa puuhailtavaa elonpäiväimme, eli tiivistymisemme ajan, mutta muutenottaen ei ihmisen älystä ole ollut maailmalle liiemmin hyötyä tahi iloja (suhteellisuusteoriasta atomipommi ja mekaniikasta ilmastonmuutos).

Ainiin, analysoin juuri, ettei minua eläimestä erota yhtään mikään: enkä voi sanoa mitään oleellista esim. simpanssien, valaiden tai delfiinien uskonnollisista kokemuksista. Tasapainoilen tässä puhuvan ja ns. tosiasioilla venkoilevan leikkivän sieluni taustakohinassa.

Käännökset uteliaille: Sticky One – Tarttuva; Shining Body –Loistekeho; Sacred Dove – Pyhä Lintu (muut kanssaopiskelijat pitävät Puluani rienaavana)(mikä taas on oleellinen osa Puluni olemusta).

Rosae Riena Rugosa

2007-05-11T02:43:00.000-07:00

Muutoksen tuulia

2007-05-11T02:20:00.000-07:00

En vielä ole selvittänyt miksi meissä ihmisissä on niin voimakkaana halua asettua johonkin uomaan, juurtua jonnekkin, olla yhteydessä johonkin pysyvään. Jos silmäilemme ympärillemme luonnossa huomaamme, että vain muutos on luonnollinen olotila. Tuuli katkoo puiden oksia ja ne puotavat maahan. Vähitellen oksa maatuu mullaksi raviten metsää tai ehkä oksa saa uuden elämän muualla ja harakka poimii sen rakentaakseen pesää oksistoon. Harkka kuitenkin rakentaa oksista pesänsä yhdeksi kesäksi ei loppu elämäksi kuten ihmiset.

Mitä lähemmäs muutos tulee minua, sitä kiivaammaan takerrun kaikkeen tuttuun ja turvalliseen. Pidän kiinni pienistäkin ajatusrakennelmista, minusta aikoja sitten versonneista, nyt jo kuolleista ja kuivettuneista oksista. En anna tuulen temmata niitä mukaansa. Noiden ajatusten olisi aika mennä, sillä ne eivät enää palvele mitään tarkoitusta. Niihin sitoutuneen energian tulisi jo palata takaisin maahan, muuttua mullaksi ja vapauttaa energia. Miksi en siis kykene päästämään niistä irti?

Muutokseen vaadittava asenteen muutos on ehkä minimaalisen pieni, mutta se vaatii kokonaisen ajatusrakennelman muuttamista, ajatusrakennelman jota olen tietämättäni rakentanut loppuelämäkseni. Muutos ei tapahdu yhdessä yössä ja menneisyys vaanii nurkan takana. Olisi jo aika antaa tuulen vaientaa levottomasti mielessäni poukkoilevat ajatukset. Olisi jo aika antaa ajatusviidakon harventua ja hiljentyä, jotta uudet oksat voisivat kasvaa ja auringon valo tavoittaisi paremmin minut. Tuuli kuitenkin tulee kun se on tullakseen. En voi kuin odottaa ja koittaa päästää irti.

~Mari~

Eikole kaunis!

2007-05-11T00:29:00.000-07:00

Mallaa Melek Taus'ia tässä, eikä kuvalla ole mitään asiayhteyttä tekstiin. Sori.

Sitten astun sen askelen ja kaikki muuttuu: värit loistavat, valaisevat takaisin kaiken sen mitä en näe, äänet kuuluvat kohteistaan, naksahtavat, solisevat ja hurisevat omalla merkityksellisellä rytmillään, kauhu pykii oksennusta ruokatorveeni, vitutus ja epämukavuus, halu palata vanhoihin tapoihin kamppailevat aran, mutta yhtä aikaa hillittömän elämänriemun kanssa. Sydän lyö. Hengitän raskaasti.

Olen muuttanut jotakin. Ensiaskel voi olla sivullisen silmissä pienen pieni ja johtaa silti pitkälle matkalle, hiipien tai varvastellen kuin varoen aiheuttamasta mellakaa lattialautojen alla. Tiedostaminen muuttaa kuitenkin mittakaavaa ja oikeasti tunnen ponnistuksen pinnistävän pakarastani, nivusteni venyvän, venyvän, yhä vielä venyvän. Käteni heiluvat, jotta säilyttäisin tasapainoni. Ilmavirta viuhuu korvissani, saa silmäni kyynelehtimään, kun voima, mikälie pakote tai oikku, halun väläys pakkautuu pakaraani ja saa minut ponnistamaan. (Ja tässä vaiheessa voi aiheellisesti miettiä, että kumpi oli ensin: minä vai kana, voima vai muoto, laskeutuiko Pyhä Pulu persuksiini vai nostinko ihan itse noin perseet olalleni? Binah vai Chokmah?)

Mutta, mutta minä olen Pohjoissuomalainen Perheenemäntä, käytännöllinen ihminen ja minä vain ykskantaan haluan, että pystyn hieman helpommin elämään elämääni... Tarkennetaan tuota: haluan vain ylipäätään pystyä elämään elämääni. Muutos siis tapahtuu ja jotain on täytynyt tapahtua, sillä se heijastelee ympärilläni minua rajoittavista pinnoista. Sileästä peilistä, rakkaasta ystävästäni se heijastuu kuvajaisena, keskustelussa se pingahtaa takaisin naurahduksena tai hiljaisuutena, lähikaupan hyllyjen välissä valitsen outoja väriyhdistelmiä lihakeittoon tai ehkä maustan riisi-kananmuna-aterian sitruunamelissalla ja rosepippurilla.

Pysyykö tämä muutos minussa? Mistä minä tietäisin, sillä elämä on muuntelevaista ja nyt paraillaan tarvitsen sitä sun tätä selvitäkseni. Huomenna on toisin, mutta minä tiedän ja se nyt on ihan saatanan sama, tuliko tämä todistetuksi vai ei. On pilvistä, mutta huomenna tapetiin osuu auringonsäde, jossa tuhannet minimaaliset pölykeijukaiset tanssivat kimallellen.

Rose Pippuri

Ihmisen vapaus, valinta ja yksinäisyys

2007-05-02T02:13:00.000-07:00

Rosan edellisestä tekstistä saattaa poimia yksinäisyyden ja toisen ihmisen yhteyteen kaipaamisen teeman. Me olemme punoneet oman todellisuutemme ja kehräämme sitä koko ajan kuin myyttiset kohtalottaret. Todellakin se mitä kehräämme vaikuttaa siihen millaisena maailman näemme. Kehräämmekö toivoa ja epätoivoa, luommeko yhteyksiä ja katkaisemme niitä. Oman elämämme langat ovat käsisämme, halusimmepa myöntää sitä tai emme.

Hetkittäin saatamme luulla punoneemme yhteistä lankaa jonkun kanssa, kunnes tajuamme, että lankamme vain kulkevat rinnakkain, joskus poiketen toistensa yli, joskus erkaantuen ja polveille kaukanakin toisistaan. Meillä on ainaostaan symbolit, vajavainen kieli, jolla koitamme saada lankamme risteämään ja toisinaan jäämme kielen vangeiksi. On tuskallista myöntää oma erillisyytemme, sillä toden totta olemme loppukädessä erillisiä yksilöitä kaiken keskellä, yksin ihmisjoukossa ja perheemme parissa, erillisinä ihmisinä parisuhteissamme ja maailmassa. Niin kauan kuin emme pysty kohtaamaan omaa erillisyyttämme, etsimme vahvistusta itsemme ulkopuolelta, emme omasta sisimmästämme.

Hakiessamme hyväksyntää kysymme mitä ystävämme arvelevat tästä tai tuosta, mietimme valintojamme yhdessä muiden kanssa. Kun ympäri käydään valintamme on kuitenkin aina oma, ei muiden tekemä. Voimme tietenkin syyttää onnettomuudesta huonon neuvon anatanutta ystävää, puolisoa, pappia, terapeuttia tai pomoa, joka orjuuttaa alaisensa. Se, joka meitä orjuuttaa on kuitenkin loppujen lopuksi me itse. Voimme valita asentemme ja sen tunnemmeko itsemme olosuhteiden uhriksi vai vapaaksi. Jos sitä todella tahdomme, voimme vaihtaa työpaikkaa tai irtautua parisuhteesta.

Olemme yhteydessä kaikkeen, mutta emme menetä yksilöllisyyttäämme sen vuoksi. Vastuu omasta elämästämme on musertavan raskas. Yksinäisyys, joka erillisyydestämme seuraa kauhistuttaa meitä välillä. Valinnanvapaus tekee meidät yksinäisiksi ja samalla mahdollistaa riippumattomuuden. Säädämme itse omat lakimme, mutta uskallammeko rikkoa niitä?

~Mari~

Mitä todellisuudesta voi sanoa?

2007-04-28T05:15:00.000-07:00

Todellisuus on jotain, jota jokainen joka tapauksessa kehii koko ajan ympärilleen ja sisälleen. Tämä tapahtuu halusimmepa tiedostaa sitä eli emme. Kudomme käsitystyksiämme kiinni ympäristöömme kuin hämähäkki tai suojaksemme kuin silkkiperhosen toukka. Perhosen toukalla koko rakennelma on samaa yhtenäistä lankaa ja jos se jostakin kohdasta katkeaa niin, se koko rakennelma uhkaa sortua. Tätä ehkäisemään perhosentoukka alkaa selittämään ja selittämään elämäänsä ja ilmiöitään. Tästä selittämsisestä muodostuu liima, joka pitää sitten kasassa hauraammankin kyhäelmän. Toisinaan joku satunnainen perhosentoukka väsyy elämänsä oikeaksi selittämiseen ja sittan alkaakin tapahtua.

Hämähäkeistä sanottakoot, etteivät ne turhaan ole moniaissa luonnonkansojen uskomuksissa pyhiä eläimiä, tai vertauskuvia. Enkä käy kiistämään, ettenkö soisi meilummin olevani hämähäkki.

Me siis väsäämme maailmaamme ja selitämme ilmiöitä suhteessa askarruksiimme. Sitä voi itse tykönään miettiä, mitä maaginen maailmankuva oikeastaan tarkoittaa: miten se muovautuu ja kuka sitä muokkaa ja semmoisia. Voi lukea Derridaa tai vaikka Tao-Te-Chingiä tai muistella muuatta Wachowski veljesten elokuvaa lusikasta ja sen olemattomuudesta.

Niinpä sitten vaellamme itse luomassamme matriksissa ja haaveilemme, että keijukaiset olisivat totta, ja että vähänkait olisi kiva oikeasti kokea jotain (jää selventämättä, että mitä). Tämän romanttisen toiveen toteutumana (koska siis ihan itse luomme sitä matriksia) kun anaalisen analyyttinen jauhaminen hetkeksi hiljenee alamme uteliaisuuttamme seurata kiireistä, valkoista jänistä, joka ei niin tippaakaan ole kiinnostunut kommunikoimaan kanssamme. Silkoilla puhekuplilla pulleaksi paisunut ego ei oikein tykkää siitä, ettei jänistä kiinnosta sen pullistelu. Ihan uteliaisuudesta lähdemme seuraamaan, mikä ihme jänistä juoksuttaa. Matriksissamme on joku, jota me emme ensisijaisesti kiinnosta, vaan jotain tuntematonta! Todellisuus puraisee ensimmäisen kerran.

Seuraavassa vaiheessa olemmekin jo nielaisemassa sinistä tai punaista pilleriä ja uteliaana henkilönä otamme tietenkin herätyksen todellisuuteen. Kadumme tekoa myöhemmin, mutta minkä ihminen luonnolleen voi: uteliaisuudesta se Eevakin haukkasi omenaa. Tässä vaiheessa huomaan myös astuneeni kiellettyjen keskusteluaiheiden ryteikköön: henkilöitä, joille kokemuksistaan ei missään nimessä voi avautua on yhtäkkiä yllättävän paljon: lähikaupan kassa, jästituttavat, -ystävät ja –sukulaiset, ateistituttavat, -ystävät ja sukulaiset, fundistuttavat ja –sukulaiset, naapurin täti, lasten opettaja, lasten uteliaat, murrosikäiset kaverit, työtoverit, esimiehet ja alaiset. Suuta soukemmalle. Aina voi puheripulissaan ottaa tietoisen riskin ja hakea keskusteluseikkailua hörhötavarain liikkeessä, junassa, lentokoneessa tai alan foorumeilla. Sillä, kuinka tulee ymmärretyksi väärin voi huvittaa itseään, mutta koska se on pikemminkin sääntö kuin poikkeus, ei sitä kannata ottaa itseensä.

Minulla on siis matriksini ja sinulla omasi ja siinä välissä on ympäristöä. Tapaamme nimittää todellisuudeksi ympäristöä, johon olemme ympänneet isemme lisäksi Ne Muut, mutta vasta sitten, kun annamme asioiden liikkua, muuttua ja muovautua. Meillä on siis aika, paikka ja ruumis, jossa toimitamme, tapahdumme, koemme jne. yhdessä muiden kanssa ja nimi sille. Ja rakkaudesta, uteliaisuudestako vai silkasta tarpeesta yritämme välittää tietoa, toimia yhdessä? Selvityäksemme pitää meidän ihmisten pystyä toimimaan yhdessä ja mehän yritämme. Samalla me haluamme tulla kuulluiksi, ymmärretyiksi, nähdyiksi ja huomioiduiksi. Eli: niin minäkin tässä haluan, että sinä kuulet minua, ymmärrät ja otat vastaan sen ajatuksen lahjan, jota minä tarjoan. Sillä sisällöllä niin nyt väliä ja minä kyllä olen ottanut huomioon, etten tule lausuneeksi sinulle mitään uutta.

Me siis mallitamme maailmaamme ja yritämme kertoa maailmastamme sen kauneudesta ja kauheudesta ja muuttaa sitä vähän paremmaksi paikaksi elää. Puhutaan asioista ja puhutaan vielä lisää ja jossakin vaiheessa vain toistetaan samaa tarinaa, samoja sanoja kerta toisensa jälkeen. Olemme langenneet jälleen kutomaan koteloa ympärillemme ja eritämme sylki vaahdoten kaikenkattavaa selitystä, joka liimaa kotelon säikeet kasaan. Puhumme itsemme pussiin. Heti helpottaa, kun huomaa, ettei se kartta, jonka olen todellisuudesta kyhännyt, ole yhtä kuin se todellisuus: se on vain mittakaavoiltaa vääristynyt yritys osata suunnistaa paikasta a, paikkaan b.

Jääkö siis jäljelle muuta kuin väärinymmärrystä?

Kyllä jää: minä olen vilpittömästi kiinnostunut sekä kartastasi, että siitä todellisuudesta, jossa kuvaat eläväsi. Haluan, että jaat sitä minulle, tarinoin, leikein, esimerkein, runoilemalla, laulamalla, kuvin, melodioin ja kosketuksin. Minä haluan, että sinä uskot, kun sanon, että minä haluan oppia tuntemaan maailmaasi. Muuta meillä ei ole, kuin hauraat sanat, kunnioittakaamme siis niitä.

Lyhyesti:
1. Me selitämme todellisuutta.
2. Todellisuutemme eivät ole samanlaisia.
3. Todellisuutemme kartta ei ole yhtä kuin todellisuus.
4. Tarkentakaamme toinen toistemme karttoja.

Valoa ja Rakkautta kullekin,
Roosa

Sitoutumisesta ja muustakin kivasta

2007-04-25T06:42:00.000-07:00

Dion Fortune sanoo kirjassaan Mystical Qabbalah, että olipa valittu polku mikä tahansa on hyvä sitoutua siihen, jos mielii päästä alkupistettä pidemmälle. Tapoja koulia mieltään ja kohdata jumaluus, jota rakkaudeksikin tituleerataan, on monia, mutta tärkeintä on jatkaa kulkua yhteen suuntaa, eikä pomppia poimimassa rusinoita eri pullatarjoiluista. Miyamoto Musashi kiteyttää sen testamentissaan Maa, vesi, tuli, tuuli ja tyhjyys toistamalla kerta toisensa jälkeen: ”Sinun tulee harjoitella lakkaamatta.” Suurin osa ihmisistä luovuttaa siinä vaiheessa, kun pitäisi nähdä vähän vaivaa. Crowley kuitenkin selittää, että kuta pidemmälle taidoissaan etenee ja kuta kyvykkäämmäksi käy, sitä suurempi on mahdollisuus vuotaa, tai jopa rikkoa itsensä (Magick Without Tears, s.142): ”I can help you by warning you against setting up obstacles, real or imaginary, in your own path; which is what most people do. It is almost laughable to think that the Great Work consist merely in ’letting her rip’ (suom.: antaa palaa vaan tai päästää irti), but Karma bumps you from one side of the toboggan slide (liukumäki) to the other, until you ‘come into the straight’.” Itsensä kohtaaminen ei ole kivaa: paljon kivempaa on puuhailla jotain, minkä tahtiin sydän ei oikeasti syki, saarnata leipäpappina tai myydä selkänahkansa halvalla. Sitten sielun riutuessa voikin näppärästi syyttää muita tai kohtaloa omista valinnoistaan. Teräsystäväni sanoo, että sitä oppii tai itkee ja oppii.

Kilttinä tyttönä kuvittelen tekeväni kilttejä, helppoja valintoja kaikenlaisista kilteistä ja kivoista syistä, muka. Todellisuudessa ei yksikään kiltteydestä tai velvollisuuden tunteesta tai silkasta pelosta tai mielyttämisen tarpeesta tekemäni valinta ole siunannut minua. Kun en oikeasti sitoudu, en myöskään nauti tekemästäni, enkä voi tai uskalla päästää irti ja velloa elämän virran vietävänä, vieteltävänä. Kun en oikeasti sitoudu, haraan elämäni virtaa vastaan ja energiani menee kiinnipitämiseen, pakonomaiseen pyristelyyn. Se syövyttää sisälmykseni. Ja väistämättä ennemmin tai myöhemmin vie elämäni virta voiton, imaisee vastarannankiisken mennessään. Rannalle jäävät ruikuttamaan läheiset, jotka ovat raivoissaan siitä, että elivät luulossa, että tyyppi teki kaiken Todellisesta Tahdostaan. Voisin tiedostaa tämän ja kiivetä takaisin rannalle kuihtumaan ja syyttämään muita tai olosuhteita kuihtumisestani. Se olisi kuitenkin turha uhri: kukaan ei sitä arvostaisi. Sitä paitsi rannalle kiipeäminen, jääminen on jo niin iso, koko elämän mittanen valhe, että sillä saastuttaakin sitten koko lähitienoon. Rannalla tuskin tapaa muuten muita, kuin ruikuttajia, toisia rannalle kivunneita vastarannankiiskisiä. Siellä sitten välistä rankaistaan ja välistä tuetaan toinen toistemme heikkouksia. ”Olemme ontot miehet päät täynnä olkia. Olemme täytetyt miehet.” T. S. Eliot ja niin maailma loppuu: ei paukahtaen, vaan kitisten, kitinään kuivuu kasaan koko elämäniloinen hanke.

Vanha eskimosatu kertoo tarinaa Hyljenaisesta, jonka Mies näki tanssivan sisarustensa kanssa luodolla, ilman hylkeennahkaansa, ihanana ja erilaisena. Mies varasti nahan, piilotti sen ja lupasi Hyljenaiselle nahan takaisin, jahka tämä olisi ensin elänyt jonkin aikaa hänen luonaan kuivalla maalla. Hyljenainen ei voinut muuta sillä ilman nahkaansa hän ei voinut uida jäisessä meressä. Mies ja Hyljenainen elivät pariskuntana, rakastuivat ja saivat Lapsen. Kaikki tuntui sujuvan hyvin, mutta kun Lapsi kasvoi alkoi Hyljenainen riutua ja voida huonosti. Hän kävi yhä sairaammaksi ja hänen ihonsa halkeili kuivuuttaan. Hyljenainen aneli Mieheltä hylkeennahkaansa takaisin. Mies kieltäytyi, koska pelkäsi naisen karkaavan merelle ja hän piilotti nahan parempaan piiloon. Mies rakasti naista, vaikka tämä kitui rumana ja rupisena. Lapsi kuitenkin näki, mihin hänen isänsä nahan piilotti. Kun Mies lähti pyyntimatkalle Lapsi sääli äitiään ja johdatti hänet hylkeennahan piilopaikkaan. Lapsi tiesi äitinsä lähtevän ja suri tätä, mutta Hyljenainen puki nahan nopeasti ylleen. Sitten hän kaappasi Lapsensa kainaloonsa ja sukelsi mereen. Uituaan kotiinsa hän tapasi siellä sisaruksensa ja perheensä ja he hoitivat hänet terveeksi. He toivottivat tervetulleeksi myös Hyljenaisen Lapsen. Jonkin ajan päästä Hyljenainen kuitenkin palautti Lapsen rannalle, takaisin Miehen hoteisiin. Aika-ajoin Lapsi palaa rantakivelle kuuntelemaan äitinsä laulua ja ikävöimään merelle.

Tarina kertoo sielun ja egon rakkaudesta ja niiden tarpeesta kohdata, yhtyä ja tuottaa jotain uutta. Se kertoo itsensä kasvattamisen kivusta ja tärkeydestä ja siitä, että noitataito kasvaa inhimillisestä kärsimyksestä: no pain, no gain. Tarina kertoo myös kaipuusta eheyteen ja niinpä Lapsi istuukin rannalla kuuntelemassa Hyljenaisten laulua.

Rosa Merilevä

2007-04-09T08:23:00.000-07:00

Toinen maailma

2007-04-09T07:45:00.000-07:00

Vesi on peili, joka heijastaa sen yläpuolella ja ympärillä olevaa maisemaa sekä auringon-, kuun- ja tähtienvaloa. Veden rannalla kasvavat puut heijastuvat sen pinnasta, eikä ihme, että ennen uskottiin maahisten tai haltijoiden maailman olevan ihmisten maailman kaltainen peilikuva. Kaiken tuossa toisessa maailmassa uskottiin olevan samankaltaista kuin ihmisten maailmassa, mutta silti jotenkin nurinkurista, erilaista. Se oli maailma, jossa ihmisen ei ollut hyvä viipyä liian pitkään. Maahisten tarjoamaa ruokaa ei saanut syödä, sillä muuten paluu ihmisten maailmaan ei enää onnistunut.

Omiin syvyyksiin sukeltaessa, maahisten faery -maailma on metafora, joka toimii eräänlaisena varoituksena. Omia tunteita, alitajunnan viestejä ja unelmia on hyvä tutkiskella, mutta ihminen on luotu elämään ihmisten maailmassa ei toisessa ulottuuvuudessa. Unelmat ja fantasiat ovat tärkeitä ja ne voivat olla jopa voimavara, joka auttaa jaksamaan arjessa. Ne kuitenkin ovat vain illuusioita, oman mielemme tuote, eivät todellisia. Tarinoissa maahisista ihmisten maailmaa edustaa ruoka, jota tarvitsemme elääksemme. Jos vietämme liian pitkän aikaa muissa maailmoissa, omissa illuusioissamme, kadotamme yhteyden todellisuuteen emmekä enää osaa palata. Unelmat eivät saa olla ruokaamme. Tarkoitus onkin vierailun päätyttyä jättää mielikuvitusmaailma, jottei meistä tulee itse ohjelmoimamme MATRIX:n vankeja.

Veden pinta on rajatila, kuin mielen verho, yläpuolellaan valo ja alapuolellaan tuntemattomat syvyydet. Matkatessamme rajapinnasta ylös- tai alaspäin meidän tulee muistaa olevamme shamaaneja; teemme matkan noihin kiehtoviin ulottuvuuksiin, tarkoituksenamme palata takaisin ihmisten maailmaan, maailmaan johon olemme syntyneet hyvästä syystä, elämään ihmisinä ihmisten kanssa.

~Mari~

Ihmiskameleontti

2007-02-21T10:42:00.000-08:00

Thorn Coyle kirjoitti jokin aika sitten sivuillaan siitä, miten useat Feri-noidat ovat aina olleet hieman erilaisia kuin muut ihmiset. Ferissä ei sinänsä ole opillisesti mitään, mikä selittäisi tämän käsityksen aukottomasti. Monet muutkin uuspakanuuden haarat ovat suvaitsevaisia. Ferin ja friikkien yhteyden selittää se, että moni maailmassa yksinään jäänyt, erilainen, ulkopuolinen ja muiden silmissä outo, on löytänyt Ferin parista itselleen voimaa kantaa erilaisuutensa pystypäin.

Mieleeni on tulvinut viime päivinä muistoja lapsuudesta. Omasta erilaisuudestani. Veljeäni oli kiusattu paljon koulussa ja kun minun aikani oli tullut nostaa reppu aapisineen olalle, minut varustettiin matkaan monin hyvin neuvoin: ”Muista olla reipas, ole ystävällinen muille lapsille, älä anna nimitellä itseäsi ja kerro kotona, jos sinua kiusataan.” Niinpä sitten lähdin kouluun, yhtenä tavoitteenani lunastaa kaikki ne odotukset, joita minulle asetettiin. Onnistua siinä, missä veljeni oli epäonnistunut, saada maailma rakastamaan minua. Minun tuli sopeutua veljeäni paremmin muiden lasten joukkoon ja poistaa se epäonnistumisen tunne, jota vanhempani alitajuisesti tunsivat vanhimman lapsensa jouduttua koulukiusaamisen kohteeksi.

Ei varmaankaan kovin vaikeaa arvata, sainko veljeäni paremman vastaanoton muiden lasten joukossa. Minä vain olin liian… erilainen. Jo ensimmäisellä luokalla vastassani oli muiden luokan tyttöjen lähetystö, joka sanoi olevansa kyllästynyt mielikuvitukseeni. Talitintit kun nyt sattuvat olemaan keltaisia, mustia ja harmaita eivät monenkirjavia satulintuja, joiksi ne toisten lasten mielestä olin väärin värittänyt. Suurin osa ajasta, jonka olen viettänyt koulussa, onkin mennyt siihen toivottamaan yritykseen, että olen koettanut lukea ilmasta aikuisten, lasten ja myöhemmin nuorten asenteita ja odotuksia siitä, millainen minun kuuluisi olla. Millaisia ihmiset ovat? Liene turha mainita, että vanhempieni käsitys siitä millainen minun tulisi olla, poikkesi suuresti siitä, mitä muut lapset saati nuoret odottivat. En koskaan tuottanut vanhemmilleni pettymystä kertomalla, että minustakaan ei pidetty koulussa. Sen sijaan oli erityisen reipas, huolimatta siitä kuinka kamalaa koulussa olisi ollutkin ja vakuutin kaiken olevan kunnossa.

Mitä vanhemmaksi tulin, sitä paremmin kuitenkin selvisin muiden ihmisten joukossa. Opin mestarinäyttelijäksi ja minusta oli ihmiskameleontti, joka muutti väriä, vaatteitaan ja liikkumistaan sen mukaan millaiseen ympäristöön se joutui. Olen liikkunut seurakuntanuorien parissa ja klubeilla, asunut Pohjoisessa ja Etelässä. Puhun sujuvasti samalla nuotilla kuin suurin osa ihmisistä täällä Pohjoisessa, vaikka Etelä-Suomesta kotoisin olevana en oikeasti puhu mitään murretta. Osaan keskustella mistä tahansa ja pukea itseni mihin tyyliin tahansa ja monet ihmiset rakastavat minua. Silti koko elämäni minua on seurannut suru, joka on iskenyt milloin yön pimeydessä pikkutunneilla, milloin yliopiston käytävillä. En ole voinut samaistua mihinkään niistä ryhmistä tai ihmisjoukoista, joiden parissa olen liikkunut. Sydämeni ja sieluni ovat säilyneet erilaisina, omanlaisinani, ja kaikki mitä olen tehnyt, sanonut tai yrittänyt, on vain heijastanut yritystä sopeutua, ei sitä, millainen minä todella olen.

Tästä lapsuuden sopeutumattomuudesta seurasi loppuelämääni leiman lyönyt tapa käyttäytyä ihmisten kanssa. Minne ikinä menenkin, ylläni on riippunut ääneen sanomattomien odotusten ja toiveiden pilvi ja olen tehnyt kaikkeni ollakseni tuottamatta pettymystä vanhemmilleni, ystävilleni, poikaystävilleni, papille, opettajalle, yliopiston lehtorille, ainejärjestölle tai lukemattomille muille tahoille, jotka ovat minua tahtoneet muokata. Vasta nyt alan ymmärtää, että yritykseni on ollut alusta asti tuhoon tuomittu.

Feri on antanut minulle mahdollisuuden katsoa asiaa eri näkökulmasta. Sopeutumisen sijaan voin alkaa kulkea erilaisena ylpeästi ja pystyssä päin, hakeutua muiden erilaisten ihmisten joukkoon, ehkä jonain päivänä astua askeleen eteenpäin ja ravistella ihmisten luutuneita käsityksiä siitä, millainen naisen tai ihmisen ylipäätään kuuluu olla. Noitana minun ei tarvitse miellyttää, sopeutua tai tunnustella muiden toiveita. Minua ohjaa oma tahtoni ja voin itse toteuttaa omat toiveeni. Elän nyt itseäni en muita varten. Erilaisuus herättää pelkoa niissä, jotka eivät ole erilaisia, sillä erilaisuus haastaa heidät arvioimaan uudelleen sitä, mitä he ovat pitäneet itsestään selvänä. Koska olen syntynyt tällaiseksi, en voi muuta kuin olla se, miksi minut on tarkoitettu –noita.

~Mari~

Kaurapuuroa noidanpadassa

2007-02-19T06:59:00.000-08:00

Oletko ikinä miettinyt illalla, mitä tulit syöneeksi lounaalla? Saatat hyvinkin muistaa missä söit, keiden kanssa ja millainen tunnelma oli lounaalla. Se ainoa asia, jota et tahdo saada palautettua mieleesi on ruokalaji, minkä söit. Luultavasti se ei ollut pahaa, sillä muistaisit sen silloin, mutta ehdottomasti lounas ei ollut herkullinen, koska muistaisit sen siinäkin tapauksessa. Lounas ei ollut mitenkään merkittävä.

Tämä lounas vertaus pulpahti mieleeni miettiessäni omaa työskentelyäni. Opin tämän esimerkin hienolta ihmiseltä, mystikolta ja opettajalta, joka saattui olemaan katolisen kirkon pappi. Tällä esimerkillä hän halusi kertoa minulle, miksi näkee säännöllisen uskonnon harjoittamisen (tässä tapauksessa kirkossa käynnin) ihmiselle tärkeänä. Ihmisen keho tarvitsee ruokaa ja tulee ravituksi, vaikkei illalla muistaisikaan mitä ruokaa söi luonaaksi. Ihminen tietää syöneensä koska ei ole nälkäinen. Myös sielu tarvitsee ruokaa ja tulee ruokituksi, vaikka uskonnon harjoittaminen olisikin tasapaksua eikä herättäisi suuria tunnekuohuja.

Mielestäni tämä esimerkki kuvaa erinomaisesti myös omaa noituuden harjoittamistani. Feri harjoitteluun kuuluvat päivittäiset harjoitukset ja joka päivä ei voi saavuttaa huippukokemusta. Huippukokemukset ovat ikäänkuin palkintoja, joita voi saavuttaa työskentelemällä pitkäjänteisesti. Toki yhteyden Jumalattareen voi kokea ilman harjoitteluakin, mutta uskon 'henkisten lihasten' kehittämisen auttavan asiaa.

Joinain ajanjaksoina harjoittelu on kaurapuuroa, jota syödään vain ja ainoastaan siksi, että se on terveellistä. Tiedän tarvitsevani harjoittelua ja tiedän, että se on terveellistä. Valehtelisin, jos väittäisin nauttivani joka ikisestä meditaatiosta, jonka suoritan. Huomattuani miten vastaanhangoittelun jälkeen löydän taas tekemisen ilon päivittäisissäkin rutiineissani, olen oppinut luottamaan siihen, että harjoittelu kantaa minua. Luotan siihen, että Jumaluudet ovat jossain, luotan siihen, että tekemisen ilo syntyy uudelleen, luotan siihen, että sieluni saa ravintoa, vaikka tekisinkin harjoitukset toisinaan jopa vastentahtoisesti.

Toisinaan noidanpadassani on siis kaurapuuroa, mutta vain siksi, että se on terveellistä.

~Mari Tornio~

Noituus ja virtahepo

2007-02-08T05:07:00.000-08:00

Tommy Hellstenin ansioista kristillisestä ihmisestä tuli läheisriippuvainen henkilö. Ymmärrän väitteeni hieman kärjistetyksi ja provosoivaksi, mutta en voi hillitä tarvettani kärjistää asiaa, sillä kärjistys tuntuu jopa liiankin osuvalta!

Läheisriippuvuutta voidaan määritellä esimerkiksi seuraavalla kuvauksella: ihminen kadottaa omat ja toisten ihmisten rajat ja ottaa kantaakseen muiden huolet ja murheet sekä pyrkii miellyttämään kaikkia. Jos käännämme ajan viisaria taaksepäin samainen kuvaus olisi heijastanut vuosisadan alun naisihannetta, silloin kun suomalaisen yhteiskunnan selkärankana vielä oli evankelisluterilainen usko.

Naisenhan tuli olla ennen kaikkea nöyrä, ahkera ja pyyteetön. Jos joku löi, piti kääntää toinen poski, sillä kosto ei kuulunut kristilliseen moraaliin ja luultavasti lyönti oli ansaittu. Itsestään ei saanut pitää turhaa melua, sillä ylpeys ja kerskailu olivat kauhistus. Ihmisille tehtiin niin kuin itselleen haluttiin tehtävän ja maan hiljaiset ja nöyrät perivät valtakunnan.

Toista on tänä päivänä, jolloin ne, jotka vielä kipuilevat tämän vanhanaikaisen naisihanteen kanssa saavat diagnoosin ja läheisriippuvaisen ihmisen leiman otsaansa.
Mediassa puhutaan liiallisesta kiltteydestä, kiltteydestä kipeistä naisista, virtahevoista olohuoneessa, käsittelemättömästä vihasta ja häpeästä. Se mikä ennen oli hyve on nyt sairaus.

Ferissä tavoitteena on muodostaa yhtenäisyyden tila, jossa ihminen on yhteydessä omaan Jumaluuteensa ja ympärillä olevaan maailmaan. Maailmankaikkeus nähdään verkostona, jossa kaikilla teoilla on vaikutuksensa, jotka etenevät läpi verkoston vaikuttaen yllättävillä ja monimutkaisilla tavoilla. Siksi tekoja tulee punnita huolella ja jokaisen tulee kantaa vastuu teoistaan. Keskiössä on pyrkimys harmoniaan, Feri-noidan tehtävänä on pyrkiä luomaan tasapaino sielun, mielen ja tunteiden välille. Ihminen, joka on aidosti läsnä ja yhteydessä muihin ihmisiin ei pysty olemaan muuta, kuin terveesti itsekäs. Hän ei kuitenkaan pysty olemaan itsekeskeinen, sillä hän näkee yhteyden itsensä ja maailman välillä.

Vaikka Feri vaikuttaisi äkikseltään puoltavan äärimmäisen itsekeskeistä ideologiaa niin ei ole. Kyseessä on synteesi muista välittävästä asenteesta ja nykyajan hedonistisesta ja itsekkyyttä ihannoivasta ihmiskuvasta. On helppo huomata, että ihmiset voivat huonommin kuin koskaan tässä 'terveesti itsekkäiden' yhteiskunnassa. äärimmäinen itsekeskeisyys on ajanut ihmiset erillisyyteen, yksinäisyyteen ja narsismiin. Mielestäni niitä, jotka vieä yrittävät auttaa muita ei tarvitsisi leimata sairaiksi.

On siis enemmän kuin ironista, että median avulla syyttävä sormi kohdistuu jälleen kerran niihin naisiin, jotka toteuttavat vuostuhantista kristillistä naisihannetta. Ei riitä, että nämä naiset jo muutenkin painiskelevat ollakseen riittävän kilttejä, nyt heidän käytöksensä on medikalisoitu. Jos ajatellaan Feri-synteesiä kahden ääripään välillä, kiltteyden ja itsekkyyden, voidaan puhua lentokoneessa olevista turvallisuus ohjeista. Vanhempi laittaa happinaamarin ensin itselleen ja vasta sen jälkeen lapselleen. Miksi? Varmistamalla oman hapensaannin, aikuinen varmistaa paremmat mahdollisuuden auttaa lasta. Varmistamalla oman energiansa riittämisen, ihminen voi auttaa muita.

Noituus ja virtahepo eivät siis kuulu yhteen, sillä itsensä syyllistäminen ja diagnoosin taakse piiloutuminen eivät kuulu Feriin. Sen sijaan Ferissä ensimmäinen askel otetaan tunnustamalla, että on elänyt vuosia, ehkä jopa vuosikymmeniä yhteiskunnan ja oman mielen luomien illuusioiden vallassa. Tunnustetaan, että kiltteyden takana on raivokas, katkera, turhautunut ja täynnä vihaa oleva ihminen, jonka tekisi mieli kirkua ja aivan syystä. Median omakseenottama energia ei suinkaan valu tyhjiin, vaan se sitaoutuu kaikkeen siihen negatiiviseen, jota kiltti ihminen ei koskaan saa ilmaista. Ferissä tämä energia pyritään vapauttamaan.

Kaikki te, jotka epäilette olohuoneessanne oleskelevan virtahepoja, norsuja tai sarvikuonoja huutakaa, kirotkaa ja itkekää, kunnes olette valmiita muuttamaan itseänne ja muutoksen kautta kasvamaan täyteen mittaanne, auttamaan apua tarvitsevia.

Yrittänyttä ei laiteta??

2007-02-01T03:42:00.000-08:00

Edellisessä kirjoituksessani läpikäymistä ajatuksista on lähtenyt kehkeytymään auki uusia ajatuspolkuja, polkuja, joita olen seurannut ja jotka ovat yllättäen johtaneet takaisin itseeni. Olen huomannut, että intohimooni kuuluu erottamattomasti kunnianhimo. Nämä kaksi himoa kietoutuvat toisiinsa niin, että kunnianhimo lopulta lähes tukahduttaa sisimmässäni asuvan intohimon.

Puhdas intohimo tekemiseenhän saa aikaan kaltaiseni pöytälaatikkorunoilijan, tuntemattoman neron, jonka salassa kirjoitetut runot kellastuvat katseilta piilotettuina piirongin uumenissa. Tuntemattoman nerosta tekee se, että hän ei ole koskaan esittänyt näitä omalla sydänverellään kirjoitettuja runojaan kenellekään. Kukaan ei ole haltioitunut niistä hänen kanssaan, mutta kukaan ei ole myöskään palauttanut hänelle niitä ilmoittaen tylysti, että tarvittavaa ainesta todelliseksi taiteilijaksi ei ole.

Koska kukaan muu ei ole päässyt arvoimaan intohimon tuotoksia, olen voinut tuudittautua salassa siihen uskoon, että nerouttani ei ole vielä löydetty. Olen tuntematon, salaperäinen ja täynnä lupausta. Sillä hetkellä kun lähettäisin runoni julkaistavaksi jonnekin ja saisin ne takaisin kuivan asiallisen kiitoskirjeen kanssa olisin tunnettu ja määritelty. Minussa ei todistettavasti ollut ainesta. Kunnianhimoni saisi kolauksen ei intohimoni. Ja en ole koskaan täysin kyennyt irroittamaan näitä kahta toisistaan.

Toinen ihminenhän on kuin peili, jonka avulla jatkuvasti muodostamme kuvaa itsestämme. Peilaamme itseämme etsien hyväksyntää tai paheksuntaa ja koitamme muovata minuutemme sellaiseksi, että se herättäisi hyväksyntää mahdollisimman monissa. Tosiasiassa yritys on samankaltainen kuin lapsella, joka koittaa saada itsensä näyttämään joltain muulta vääntelemällä naamaansa. Irvistyshän ei voi pysyä kasvoilla loputtomiin.

Jos siis lähdemme arvoimaan intohimomme oikeutusta hakemalla sille hyväksyntää, yhteiskunnallista tunnustusta tai koitamme saavuttaa sen avulla kunniaa ja mainetta, olemme valjastaneet intohimomme kunnianhimomme palvelukseen, eikä energia virtaa vapaasti. Kirjoitin jo joskus aiemmin siitä, miten olen hellinyt omia heikkouksiani antamalla itselleni luvan olla yrittämättä mitään kunnolla. Näin voin vaalia haavekuvaa sisällä asuvastani tuntemattomasta nerosta, pitää intohimoni kätkössä muiden katseilta, ja siten rajata sen pois elämästäni.

Minun kohdallani tarinan opetus on se, että minun on uskallettava ottaa riski ja tehtävä asioita intohimoisesti silläkin uhalla, että epäonnistun. Jos tunnen sisimmässäni sisäistä varmuutta omista taidoistani ja kyvyistäni, en ole liian riippuvainen ulkoisista tunnustuksista työlleni ja kritiikki, jota siitä esitetään on joko yhdentekevää tai voin ottaa sen rakentavasti ja kohdata itseni silmästä silmään sen avulla.

Olen joutunut pitkin hampain myöntämään tämän todeksi työssäni. Rakkaudella hellimäni ajatusrakennelmat ja kauan vaalimani teksti on joutunut ulkomaailman murskaavan kritiikin hampaisiin uudestaan ja uudestaan- ja tekstini on jatkuvasti parantunut! Intohimoni ei siis tarvitse kumppanikseen kunnianhimoa, vaan kurinalaisuutta, rehellisyyttä itseäni kohtaan ja uskallusta laittaa itsensä siihen mitä tekee sydämineen ja sieluineen.

Liian usein ajattelemme, että ne asiat joista nautimme ovat elämässämme olevia mukavia ja ihania asioita. Jos työskentelymme olipa se maalaamista, puutarhanhoitoa tai kirjoittamista on yksinomaa mukavaa, emme todella ole laittaneet itseämme siihen. Vasta tylsä puurtaminen, pään seinään hakkaaminen ja lannistumattomuus tekee tavoitteestamme meille tavoittelemisen arvoisia ja siten saavuttamistamme voitoista omiamme. Yrittänyttä ei laiteta.

~Mari~

Intohimo

2007-01-25T00:05:00.000-08:00

Suomenkieli on mielenkiintoinen. Englanniksi sanaa intohimo vastaa sana 'passion'. Eglanninkin sanassa on kyllä tietty lataus ja se jo äänneetynä saa aikaan mielikuvan impulssista, tekemisestä jossa inspiraatio nostaa ihmisen luovuutensa huipulle. Suomessa sen sijaan sana on into- ja himo- sanoista koostuva yhdyssana. Se kertookin mielestäni vielä paljon enemmän kuin yksi sana.

Into kuvaa sitä tunnetta, joka ihmisellä on jos hän suhtautuu johonkin asiaan intohimoisesti. Tarttuessaan kynään tai siveltimeen ihminen on innoissaan, malttamaton aloittamaan tuon työn, josta hän nauttii ja joka saa jokaisen aamun tuntumaan heräämisen arvoiselta. Into saa ihmisen työskentelemään kuumeisesti, taukoamatta ja muun maailman unohtaen. Tätä, jollekin asialle vihkiytyneiden ihmisten kykyä kohota hetkellisesti arjen yläpuollelle on kuvattu runoissa ja lauluissa kautta aikojen. Intohimo muuttaa hetkeksi maailman erilaiseksi ja saa elämän tuntumaan merkityksellisemmältä, värikylläisemmältä ja vahvemmalta.

Himo taas mielestäni kuvaa sitä lähestulkoon seksuaalisen kaipauksen ja tyydytyksen kaltaista tunnetta, jonka tuo työ tekijälleen tuottaa. Aivan totta. Jos olet koskaan maalannut unohtaen ajan ja paikan tai kirjoittanut tuntikausia liikkuen niissä maailmoissa, joita kieli ja kirjoitus on sinun alitajunnastasi loihtinut tiedät, mitä tarkoitan. Ensiksi tunnet suorastaan pakottavaa tarvetta tarttua kynään ja sen jälkeen kirjoittamisesta ei tunnu saavan tarpeekseen, kunnes inspiraatio on viimein ohi ja olo on tyytyväinen, raukea ja alun into tai jännite on viimein lauennut.

Parhaimmillaan intohimo kohdistuu työhön, jota on mahdollista tehdä elääkseen. Useimmiten kyseessä on kuitenkin harrastus, lisämauste joka saa elämisen tuntumaan niin monin kerroin hurmaavammalta ja kiinnostavammalta. Onneksi meillä on intohimo, sillä kuinka latteaa elämä olisikaan ilman noita lumottuja hetkiä, jolloin luovuus ja mielikuvitus siivittävät meidät hetkeksi toisiin maailmoihin. Siksi intohimoa tulisikin vaalia, sillä se raottaa verhoja maailmojen välillä ja mahdollistaa eri tietoisuuksien kerrosten ja maailmojen limittymisen meissä itsessämme.

Harhoja

2007-01-19T11:14:00.000-08:00

Jos kerron jollekin, joka ei tunne minua olevani Noita, todennäköisesti tuo henkilö ajattelee, että todellisuudentajuni on hieman hämärtynyt. Tiedättehän sen katseen. Kohteliaan huvittunut, silmissä vilahtaa häivähdys sääliä, epäuskoa ja inhoa. Aikuinen ihminen ei kuvittele olevansa noita etenkään Feri-noita, puoliksi Jumala. Asioista tietämättömälle lähes jokainen Ferin määritelmä kuulosta rienaavalta ja viittaa vähintääkin rajatilapersoonaan ellei sitten suoranaiseen psykoosiin. Joskus olen itsekin ajatellut, kuinka kauas epänormaaliin voin vaeltaa, jotta kaikki on vielä suhteellisen normaalia. Onko maailmankuvani todellakin harhainen?

Harjoittaessani Feriä kysymys toden ja epätoden välisestä suhteesta tulee uudelleen ja uudelleen ajankohtaiseksi. Nähdessäni unia, näkyjä ja oivaltaessani asioita joudun aina pohtimaan onko tämä totta. Näenkö oman mieleni minulle syöttämiä toiveunia ja haaveita vai onko kyseessä tieto, joka on todellista, jotain johon voi luottaa. Ikävintä asiassa tietenkin on se, että kukaan muu kuin minä itse en voi toimia tuomarina. Pelkojeni ja ennakkoluulojeni värittämät mielikuvat ovat aivan yhtä tuhoisia kuin toiveideni ja haaveideni vääristämät illuusiot. Molemmat horjuttavat pois keskustasta, siitä mikä on todellista.

Oppiessani itsestäni päivä päivältä enemmän ja enemmän tiedostan, että minä en ole harhainen. Päin vastoin, alan nyt vasta havaita ne kaikki illuusiot, väärät mielikuvat ja kieroon kasvaneet ajattelumallit, joiden kahleissa olen elänyt. On pelkoa, vihaa, epäuskoa, toivottomuutta ja monta muuta synkää varjoa, jotka ovat estäneet Rautapentaakkelin kärkiä kasvamasta täyteen pituuteensa. Toisaalta vasta nyt olen havainnut, miten uhkarohkeus, liiallinen rakkaus, liiallinen itseluottamus ja liiallinen optimismi vetävät minua yhtä lailla vinoon. Varjo ei aina olekaan viha tai pelko, vaan varjo voi olla myös vääränlainen ja väärin suunnttu rakkaus.

Kuinka monta täydellisesti jalat irti maasta elävää ylipostiivista ihmistä tunnemme? Kuinka pahaksi ihmiseksi tunnetkaan itsesi, jos huomautat tällaiselle henkilölle, etteivät kaikki ole luottamuksen ja rakkauden arvoisia? Mutta tosiasiassa juuri sellaisten illuusioiden vallassa elää monia ihmisiä, ihmisiä, jotka pettyvät uudestaan ja uudestaan ihmisiin, elämään ja itseensä. Voi olla vaikeaa kohdata tosiasia, että rakastaa liikaa, sillä silloin joutuu myöntämään, että ei rakasta itseään tarpeeksi. Ja jos ei rakasta itseään ei voi todella tuntea itseään.

~Mari~

Mieli, tahto, tunteet ja keho

2006-12-29T13:23:00.000-08:00

Cristopher Penczak kirjoittaa kirjassaan The Temple of Shamanic Witchcraft siitä, miten maagiset työvälineet ja niihin liitetyt voimat kertovat kyvyistämme. Nämä työvälineiden kyvyt ovat osa meitä: mieli (ilma), tahto (tuli), tunteet (ilma) ja keho (maa). Ihmiset kuitenkin useimmiten korostavat näinä meidän aikoinamme joko mieltä tai tunteita, samaistaen itsensä älylliseen taitoonsa tai mielialoihinsa.

Emme kuitenkaan voi määritellä itseämme välineen kautta. Emme ole sama asia kuin tunteemme. Jos identifioimme itsemme tunteisiin ja sanomme, että ”olen surullinen”, kadotamme itsemme ja unohdamme tahtomme, kehomme ja loogisen mielemme, ja mikä pahinta, kadotamme yhteyden Jumaluuteen itsessämme. Penczak ajattelee, että Jumalminämme käyttää ihmisen kykyjä kuten maagikko käyttää työvälineitään. Ihmisen tulisikin identifioida itsensä välineen sijaan omaan Jumaluuteensa, jättäen kykynsä työvälineiksi, jotka yhdessä muodostavat toimivan kokonaisuuden.

”Tuli on hyvä renki, mutta huono isäntä.” Miten osuvasti sananlaskussa määritellään itsemme ja kykyjemme suhde. Tahto on hyvä renki ja voimme oman tulielementtimme eli tahtomme avulla saavuttaa asioita elämässämme. Tahtomme voi toimia inspiraation lähteenä ja meillä on tahtomme tuntiessamme selkeät päämäärät, emmekä ole tahdottomia ajopuita, jotka ajelehtivat kohtalonvirrassa tietämättä minne ovat matkalla. Tuli ei myöskään ole isäntämme, emmekä ole mielitekojemme orjia. Tahodn ja pakkomielteen välillä on suuri ero. Pakkomielle kuluttaa ja hallitsee.

Tuli on ollut välttämätön ihmiselle entisinä aikoina. Talvisessa Suomessa elämää ei ole ollut ilman tulta. Siksi ihminen on tulta hallitessaan myös kunnioittanut tulta ja siunannut sen aina sen syttyessä. Isännäksi päästessään tuli olisi voinut tuhota suojaa antavan asuinrakennuksen ja aiheuttaa suurta tuhoa, sammuessaan kylmyys olisi niittänyt sen armoille jääneet ihmiset. Kunnioittaminen ja yhteistyö ovat määritelleet suhdetta tuleen ennen ja sen tulee myös mielestäni määrittää suhdettamme kaikkiin elementteihin.

Sen paremmin tulta kuin ilmaa ja sen edustamaa kykyä mieltä ei tulisi päästää isännäksi, vaan sen kanssa tulisi tehdä yhteistyötä ja kykyä tulisi ainoastaan kunnioittaa. Tiedeuskossa looginen mieli on nostettu kaiken muun yläpuolelle, eikä sen edustama ajattelu ole yhtään terveempää kuin minkään muunkaan kyvyn mukaan itsensä identifioiminen. Psyykkisesti voimakas ihminen ei ole kykyjensä orja, vaan kunnioittaa mieltä, tahtoa, tunteita ja kehoaan, kaikkia tasapuolisesti. Harmoniassa toimiessaan kyvyt luovat yhteyden Jumaluuteen ja vahvistavat psyykkisesti sekä fyysisesti. Energia virtaa itsestä voimaan.

~Mari~

Feri-identiteetti

2006-12-18T01:41:00.000-08:00

Minuus on käsite, jossa kyse on ihmisen itseidentifikaatiota. Sitä, että määritelee mihin kuuluu ja mihin ei kuulu. Yleensä identiteetin ajatellaan rakentuvan siten, että ihminen huomaa, että sillä on vaikkapa yhteinen alkuperä tai yhteisiä piirteitä toisten ihmisten tai jonkin ihanteen kanssa. Näin on syntynyt lukematon määrä erilaisia uskontoja ja ismejä, joiden piriin ihmiset tuntevat kuuluvansa ja joiden kautta he määrittelevät itsensä. Ihanne tai ryhmä houkuttelee tutustumaan aatteeseen, ja jos se koetaan sydämessä todeksi, se otetaan osaksi minuutta. Itse määritellään ryhmän kautta.

Kyseessä on kuitenkin ainoastaan prosessi, prosessi, joka on jatkuvassa muutoksen tilassa. Nykyään kulttuurimme hajanaisuuden vuoksi ei ole pysyviä traditioita tai tunnuksia, joihin ihminen voisi sitoutua loppuelämäkseen. Identiteettiä määrittävät nimittäin myös sen ylläpitämiseen tarvittava materiaalinen ja symbolinen aineisto, joka vaihtuu ympärillämme kiihtyvään tahtiin. Suomalaisuuden kulmakivinä olevat järvet rehevöityvät ja salot kaadetaan. Muodostettu identiteetti voidaankin menettää tai voittaa, sitä voidaan vaalia tai se voidaan hylätä, uudemman houkuttelevamman samaistumiskohteen ilmestyessä. Olemmekin kosmopoliitteja ja maailmankansalaisia.

Täydellinen sulautuminen ryhmään onkin silkkaa fantasiaa ja keskipisteessä ei yllättäen olekaan yhteenkuuluvuus, vaan muiden erottaminen ryhmän ulkopuolelle. Identiteetti määrittyy sen mukaan mitä ei-ole, rajaamalla ryhmä ja oma itse erilleen muista ihmisistä, jolloin identiteetti saa merkityksensä nimenomaan erojen kautta. Isänmaallisuus on itseasiassa vain suomalaisuuden määrittelemistä ei-ruotsalaisuuden tai ei-islantilaisuuden kautta. Pesäero muihin kulttuureihin, ei-suomalaisuuden puutetta.

Mutta miten tämä kaikki liittyy Feriin? "Feri is a mystery tradition of power, mystery, danger, ecstasy, and direct communication with divinity." (Lainaus sivustola www.feritradition.org)Ajattelen, että Ferissä identiteetin käsite, minuus on avainasemassa juuri sen häilyvyyden vuoksi. Minuus muodostuu yhteyden etsimisestä Jumaluuteen ja kaikkialla virtaavaan elämänenergiaan. Emme pyri etsimään erillisyyttä meitä ympäröiväst elollisesta luonnosta määrittelemällä itseämme ei-puiksi tai ei-linnuiksi. Etsimme sen sijaan yhteyttä luontoon, yhteistä energiaa, joka virtaa kaikessa elollisessa. Sulaudumme, muutumme ja olemme osa kaikkialla ympärillämme kuohuvaa prosessia. Ylitämme ihmisyytemme häilyvät rajat tietoisesti.

Ironista kuitenkin on, että myös Feri-identiteetti vaatii suojakseen eroja, niitä turvallisia raja-aitoja, joilla rajaamme itsemme nimenomaan Feriksi ei-muiksi ihmisiksi ja toisaalta ihmisiksi ei-haltijoiksi. Feri on pakko määrittää, jotta tiedetään mikä sen ominaislaatu on. Mitä Feri ei ole on yhtä olennaista kuin tietää mitä se on. Yllä oleva lainaus, jossa feri määritellään oli vain yksi lukuisista yrityksistä naulata jatkuvasti kehittyvä traditio paikoillen, saada siitä jonkinlainen kuva.

Kuinka emme siis erottuisi joukosta erilaisiksi, oudoiksi ja poikkeaviksi? Ja kuinka emme sortuisi illuusioon erottamalla itseämme liian erilaisiksi, liian poikkeaviksi? Uskon, että Ferin suurin haaste on taistella kahden maailman, Feri-maailman ja yhteiskunnan rajapinnassa. On pystyttävä pitämään kiinni yhteiskunnasta ja koitettava elää elämäänsä erottumatta liikaa. Suvaitsevuutemme on sitä, ettei korosta omaa erityislaatuaan suhteessa niihin, joiden polku kulkee eri suuntaan. Jos identifioimme itsemme liian sitovasti Haltijoihin ja Jumaliin, kuinka vaarallista se voisi ollakaan? Olemmehan vain ihmisiä. Siksi inhimillisyystemme ja siihen kuuluva myötätunto, erillisyys muista maailmoista, on säilytettävä. Yhtäaikaa on tärkeää pitää mielessä ydinasia se, että Feri kumpuaa nimen omaan yhteydestä. Yhteyden ja erillisyyden paradoksi ei ole ainoa paradoksi, mikä ferissä on, mutta ehkä yksi haastavimmista paradokseista.

~Mari~

Suvaitsemattomuudesta

2006-12-17T07:07:00.000-08:00

En suvaitse sitä, että keksitään jonkun ryhmään kuulumisen identiteetti ja oletetaan sitten ihmisten massoittain omaksuvan tämän saman identitettin, jotta- niin, miksi? Jotta välttyttäisiin kuulumasta noihin muihin: vähäpätöisempiin, sairaampiin, tylsempiin, köyhempiin, tyhmempiin, aikaan saamattomampiin, rujompiin, rumempiin jne? Vai jotta vältyttäisiin tulemasta syrjityksi, riistetyksi, raiskatuksi, nälässä pidetyksi? Vai jotta vältyttäisiin molemmilta: tulemasta häväistyksi ja riistetyksi? En suvaitse sitä, että jos jollakulla on paha olo niin, hän siirtää olonsa pahuuden jollekulle muulle: kieltää sairauden, heikkouden, ilkeyden, kateuden, kyvyttömyyden, keskinkertaisuuden, kivun ja häpeän itsessään. Se se vasta vastuun pakoilua onkin. En suvaitse, että vahvempi kiusaa heikompaansa vain siksi, että kykenee. En suvaitse sitä, että hänen sortamistaan suvaitaan myöskään siksi, että hänellä on hyvä syy: hänellä on ehkä paha olla. En suvaitse, että näin unohdetaan sujuvasti, että sillä heikommallakin saattaa olla pahaa sisällään, olossaan, aikeissaan tai vain kipuna. En suvaitse pahuuden pakenemista tai sen ulostamista lähimmäisiin, enkä sitä, että niitä, jotka kieltäytyvät olemasta sosiaalisena tunkiona, syntipukkina, ukkosenjohdattimena tai roskakorina siitä syyllistetään. Kukin tunnistakoon oman pahuutensa, väkivaltansa, heikkoutensa, häpeänsä, syyllisyytensä, kipunsa ihan itse. Sillä sitten elämä jatkuu ja tulee muuta.

Pimeässä näkee valon ja valossa varjon.

Ja kyse on siis silkasta seksienergian sietämättömyydestä: niin murrosikäistä ja noloa, että hävettää heidän puolestaan.

Rosa Raivo,
joka ei voi sietää sitä, että suomenjuurista pakanuutta käyttävät keppihevosenaan kaikenmaailman nationalistit: paskakasansa ja saamattomuutensa ulkopuolisiin tuntemattomiin ja ainta luonnollisesti heitä heikompiin heijastelevat surkiot.

Mitä sitten tahdon?

2006-12-13T02:59:00.000-08:00

Rosa tuossa kirjoittikin siitä, miten ihminen turhautuu ja kiemurtelee omien halujensa, toiveidensa ja haaveidensa kanssa. Magian sanotaan kumpuavan noidan tahdonvoimasta, siitä, että tietää mitä tahtoo. Silti omassa elämässäni olen uudestaan ja uudestaan pudonnut tyhjänpäälle kohdatessani perimmäisen kysymyksen: "Mitä minä tahdon?"

Kysymys on hyvin ristiriitainen ja yksinkertaisuudessaan sisältää niin kovin monta aspektia.

Ensinnäkin on kysymys: "Kuka minä olen?" Tiedänkö minä millainen ihminen minä olen? Voin peilata omaa identiteettiäni muiden ihmisten kautta, tuolin kautta jolla istun kirjoittamassa ja kielen kautta, jolla koitan luonnehtia itseäni. Jokainen ihminen on myös minulle peili, jonka kasvoista ja käytöksestä koitan ohikiitävässä hetekessä poimia häivähdyksen kuvajaisestani. Olenko hyvä vai paha? Nouseeko lähimmäiseni kasvoille vihan vai rakkauden polte minuuteni kohdatessaan?

Toinen ihminen kuitenkin kertoo minusta yhtä vähän kuin vedenpintaan heijastuva kuvajaiseni. Kun syvyyksistä pintaan hypäävä kala koskettaa kuvajaistani, särkyy se vääristyen ja hajoten yhä laajentuviin renkaisiin vedenpinnassa. Niin identiteettinikin on jotain häilyvää, johon koitan takertua kuin kuvajaiseeni ja joka laajenee ja muuttuu alati. Identiteettini on kuin vaate, johon koitan kääriytyä suojaten omaa sisintäni, yritys rajata minä muista.

Seuraava kysymys voisi olla mitä se on, jota tahdon. Mikä on minulle hyväksi? Tahdon monia asioita, mutta tiedänkö minä todella mitä ne asiat tuovat mukanaan elämääni? Onko jokin toiveeni sellainen, että saatuani toivomani huomaankin, että se on viimeinen asia, joka tekee minut onnellisiksi? Onko Jumalilla minulle varattuna tahto, jota en ole vielä itsestäni löytänyt. Entäpä tulisiko minun toteuttaa omaa tahtoani vai heidän tahtoaan? Ehkä oma tahtoni lopulta kuitenkin olisi sama kuin Jumalien, jos ainoastaan joskus tietäisin mitä He tahtovat?

Ja viimeisenä kysymys siitä, mitä tahto on? Onko tahto pakkomielle tai intohimo johonkin asiaan? Tahdonko omakotitaloa, koiraa ja omanpuita vai ovatko ne ainoastaan unelmia, jotka mieleni on kehittänyt yhteiskunnan vaikutuksesta. Tahdoinko lapsena lähteä opiskelemaan vai toteutinko jonkun muun tahtoa? Eikö ihmisellä ole lukematon määrä pyyteitä, joista hänen on seulottava olennaisimmat ja omimmat, etsittävä omaa tahtoaan kuin neulaa heinäsuovasta.

Jos siis magia perustuu siihen, että tiedän mitä tahdon, kuinka paljon se onkaan vaadittu!

~Mari Tornio~

Pyyteistä

2006-12-12T21:26:00.000-08:00

Näin se käy: ensin keksin mitä Oikeasti Tahdon. Sitten rukoilen ja tomitan, enkä saa mitä Oikeasti Tahdon. Sitten tyydyn olemaan ilman. Välivaiheessa vaivun katkerasti maristen pohtimaan ”Miksi aina minä joudun tyytymään? Miksen minä saa tyydytystä, mutta muut aina?” Sitten hyväksyn kaipauksen ja kylläisenä, täysin luopumisen ja luovuttamisen marinoimana, unohdan koko asian. Sitten saan sen, mitä Oikeasti Tahdoin.

Vitsi onkin tietenkin siinä, että siinä vaiheessa Tahdon jo Oikeasti jotakin ihan muuta: jos mitä universumilta ei puutu niin huumorintajua.

Rosa

Väärä sukupuoli

2006-12-10T23:29:00.000-08:00

Rautapentaakkeli on kaivanut varjoistani vielä lisää jännittävää. Matroonani on tutustuttanut minut mahtipontiseen mieheen, loistavaan kuninkaaseen, jolle olen noin kerta toisensa jälkeen antanut rukkaset toivossa, ettei hän ilmestyisi enää häiritsemään. Tänään sitten ystävällisesti Hän, MorRioghan siis, taluttaa minut peilin ääreen ja peilissä näen tämän kuninkaan itseni sijaan. Oivallushan siitä ojentuu, yksi oka todellisen itsenäisyyteni ruusupuskaan lisää, että olen aina halunnut olla mies. En siis mikään Peter Pan, vaan Kuningas Kukkula. Ilmankos en ole koskaan halunnut rinsessahäitä. Astrologiasta ymmärtävät voivat pohtia, viittaako saturnus-venus yhtymä syntykartallani tähän? Ehdotuksia siitä, mitä tälläkin tiedolla nyt tekisi, otetaan ilolla palautteena vastaan.

KokkoRosa,
ruusuritari

?????

2006-12-10T03:51:00.000-08:00

Miten määritellään terve ihminen ja kuka sen määrittelee? Onko terve ihminen semmoinen, josta tuntuu hyvältä vai semmoinen, josta ei tunnu miltään? Vai semmoinen joka erottaa mielikuvituksen todellisuudesta? Missä se raja menee? Vai onko terve ihminen semmoinen, joka vain ei mene lääkäriin?

Mikseivät mielenterveystoimistoja kansoita narsistiset työnarkomaanit, joiden ainoa johtotähti elämässä on kiivetä hierarkiassa? Miksi meitä opastetaan tarhassa, koulussa, yliopistossa, työelämässä olemaan kuuntelematta omaa tuntoamme ja katkaisemaan siteemme luontoon, juuriimme, toisiimme, itseemme? Miksi joku muu katsoo oikeudekseen kertoa, miltä meistä oikeastaan tuntuu ja kuinka me oikeastaan voimme?

Rosa?

Mitä ego on?

2006-12-09T00:06:00.000-08:00

Sieluiho Hyljeiho -tarinassa tämän maailman pantti siitä, että luomme jotain uutta, on vereslihainen, turvaton kokeminen ilman suojapanssaria, hylkeennahkaista ihoa.

Tarinassa metsästäjä rakastuu tanssivaan hyljenaiseen ja varastaa hänen hylkeen nahkaisen ihonsa. Nainen ei voi palata merenalaiseen maailmaansa ilman hyljeihoaan ja hänen on pakko seurata metsästäjää. Nainen pyytää ihoaan takaisin, mies lupaa palauttaa sen ehdolla, että he menevät naimisiin ja elävät yhdessä seitsemän vuotta. Hyljenainen suostuu ja ajan myötä he rakastuvat toisiinsa ja saavat yhdessä lapsen, pojan. Kahdeksantena vuonna nainen sairastuu vakavasti ja vaatii hyljeihoaan takaisin. Mies vihastuu hillittömästi kieltäytyen missään nimessä palauttamasta hylkeennahka ihoa, koska pelkää, että nainen jättäisi hänet ja palaisi mereen. Kun mies pyyhältää raivoissaan ulos poika, joka tietää, missä hylkeennahka on, ymmärtää nyt kenelle se oikeutetusti kuuluu. Poika johdattaa äitinsä nahan luo. Äiti pukeutuu nahkaan ja sukeltaa yhdessä poikansa kanssa mereen, missä tapaa vanhan, viisaan hylkeen, joka hoitaa ja parantaa naisen terveeksi. Hyljeäiti saattelee poikansa rantaa, missä he eroavat, sillä nainen ei voi enää palata maihin. Kaipauksen syvyyden ja kokemuksen yltäkylläisyyden takia pojasta kasvaa shamaani ja laulaja. Aika ajoin hän palaa rannalle kuuntelemaan Hyljeäitinsä tervehdystä ja laulamaan hänelle.

Tunnistan itseni monista tarinan vaiheista ja hahmoista. Olen vihainen sielulleni, joka ei antaudu elämään sosieteettiä hyödyttävällä tavalla niin, että pystyisin kipuamaan hierarkiassa. Sieluni antaa piut paut statukselle. Ei henkistä, eikä ruumiillista kuntoani mitenkään edistä se, että minun tulisi kuuliaisesti alistua vain vallitsevalle, ulkoa ojennetulle reaalitotuudelle. Vieläpä, kun sanon ääneen, että se on alistamista ja pakottamista minua syyllistetään vääristyneestä asenteestä. Sieluolentoni saadessa suunvuoron minulle kerrotaan, että olen vähintäänkin masentunut, vaikka oikeasti olisin vain helvetin raivoissani. Tunnistan itseni myös lapsessa, joka yrittää eri maailmojen välillä tehdä oikein. Hyväksyä niitä ristiriitaisia tunteita, että olen kahden maailman rakkauden hedelmä. Ja tiedän, että ilman Egoisääni ei Hyljeäitini olisi minua synnyttänyt.

Koen voivani parantua, osaan sukeltaa syvälle sydämeni mustaan viattomuuten asti. Istun meren rantakivellä ja laulan ikävääni: sitä, että tässä maailmassa on niin vaikeaa elää kunnioitettuna ja kuultuna, eheänä itsenään ja että silti niin on. Niin on pakko jokaisen tai kuihtuu pois, kuolee. Istun itsessäni tässä jännitteessä tämän ja tuonpuoleisen välissä, meren ja mantereen hyväillessä toisiaan.

Rosa

Suihkuverhon takaa

2006-12-06T00:15:00.000-08:00

Olen suihkussa. Vesi valuu pitkin selkääni, liuottaa liian ja lian. Ajattelen arkisia asioita: hernekeittoa ja pyykinpesua ja unohtuneita avaimia, kun joku koputta vasempaan olkapäähäni.
”Krhm. Meillä on asiaa.”
”Häh, kellä meillä? Kuka puhuu?” kysyn suu täynnä hammastahnaa ja käännähdän ääntä kohti.
”Meillä.” vastaa mustatukkainen, mustatukkaisten soturien puhemies. Hänen etuhampaansa ovat viilatut teräviksi ja hän näyttää ilkeältä. Heitä on tuhansittain takanani aukeavassa maisemassa.
”Te ihmiset uhkaatte hävittää meidän asuinsijamme. Tee asialle jotain.”
”Kyllä, todellakin, mitä erityisesti, siis onko tämä pyyntö vai käsky?” minä mutisen sylkäistyäni valkoisena vaahtoavan piparminttumällin viemäriin.
”Molempia.” vastaa terävähampainen mustatukkainen. ”Me tulemme mukaan, jokaiseen mielten ilmaukseen, jokaiseen väentapaamiseen, jokaiseen esiintymiseen...”
”Hold on your horses, minä en ole poliittinen aktivisti, eikä Suomessa ole mitään mielenosoituksia. Lähestytte nyt vähän väärää henkilöä.”
”Niin te kaikki aina sanotte.”
”Niinmutta-”
”Et sinä nyt ole ainoa, jolle me tämän kerromme. Ja kertovat ne toisetkin.”
”Ketkä toisetkin?”
”Nimetkööt itse itsensä.”
”Teidän pitäisi näkyä muillekin. Minä olen vain vaivainen köyhä ja kaitainen...”
”Kyllä me näymmekin. Te ette vain tunnista meitä tai jos tunnistatte, yritätte unohtaa meidät niinkuin emme mekin asuttaisi tätä maailmaa.”

Siippa avaa oven ja kysyy, kenen kanssa puhun. Vastaan, etten tiedä. Siippa pyörittelee silmiään ja sulkee oven. Takanani oleva terävähampainen jatkaa.
”Nyt on aika. Me tulemme esiin.”
”Okei okei. Katson mihin kykenen ja mitä tilaisuutta eteen tulee.” Terävähampainen mutristaa suutaan epäilevästi ja katsoo vartaloani kuin todeten, miten heiveröisiä, vajavaisia ihmiset ovatkaan.
”Silti te olette hyvää kyytiä hävittämässä koko maailman. Ihan kuin ette muuta osaisi.” hän sanoo kuin arvaten ajatukseni. Mustahiuksisten miesten armeija kääntyy ja häviää. Mietin, olenko minä, vai tämä maailma vielä hullumpi, vielä yllättävämpi.

Rosa Rajatila

Adhaesit pavimento anima mea.

2006-12-05T07:19:00.000-08:00

Aikaansaamisen salaisuus on siinä, että tekee säännöllisesti, päivittäin, eikä tästä tingi. Läksytän tässä nyt itseäni. Valitkoon meistä kunkainen sellaisen lajin, jota jaksaa harjoitella, hamaan ajan rajaan asti, ilolla ja innokkuudella: mitä sitä hiihtäjä-suunnistaja tekee vatsatanssitunnilla tai helmineuloja joogaamassa? Toisaalta, toistamalla oppii vain saman toistamiseen; paljon kulkemalla kohti kaikkein vaikeinta, sitä kaikkein vastentahtoisinta. Vain hivenen uskallusta, kykyä huvittua oudoista maailmoista tarvitaan, uhmaa jännittävän ja pelottavan edessä, jotta seikkailu on valmis alkamaan.

Aikaansaamisen oivallus on että lapio lusikallisen päivässä. Ei kahta, mutta yhden lusikallisen. Välillä se on mieltä jäytäneen möhkäleen murentamista, sirpale sirpalelta välillä taas sitä ittiään Iisakin Kirkkoa. Jokaisella päivällä on väliä, jokaisella hengenvedolla on väliä, jokaisen ajatuksen siemenestä voi itää...

Tästä viisastelusta jää jäljelle enää ihmetys, että miksi minä en silti saa itseäni liikkelle? Mikä minua pidättelee, enkö olekaan vielä tarpeeksi epätoivoinen tai tarpeeksi innokas? Pakkoko on paras muusani: mukavaa lienee, liian houkuttelevaa oleilu.

Pakotan itseni, karaisen tahtoni toimittamaan, keskittymään ja ajatus lähtee lentoon, kohoaa ilmaan ihmetys-

Rosa
kun kahvikaan ei riitä ja mieltä painavat ilmaston muutos, pääomien vapaa liikunto, kuntien liikelaitostaminen ja saatanan tylsä tentti.

Maailma on lavea, pikku pikku Lauri, siin on monta Louhea, pikku, pikku Lauri.

2006-12-03T22:10:00.000-08:00

Miten elää yhteydessä Jumalminäänsä tässä pilkotussa, hierarkisessa kulttuurissa? Mietin niitä erilaisia hankauspintoja, joissa joudun väistämättä kohtaamaan maagisen maailmankuvani ja patriarkaalisen alistamisen eetoksen kitkan.

Erityisesti luterilaissa, työnorjuudelle omistetussa kulttuurissamme minua monesti motivoidaan syyllistämällä tai houkutellaan narsismiin. Olisin joko väheksytty häviäjä tai runsaasti lahjottu huora. Näitä kohdatessani tunnen lähinnä kutinaa, riutuva kunnianhimoinen egoni saattaa vähän vikistä ikävissään, mutta muistutan sitä, että kuulun jo jokatapauksessa yhteiskuntamme ö –mappiin ja se hiljenee häpeissään. Kutinaa, jopa kiemurtelevaa kikatusta esiintyy ihollani myös, kun näen lähimmäiseni kohoavan siivilleen, kuulen hänen ilmaisevan itseään aidosti ja ylpeästi. Aaltoja, aplodeja.

Kirvelen, milloin lapseni kysyy, voiko hän kertoa sukulaisilleen saaneensa uuden vuoden lahjan Marrasaattona ja syöneensä kerrankin palasen chilisuklaata, jolle on allerginen. Kirvelen, milloin lapseni pakotetaan rukoilemaan aamunavauksessa ja vain siksi, että enemmistö pakotetaan rukoilemaan, eikä kukaan ole muistavinaan toisuskoisia. Kirvelen, milloin lapsi kertoo ensimmäisen kerran, ettei usko haltioihin, koska opettaja on sanonut, etteivät ne ole totta.

Kivun pinnalla seuraan sivusta lähimmäistäni, joka selviytyäkseen yhteiskunnan vaatimuksista turvautuu mielummin itsensä kieltämiseen kuin itsensä, voimavarojensa ja pyyteidensä rehelliseen kohtaamiseen. Tunnen kipua myös seuratessani voimattonna, kuinka lähimmäiseni lääkitsee itseään, jotta voisi vielä paremmin pönkittää vääristymäänsä, joka ei ole edes hänen omansa: hän saattaa kilttisti toteuttaa yhteisönsä uskomusta, että hän on huono ja häviäjä. Kuuliaisesti hän siis elää huonosti ja hävittää itseään. Tai saattaa hän piiskata itsensä keinotekoiseen tekemisen vimmaan silkalla itsensä vihaamisella, kahvipannullisella tai piristeillä. Hän saattaa turruttaa vihansa ensin kääntämällä sen masennukseksi, vihaamalla itseään ja jos hän on oikein onnekas ja oikein kunnolla taivutettu, hän aloittaa pitkän terapialla höystetyn kuurin serotoniinin takaisin oton estäjiä. Minuakin sinä sivallat piiskatessa itseäsi ja minuakin sinä vihaat, vihatessa itseäsi, sillä Jumalatar on yhtä lailla sinussa kuin minussakin. (Ja toki, kun puhun hänestä puhun siis myös itsestäni).

Sokea piste on se, johon ei katso. Tohditko?

Rosa Kokkolintu, lennossa

Aktivoidu akatemiassa!

2006-12-03T08:16:00.000-08:00

Tsekatkaapa nämä sivut ja hommatkaa itsellenne maagisosiaalinen verkosto sekä noitatieteellinen tutkinto:
http://www.maybelogic.org/academy2.htm
http://www.cherryhillseminary.org/index.html
Enää ei voi syyttää etäisyyksiä.

Rosa Korpinkynsi