Mitä ego on?

Sieluiho Hyljeiho -tarinassa tämän maailman pantti siitä, että luomme jotain uutta, on vereslihainen, turvaton kokeminen ilman suojapanssaria, hylkeennahkaista ihoa.

Tarinassa metsästäjä rakastuu tanssivaan hyljenaiseen ja varastaa hänen hylkeen nahkaisen ihonsa. Nainen ei voi palata merenalaiseen maailmaansa ilman hyljeihoaan ja hänen on pakko seurata metsästäjää. Nainen pyytää ihoaan takaisin, mies lupaa palauttaa sen ehdolla, että he menevät naimisiin ja elävät yhdessä seitsemän vuotta. Hyljenainen suostuu ja ajan myötä he rakastuvat toisiinsa ja saavat yhdessä lapsen, pojan. Kahdeksantena vuonna nainen sairastuu vakavasti ja vaatii hyljeihoaan takaisin. Mies vihastuu hillittömästi kieltäytyen missään nimessä palauttamasta hylkeennahka ihoa, koska pelkää, että nainen jättäisi hänet ja palaisi mereen. Kun mies pyyhältää raivoissaan ulos poika, joka tietää, missä hylkeennahka on, ymmärtää nyt kenelle se oikeutetusti kuuluu. Poika johdattaa äitinsä nahan luo. Äiti pukeutuu nahkaan ja sukeltaa yhdessä poikansa kanssa mereen, missä tapaa vanhan, viisaan hylkeen, joka hoitaa ja parantaa naisen terveeksi. Hyljeäiti saattelee poikansa rantaa, missä he eroavat, sillä nainen ei voi enää palata maihin. Kaipauksen syvyyden ja kokemuksen yltäkylläisyyden takia pojasta kasvaa shamaani ja laulaja. Aika ajoin hän palaa rannalle kuuntelemaan Hyljeäitinsä tervehdystä ja laulamaan hänelle.

Tunnistan itseni monista tarinan vaiheista ja hahmoista. Olen vihainen sielulleni, joka ei antaudu elämään sosieteettiä hyödyttävällä tavalla niin, että pystyisin kipuamaan hierarkiassa. Sieluni antaa piut paut statukselle. Ei henkistä, eikä ruumiillista kuntoani mitenkään edistä se, että minun tulisi kuuliaisesti alistua vain vallitsevalle, ulkoa ojennetulle reaalitotuudelle. Vieläpä, kun sanon ääneen, että se on alistamista ja pakottamista minua syyllistetään vääristyneestä asenteestä. Sieluolentoni saadessa suunvuoron minulle kerrotaan, että olen vähintäänkin masentunut, vaikka oikeasti olisin vain helvetin raivoissani. Tunnistan itseni myös lapsessa, joka yrittää eri maailmojen välillä tehdä oikein. Hyväksyä niitä ristiriitaisia tunteita, että olen kahden maailman rakkauden hedelmä. Ja tiedän, että ilman Egoisääni ei Hyljeäitini olisi minua synnyttänyt.

Koen voivani parantua, osaan sukeltaa syvälle sydämeni mustaan viattomuuten asti. Istun meren rantakivellä ja laulan ikävääni: sitä, että tässä maailmassa on niin vaikeaa elää kunnioitettuna ja kuultuna, eheänä itsenään ja että silti niin on. Niin on pakko jokaisen tai kuihtuu pois, kuolee. Istun itsessäni tässä jännitteessä tämän ja tuonpuoleisen välissä, meren ja mantereen hyväillessä toisiaan.

Rosa