Nostetaan kivi maasta ja katsotaan alla vilistävän muurahaisyhdyskunnan osia. Kuvitellaan, että se valtava maanalainen pesäonkaloiden järjestelmä on yksi elävä olento, sanotaan nyt sitten vaikka menninkäinen. Yritetään ymmärtää, että yksittäinen murkku on menninkäisen solu. Otetaan wikistä selvää, kuinka isoja tavanomaiset kusiaispesät ovat.
Yritetään olla muistamatta, että itseä ihannoiville (Kiiltopentaakkeli) tai itseä vihannoiville (Ruostepentaakkeli) ajatusrakennelmille naureskelevat varikset ovat vain Matroonan maallinen äänitorvi. Yritetään ajatella, että varis on vain varis. Ei onnistuta tässä, vaan vedetään herne nenään, lusikka kauniiseen käteen ja mennään veivaamaan Rauta- ja Helmipentaakkelia.
Surraan ruusupuskaa, joka heitti veivinsä. Kuvitellaan, että se oli upea, vahva, vaalea haltiauros, joka sai surmansa taistelussa ilmastonmuutosta vastaan. Mennään nostamaan malja Ruusuhaltian ja Violetta Parran muistoksi: ”Elämälle kiitos! Sain siltä paljon...” Liikututaan ja lauletaan päälle vielä Eino Leinon ”Ruislinnun laulu korvissani, tähkäpäiden päällä täysikuu...” Liikututaan lisää.
Tapetaan ampiainen joka leijuu ovesta sisään. Kuvitellaan, ettei se ollut haltiaväen sanansaattaja tai jos oli niin, ilkeä piikkinen sellainen. Tietoisesti ei ajatella, että tässä olisi mitään omakohtaiseen piikkittelyyn viittaavaa. Päätetään olla ajattelematta asiaa.
Ruusu Puska
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti