Naakat tulevat

Vuosi päättyy, vanha vuosi alkaa ja olen lehteillyt viime vuoden päiväkirjaani miettien, mitä mielessäni on liikkunut. Näin Suomen olosuhteissa tuntuu luontevalta työskennellä pimeyden kanssa syksyisin ja niin olen totta vie tehnyt. Sielussani tuntuu vallitsevan kaamos, syysmasennuksen ovat korvanneet joka syksyiset varjot, jotka lehahtavat lentoon sieluni sopukoista syksyn tullen kuin läheisten tornitalojen katoilla kisailevat naakat. Luulin jo, että naakat eivät tule, mutta marraskuun alun lähestyessä ne ovat taas satapäisenä parvena täällä. Huomaan palanneeni alkuun niiden samojen ydinkysymysten äärelle, josta viime vuonna työni aloitin. Kuka minä olen? Mitkä ovat toiveeni ja pelkoni?

Työ on kuin spiraali, joka kiertyy kohti ytimessä olevaa asiaa: kerros kerrokselta raapaisen hieman syvemmältä ja syvemmältä, mutta kierrän samaa kehää, jota minun ehkäpä tuleekin kiertää. Naakat lentävät katolta toiselle loputtomasti vastatuulessa tanssien. Taivas pimenee niiden mustien siipien auetessa lentoon ja kattopellit rapisevat niiden kynsien alla. Näyttää siltä, että juuri kun ne ovat asettuneet jollekkin katolle on tullut aika lähteä lentoon uudelleen.

Pimeyden kautta löydän valon, uudestaan ja uudestaan. Joka kerran se tuntuu pieneltä ihmeeltä. Kun pääsen ytimeen spiraali kasvaa ja aloitan uuden kierroksen, ajautuen jälleen spiraalin laidalle, tanssimaan tuulessa. Ehkä uusi kierros on helpompi tai ehkä tämä työ on se työ joka jatkuu loputtomiin. Lennän katolta toiselle levottomana, kakofoniassa kirkuvan, varjoistani koostuvan naakkayhdyskunnan kanssa.

Jokainen naakka tuntuu lentävän eri reittiä, jokaisella varjolla tuntuu olevan oma tahto. Joku yksinäinen nousee aina siivilleen juuri kun eheys näyttää tuleen saavutetuksi ja lintu lauma on asettunut aloilleen. Kaikki hajoaa taas ja koko esitys alkaa alusta. Parvi kohoaa siivilleen harmasta syystaivasta vasten ja juuri kun aion kääntyä ikkunasta kuin tuhkasta nouseva Fenix eheys syntyy epäyhtenäisyyden jälkeen. Joka ilta naakat päätyvät jäämään jollekin katolle, hiljaisuus laskeutuu tienoon ylle ja ne vaipuvat uneen. Loputun raakkkuna ja lentoon pyrähtely on ohi. Minäkin ajaudun kahdeksikon silmukoiden ääripäihin, tanssimaan syysmyrskyssä villisti vastatuuleen, vain syöksyäkseni jälleen keskustaan, kohti valoa.

Pakottaako tämä vuodenaika aina kohtaamaan saman kysymyksen: erillisyyden ja ykseyden kokemuksen, pimeyden ja valon ristiriidan, pelkojen ja toiveiden ristitulen? Kaikilla ihmisillä on suuri kaipuu jonkin yhteyteen, mutta jälleen kerran olemme paradoksin äärellä, sillä ykseys on mahdollista saavuttaa vain sen vastakohdan erillisyyden kautta. Usein etsimme eheyden kokemusta toisesta ihmisestä, kuten naakat laumasta, mutta itseasiassa se mitä etsimme on omassa sisimmässämme. Vasta kaikkien naakkojen asetuttua aloilleen esitys on ohi ja mustat linnut painavat päänsä siiven alle. Jokainen yksilö on päättänyt asettua aloilleen.

~Mari~