Lasivuori

Valhetta, valhetta valhetta on, kaikki laulut maan. Valhetta valhetta vain ne mutta ne lauletaan...

Huomasinpa hienoisesti hämmentyen, että minussa elää selitysautomaatti. Tämä mallittaja, jota lapsellisuuksissani olen pitänyt tietoisuutena ja kyvykkäänä nokkelasti ja viileästi analysoimaan asioita tuottaakin vain satunnaista, ajattelumallin mukaista soopaa, poimii palasen sieltä, toisen täältä, vaihtelee tapahtumajärjestyksiä ja selittää juonenkäänteitä jollakin edesmenneellä muistolla, joka kuuluukin itseasiassa ajallisesti johonkin, joka tapahtui joskus aiemmin. Käsittääkseni (mutta muistuttaisin, että tämäkin saattaa olla vain välähdyksittäin näyttäytyvää aivojeni ajankulujargonia) muistiautomaatti koostuu opituista ajatusmalleista, sekä muistamisen ja toimimisen tavoista.

Ne ajatusmallit, jotka olen oppinut lapsena perheessäni, ovat enimmäkseen elämänmittaisia valheita, joita sukuni aina siirtää seuraavalle. Toki seassa on väistämättä joitain elinvoimaa enentäviäkin muotteja, joten älkäämme tuomitko selviytyjiä, taakankantajia, hoitajia ja haavojansa nuolleita. Oma vaikutuksensa siihen, mitä muistan on sillä, miten muistan: ruumiillisina, kuvallisina, äänellisinä mielteinä vaiko makuina tai tuoksuina tai mainittujen sekoituksina. Ja vielä muistojani, elikäs oppimaani ja kokemaani, maustaa se, millä tavalla olen tottunut toimimaan tietyissä tilanteisssa. Toimitanko vai tarkkailenko, kiinnostunko vai ohitanko asioita, koska ne tuntuvat tylsiltä, huomioinko kokonaisuuksia vai yksityiskohtia ja ovatko ne liikkeessä vai paikoillaan jne.

Selitysautomaatillani olen kutonut olemisesta ns. todellisuuden, eräänlaisen verkoston, jossa on olevinaan muka tosiasioita ja muka todennäköisyyksiä ja muka vakautta jne. kukkua. Sanalla sanoen olen palannut sormeilemaan todellisuuden matriksia, miltä joku tovi sitten sain sormilleni, kuvittelemalla, että pelkkä tiedostaminen riittäisi sen muuttamiseen.

Täll'erää kaikki alkoi siitä, että kertailimme erään mielenkiintoisen ja osin tahattoman kömmähdyksen vaiheita, minä ja ystäväni. Kesken moraalista kohmeloani, mikä johtui tuosta toisesta osasta, joka siis myönnettäköön ei ollut tahatonta, uskalsi ystäväni sanoa, että hän kyllä muistaa asioiden tapahtumajärjestyksen toisin. Ja siihen minä sitten putosin tajutessani viimeinkin, että muistin kyllä selitykseni, mutta en enää, mitä oikeastaan tapahtui.

Tietämättäni olen tehnyt tätä noin koko tähänastisen ikäni.

Eikä tässä vielä kaikki, järkytyksen äärirajoille minut reivasi kolme kauheaa oivallusta. Ensimmäinen on se, että mitä kaikkea väärää, jopa pahaa olen tällä tavalla selittänyt oikeaksi tai ainakin väistämättömäksi. Toinen on se, että olen luultavasti vääristellyt koko elämäni, kaikki muistoni ja kaiken oppimani. Kolmas miltei musertaa, sillä olen siirtänyt tämän lapsiini.

Myrskyävän paniikin silmässä lohduttavat myötätunto, jonka saman kokenut voi läsnäolollaan tarjota sekä toivo, että yhteys elämään, muihin elämiin, aikaan, paikkaan aina ja alati voi parantaa automaatioiden orjuudesta. Tässä on nähtävillä minun Suuri Työni, minun egoni kuolema.


Valon syntymäjuhlaa odotellessa toivotankin kullekin

toivoa
ihan vain toivoa.

Rouva Mustarosa Kokko