Pikkujoululahja

Tähdenetsijä lopettaa toistaiseksi.
Viimeisenä vinoiluna Liber Resh vel Helios kalevalmitallisesti ja ugrimytologioin, olkaapa hyvä. Loppurukouksen saa kukin kirjoittaa itse. Rukousta on tarkoitus jatkaa ja jatkaa ja jatkaa koko loppuelämä vuorokauden aikojen tahdittamana.

Aamunkoiton auteereesta
aukeava Aurinkoinen,
korkealle kohoava,
Kotkan komea kohahdus
Päivättären päästämänä
yön sylistä syntynyt!
Huomenta huikea Haukka!
Louhikäärmeenä lentävä!

Päivättären päkijöillä
Auringon avosylissä,
Aino ammennat auliisti
voimaa, voittoisaa jakelet
kannat kauneutta katsella
havaita halun hahmoja.
Terve terhakka Aurinko,
Aino aamun autereesta

Iltasella istahtaessa,
ilmaantuessa ihon alle
ilo itse Ilmarisen,
intoapa iso annos,
opittua omin aivoin.
Viisaan virren virittäjä,
Taivaan Takoja taitava,
Iltaruskossa Ilmatar.

Tähtiäidin kämmenellä,
Otavaisen Olkapäällä
Kontio koti kolossa
vaalit vaiti vallitusta
aidan rautaisen rakennat,
pidät piilossa poikasi,
unta vaalien vaikenet,
kaitset Karhu kaunoiseni.


Tässäpä noin suora käännös:
Ole tervetullut Sinä, joka olet Ra nousussasi, jopa Sinä, joka olet Ra voimassasi, Sinä, joka seilaat laivallasi Taivasten yli Auringon nousuun. Tahuti seisoo loistossaan kokassa ja Ra-Hoor kypäröitynä. Ole tervetullut Sinä, Yön Sylistä!
Ole tervetullut Sinä, joka olet voimakas Ahathoor kauneudessasi, Sinä, joka seilaat purrellasi Taivasten yli Auringon keskellä. Tahuti loistossaan seisoo kokassa ja Ra-Hoor kypäröitynä. Ole tervetullut Sinä, Aamun Sylistä!
Ole tervetullut Sinä, joka olet Tum asettuessasi, jopa Sinä, joka olet Tum ilossasi, Sinä, joka seilaat laivallasi Taivasten yli Aruingon laskussa. Tahuti loistossaan seisoo kokassa ja Ra-Hoor kypäröitynä. Ole tervetullut Sinä, Päivän Sylistä!
Ole tervetullut Sinä, joka olet Khephra piiloutuessasi, jopa Sinä, joka olet Khephra hiljaisuudessasi, Sinä, joka seilaat laivallasi Taivasten yli Auringon keskiyöntunnilla. Tahuti loistossaan seisoo kokassa ja Ra-Hoor kypäröitynä. Ole tervetullut Sinä, Illan Sylistä!


Valoa ja Rakkautta
Rosa

Rukous

Kursiivilla lainatekstiä.

Minä ja Sinä olemme me, vaistämättä, vähääkään välittämättä tai
päinvastoin, (minkä hintana on rehellisyys)
ja päinvastoin.

The Abyss
The Word is broken up.
There is Knowledge.
Knowledge is Relation.
These fragments are Creation.
The broken manifests Light.
A. Crowley: The Book of Lies

Kaipauksen Syvyydestä minä huudan
Sinua! Muiston mustalta aukolta,
johon harhani hajoavat, repeytyvät järkeilyni, johon unohdan Itseni.
Näen pyhyyden muutosten suhteissa, alati synnyttämässä ja alati
tappamassa
Valon juostessa hiuksissasi. En näe itseäni.

Weave, weave the sunlight in your hair--

Mut’ puno, puno valo palmikkoon!

Clasp your flowers to you with a pained surprise--
Fling them to the ground and turn
With a fugitive resentment in your eyes:
But weave, weave the sunlight in your hair.
T.S.Eliot: La Figlia Che Piange

”Kirkaisen Kotkana kouristan kynteni lihavaan loheen, täynnään
mätiä minä teen, toimitan tahtomattani, toimittamatta tahdon,
sillä tarpeet huolehtivat itsestään,
itsestään ja
tunnistan jännityksen, joka vetää minua,
nimittää
Tahtooni
valaa.

Tulen, Tulena toteudun ja tässä on
minun ruumiini ja minun vereni.”

Kuljetat meidät Kiusausten läpi: muovaat, mutta
päästä meidät Hyvästä ja
päästä meidät Pahasta,
sillä Sinun on.
Sinun on.
Sinun on äärimmäinen rajattomuus rajallisuudessa rakkaus.

Pilvestä kauhun tulisen Kyyhkysen siivet loimuavat.
Nuo siivet sinut, syntisen, erheistä yksin puhdistavat.
On ainut toivo uskallus, Tulesta Tuleen vaellus:
Tulessa Tulen lunastus.

Ken piinan keksi? Rakkaus. Se kätten peitenimi on.
Ja kätten työtä neulomus on liekkipaidan. Mahdoton
on yltämme sen kirvoitus.
Me elämme ja kuolemme vain,
koska Tulta ruokimme.
T.S.Eliot: The Four Quartets; Little Gidding

Sub Rosa,
pusi pusi höpönassut

Lasivuori

Valhetta, valhetta valhetta on, kaikki laulut maan. Valhetta valhetta vain ne mutta ne lauletaan...

Huomasinpa hienoisesti hämmentyen, että minussa elää selitysautomaatti. Tämä mallittaja, jota lapsellisuuksissani olen pitänyt tietoisuutena ja kyvykkäänä nokkelasti ja viileästi analysoimaan asioita tuottaakin vain satunnaista, ajattelumallin mukaista soopaa, poimii palasen sieltä, toisen täältä, vaihtelee tapahtumajärjestyksiä ja selittää juonenkäänteitä jollakin edesmenneellä muistolla, joka kuuluukin itseasiassa ajallisesti johonkin, joka tapahtui joskus aiemmin. Käsittääkseni (mutta muistuttaisin, että tämäkin saattaa olla vain välähdyksittäin näyttäytyvää aivojeni ajankulujargonia) muistiautomaatti koostuu opituista ajatusmalleista, sekä muistamisen ja toimimisen tavoista.

Ne ajatusmallit, jotka olen oppinut lapsena perheessäni, ovat enimmäkseen elämänmittaisia valheita, joita sukuni aina siirtää seuraavalle. Toki seassa on väistämättä joitain elinvoimaa enentäviäkin muotteja, joten älkäämme tuomitko selviytyjiä, taakankantajia, hoitajia ja haavojansa nuolleita. Oma vaikutuksensa siihen, mitä muistan on sillä, miten muistan: ruumiillisina, kuvallisina, äänellisinä mielteinä vaiko makuina tai tuoksuina tai mainittujen sekoituksina. Ja vielä muistojani, elikäs oppimaani ja kokemaani, maustaa se, millä tavalla olen tottunut toimimaan tietyissä tilanteisssa. Toimitanko vai tarkkailenko, kiinnostunko vai ohitanko asioita, koska ne tuntuvat tylsiltä, huomioinko kokonaisuuksia vai yksityiskohtia ja ovatko ne liikkeessä vai paikoillaan jne.

Selitysautomaatillani olen kutonut olemisesta ns. todellisuuden, eräänlaisen verkoston, jossa on olevinaan muka tosiasioita ja muka todennäköisyyksiä ja muka vakautta jne. kukkua. Sanalla sanoen olen palannut sormeilemaan todellisuuden matriksia, miltä joku tovi sitten sain sormilleni, kuvittelemalla, että pelkkä tiedostaminen riittäisi sen muuttamiseen.

Täll'erää kaikki alkoi siitä, että kertailimme erään mielenkiintoisen ja osin tahattoman kömmähdyksen vaiheita, minä ja ystäväni. Kesken moraalista kohmeloani, mikä johtui tuosta toisesta osasta, joka siis myönnettäköön ei ollut tahatonta, uskalsi ystäväni sanoa, että hän kyllä muistaa asioiden tapahtumajärjestyksen toisin. Ja siihen minä sitten putosin tajutessani viimeinkin, että muistin kyllä selitykseni, mutta en enää, mitä oikeastaan tapahtui.

Tietämättäni olen tehnyt tätä noin koko tähänastisen ikäni.

Eikä tässä vielä kaikki, järkytyksen äärirajoille minut reivasi kolme kauheaa oivallusta. Ensimmäinen on se, että mitä kaikkea väärää, jopa pahaa olen tällä tavalla selittänyt oikeaksi tai ainakin väistämättömäksi. Toinen on se, että olen luultavasti vääristellyt koko elämäni, kaikki muistoni ja kaiken oppimani. Kolmas miltei musertaa, sillä olen siirtänyt tämän lapsiini.

Myrskyävän paniikin silmässä lohduttavat myötätunto, jonka saman kokenut voi läsnäolollaan tarjota sekä toivo, että yhteys elämään, muihin elämiin, aikaan, paikkaan aina ja alati voi parantaa automaatioiden orjuudesta. Tässä on nähtävillä minun Suuri Työni, minun egoni kuolema.


Valon syntymäjuhlaa odotellessa toivotankin kullekin

toivoa
ihan vain toivoa.

Rouva Mustarosa Kokko

Hiljainen hetki

Tuusulan tragedia ei voi olla nostamatta esiin kysymystä pahuudesta. Nuorien ja viattomien ihmisten elämän ennen aikainen päättyminen ravistelee hereille, pysähdyttää ja järkyttää. Millainen ihminen voi tehdä tämän kaltaisen veriteon?

Seurattuani tiedotusvälineitä olen pohtinut enimmäkseen sitä, miten kukaan voi vinksahtaa noin pahasti? Mikä ajaa ihmisen näin äärimmäiseen väkivaltaan. Kuinka paljon vihaa, surua tai häpeää tarvitaan näin suuren pahan teon tekemiseen. Mistä kaikki johtuu.

Ferin näkemyksen mukaan pahuus syntyy epäyhtenäisyydestä (disconnection), siitä ettei kykene olemaan yhteydessä(connected) omiin sieluihinsa, eikä siten enää ole yhteydessä maailmaan itsensä ulkopuolella. Tämänkin tapauksen kohdalla yhteiskunnan vaikutus on nostettu esiin, tällä kertaa itse silmittömästi kuolemaa ympärilleen kylväneen lukiolaisen toimesta.

Miksi ihmiset joutuvat olemaan niin yksin? Miksi mielenterveysongelmia ei enää huomata, eikä niihin puututa? Miksi joku on niin peloissaan, että näkee väkivallan olevan ainoa pakotie?

Ehkä epäyhtenäisyys voi synnyttää pahuutta myös silloin kun se alkaa ihmisen ulkopuolelta. Koulukiusattu nuori on erotettu yhteisöstä, eikä hänellä ole normaaleja sosiaalisia suhteita. Lopulta yksinäisyys, häpeä omasta erilaisuudesta ja viha maailmaa vastaan saattaa myös sisäiseen epäyhtenäisyyteen, suistaa itsemurhaan ja näköjään äärimmäisissä tapauksissa järkyttävään kostoon viattomille sivullisille.

Toivon, että ihmisten sydämistä löytyisi myötätuntoa. Toivon, että mahdollisimman moni lähettäisi tänään rukouksen tai kauniin ajatuksen uhrien omaisille ja ystäville sekä veritekoon ajautuneen lukiolaispojan perheelle ja läheisille.

Toivon myös, että mahdollisimman moni hymyilisi ja sanoisi jotain kaunista niille, jotka ovat kiusattuja, yksin, sairaita tai masentuneita. Toivon, että rakkaus voisi korjata tämänkin haavan- edes ajan kanssa.

~Mari~

Naakat tulevat

Vuosi päättyy, vanha vuosi alkaa ja olen lehteillyt viime vuoden päiväkirjaani miettien, mitä mielessäni on liikkunut. Näin Suomen olosuhteissa tuntuu luontevalta työskennellä pimeyden kanssa syksyisin ja niin olen totta vie tehnyt. Sielussani tuntuu vallitsevan kaamos, syysmasennuksen ovat korvanneet joka syksyiset varjot, jotka lehahtavat lentoon sieluni sopukoista syksyn tullen kuin läheisten tornitalojen katoilla kisailevat naakat. Luulin jo, että naakat eivät tule, mutta marraskuun alun lähestyessä ne ovat taas satapäisenä parvena täällä. Huomaan palanneeni alkuun niiden samojen ydinkysymysten äärelle, josta viime vuonna työni aloitin. Kuka minä olen? Mitkä ovat toiveeni ja pelkoni?

Työ on kuin spiraali, joka kiertyy kohti ytimessä olevaa asiaa: kerros kerrokselta raapaisen hieman syvemmältä ja syvemmältä, mutta kierrän samaa kehää, jota minun ehkäpä tuleekin kiertää. Naakat lentävät katolta toiselle loputtomasti vastatuulessa tanssien. Taivas pimenee niiden mustien siipien auetessa lentoon ja kattopellit rapisevat niiden kynsien alla. Näyttää siltä, että juuri kun ne ovat asettuneet jollekkin katolle on tullut aika lähteä lentoon uudelleen.

Pimeyden kautta löydän valon, uudestaan ja uudestaan. Joka kerran se tuntuu pieneltä ihmeeltä. Kun pääsen ytimeen spiraali kasvaa ja aloitan uuden kierroksen, ajautuen jälleen spiraalin laidalle, tanssimaan tuulessa. Ehkä uusi kierros on helpompi tai ehkä tämä työ on se työ joka jatkuu loputtomiin. Lennän katolta toiselle levottomana, kakofoniassa kirkuvan, varjoistani koostuvan naakkayhdyskunnan kanssa.

Jokainen naakka tuntuu lentävän eri reittiä, jokaisella varjolla tuntuu olevan oma tahto. Joku yksinäinen nousee aina siivilleen juuri kun eheys näyttää tuleen saavutetuksi ja lintu lauma on asettunut aloilleen. Kaikki hajoaa taas ja koko esitys alkaa alusta. Parvi kohoaa siivilleen harmasta syystaivasta vasten ja juuri kun aion kääntyä ikkunasta kuin tuhkasta nouseva Fenix eheys syntyy epäyhtenäisyyden jälkeen. Joka ilta naakat päätyvät jäämään jollekin katolle, hiljaisuus laskeutuu tienoon ylle ja ne vaipuvat uneen. Loputun raakkkuna ja lentoon pyrähtely on ohi. Minäkin ajaudun kahdeksikon silmukoiden ääripäihin, tanssimaan syysmyrskyssä villisti vastatuuleen, vain syöksyäkseni jälleen keskustaan, kohti valoa.

Pakottaako tämä vuodenaika aina kohtaamaan saman kysymyksen: erillisyyden ja ykseyden kokemuksen, pimeyden ja valon ristiriidan, pelkojen ja toiveiden ristitulen? Kaikilla ihmisillä on suuri kaipuu jonkin yhteyteen, mutta jälleen kerran olemme paradoksin äärellä, sillä ykseys on mahdollista saavuttaa vain sen vastakohdan erillisyyden kautta. Usein etsimme eheyden kokemusta toisesta ihmisestä, kuten naakat laumasta, mutta itseasiassa se mitä etsimme on omassa sisimmässämme. Vasta kaikkien naakkojen asetuttua aloilleen esitys on ohi ja mustat linnut painavat päänsä siiven alle. Jokainen yksilö on päättänyt asettua aloilleen.

~Mari~

Miksi olen niin hyvä oppilas?

”Minä olen siis kuollut” Shadow sanoi. Hän alkoi tottua ajatukseen. ”Tai minä kuolen kohta.”
”Olemme matkalla Kuolleiden Saliin. Pyysin saada tulla sinne kanssasi.”
”Miksi?”
”Olit ahkera työntekijä. Miksipä ei?”
”Koska...” Shadow kokosi ajatuksensa. ”Koska en ole koskaan uskonut teihin. Koska en tiedä paljonkaa Egyptin mytologiasta. Koska en osannut odottaa tätä. Mitä tapahtui pyhälle Pietarille ja taivaanportille?”
Ibis pudisti pitkänokkaista, valkeaa päätään vakavana puolelta toiselle.
”Ei sillä ole väliä, ettet uskonut meihin”, hän sanoi. ”Me uskoimme sinuun.”
Neil Gaiman: Unohdetut Jumalat

Ensinnäkin, minulla on aivan helvetin hyvä opettaja. Oivallinen oppilas voi olla vain, jos opettaja on hänen arvoisensa, joka osaa kutsua piilevät kyvyt esiin.

Toiseksikin minä kunnioitan opettajaani, hänen näkemystään ja hänen tietoaan. En voi olla hyvä oppilas, jos sivuutan osan opettajani selvittämistä asioista vain siksi, etteivät ne sillerää kiinnosta tai etten vielä tajua, mitä tuleman pitää. Monet asiat aukenevat vasta myöhemmin, mikä kertoo siitä, että en voi tietää ja ymmärtää asioita ilman kokemusta niistä: noituus pitää tuta luissa ja ytimissä. Usein on myös hedelmällisintä harjoitella niitä asioita, jotka tuntuvat vähiten huvittavimmilta. Minulla pitää olla myös jonkinlainen kudelma, mihin okkultistiset oivalukseni liittää. Niinpä eräs tärkein hyvän oppilaan ominaisuuksistani on se, että osaan ihmetellä ja hämmästellä, myös tuntemattomia ilman välitöntä tarvettä tulkita asia tai ilmiö. Säästän hämmästelyjäni kuin aarteita ja maltan pitää mieleni kurissa,

mutta olen minä sitä harjoitellutkin.

Kolmanneksikin minä kerron opettajalleni mitä teen ja että teen. Etenen, koska teen harjoitukseni ja teen ne sillä intensiteetillä, jota ne edellyttävät. Syvällisimmän löytää yleensä yksinkertaisimmasta ja toistamisellakin on tarkoituksensa. Jos odottaa itsensä muuttuvan niin, on ymmärrettävä, että se ottaa aikansa, semminkin jos haluaa tehdä sen turvallisesti ruumistaan, mieltään tai sosiaalista verkostoaan vahingoittamatta.

Neljännekseen, en kyseenalaista maagisen maailmankuvani mahdollisuutta muuttaa maailmaa. Luonnollisesti muidenkin maagiset maailmankuvat muovaavat maailmaa, mutta yhdessä tekemällä tietoista sisutyötämme voimme muotoilla jotain ihan uutta.

MustaRosa
Viidennekseen, jokainen ihminen on Tähti, mutta vasta sitten, kun luovun vallasta rakkauden tähden ja etenen kuudenteen prinsiippiin, sytyn Tipharethissa loistamaan.

Syksyn tullen

Viimeisen sadonkorjuujuhlan lähestyssä mietin satoa ja sen merkitystä. Tuntuu ihmelliseltä, kuinka kauaksi olemme ajautuneet maanviljelyskulttuurista. Emme ole enää sidoksissa maahan ja kotipaikkaan, kuten olimme joskus aiemmin. Oivalsin tämän oikeastaan jo viime kesänä, viettäessäni melko pitkän ajanjakson Keski-Suomessa kesämökillämme, matkalukemisenani Orion Foxwoodin kirja, Faery teachings. Asuessani kerrostalossa koko talven en voi kokea samaa yhteyttä ympäristööni kuin lapsuudesta asti tutulla kesämökillä. Tulisijassamme palaa lähimetsistä kaadetut puut, ruoka valmistetaan torilta ostetuista maakunnassa kasvatetuista vihanneksista, vaatteet pestään läheisessä rannassa ja vesi nostetaan lähteestä vastarannalta. Aamuisin ja iltaisin peseydyn järvessä. Olen edes hetken vuodessa saumattomassa yhteydessä ympäristööni.

Kaipaan mökille, jotta voisin kokea luissani lähestyvän talven. Jotta huomaisin, että minulla on koko ajan lyhyempi aika lukea ja puuhata. Jotta olisin niin pimeässä, että en erota omaa kättäni ennen kuin se koskee kasvojani ja jotta tähdet kimaltaisivat huikaisevan kirkkaina. Ihminen on luotu elämään neljän elementin keskellä. Elimme luonnon ehdoilla ja luonto palkitsi sadolla. Luonto oli ympärillämme, sisällämme ja ihollamme. Ehkä Haltijatkin näyttäytyivät siksi ihmisille herkemmin, energia oli jo valmiiksi samalla taajuudella, koska ihminen eli samassa ympäristössä Haltijoiden kanssa.

Minun suonissani virtaa veri, joka kytkee minut tähän maahan. Vieläkin saan ruuan luonnosta ja osatessani kotimaisia vihanneksia tiedän, että niissä on palanen tätä pohjoista luontoa. Olen uinut kesät järvissämme ja katsoessani illalla tähtiä näen niiden loistavan pohjoisella taivaalla, vaikkakin kaupungin valojen himmentäminä. Vilaukselta saatan nähdä kesäisin metsässä vihreän-ruskean tai sinisen hahmon ja iltaisin vien kesällä metsään kivelle pähkinöitä, lahjaksi näkymättömälle väelle. Hetken vuodessa ne ovat kiinteämpi osa todellisuuttani. Talven tullen eristyn neljän betoniseinän sisälle, korkealle maan yläpuollelle. Yhteys on heikompi, silti olemassa. Kotialttarille uhraan hunajaa ja pähkinöitä mielessäni tuttu luonto ja tutut Haltijat.

~Mari~

Minne tuuli kuljettaa?

”Missä on Ohto synnytetty, mesikämmen käännytetty?
Luona kuun, tykönä päivän, Otavaisen olkapäillä.
Sieltä on maahan laskettuna
Kultaisessa kätkyessä, vitjoilla hopeisilla”

Suomalaisten vanhassa pakanallisessa perinteessä Ilman elementtiin liitetyllä tiedolla ja sanoilla on ollut tavattoman suuri merkitys. Olemme olleet laulajia ja uskoneet sanojen voimaan. Se, mistä kaikki on saanut alkunsa on liitetty ’tietoon synnyistä’ ja tiedon kautta tuon ilmiön ’hallitsemiseen’. Opimme ymmärtämään jotain olennaista jostain ilmiöstä, kun tiedämme mistä se on saanut alkunsa. Pystymme enää hatarasti tajuamaan, mitä Karhun syntysanojen takana on piillyt, kuinka suuri merkitys Otson Jumalallisella alkuperällä on esi-isillemme ollut. Olemme kadottaneet todellisen tiedon Karhusta, sen synnyn ymmärtämisen.

Syntyjen tunteminen on yhä edelleen portti jonkin asian oivaltamiseen, halutuunottoon ja ymmärtämiseen. Ilma on kaiken alku: siemen joka istutetaan maahan, Aamurusko joka nousee yön pimeyden jälkeen taivaanrantaan, orastava ymmärrys itsestämme.. Ellemme tiedä keitä olemme, mistä olemme tulleet ja miksi olemme muovautuneet sellaisiksi kuin olemme, emme tunne syntyämme emmekä todella hallitse elämäämme! Tieto on nykyään sekä yli- että aliarvostettua. Elämme ”tietoyhteiskunnassa”, mutta juuri tiedon ylitarjonnan takia harvemmin omaksumme mitään asiaa syvällisesti. Emme tunne omaa historiaamme, omia haavojamme, esi-isiämme tai oman maamme ja kuttuurimme vaikutusta itseemme.

Ymmärrämmekö sanojenkaan voimaa? Näemme viikottain ympärillämme tuhansia lyhyitä lauseita ”Just do it” tai ”Surmaaja joutui sairaalaan” , mutta rekisteröimme tuskin lainkaan niiden mukana tulevaa informaatiota. Onko näillä tiedon pätkillä silti vaikutusta siihen, mitä ajattelemme? Entä jos jokainen pieni informaatiopätkä vaikuttaa meihin? Muovaa meitä hitusen? Entä jos jommankumman vanhempamme lausuma ”Et ole kovin älykäs” on ollut yksi syntysanojamme, maaginen lause, joka on kääntänyt koko elämämme suunnan? Entä jos Nike on muovannut yhteiskunnasta sellaisen kuin se nyt on? Onko meidän Todellinen Tahtomme ilmaistu meille mainonnan kielellä: ”Just do it?” ja onko se sama asia kuin ”Tee mitä tahdot on oleva koko Laki”? Väittäisin, että olemme pahasti metsässä sen suhteen mitä tahdomme tehdä.

Koska sanat ovat näennäisen abstrakteja ja tiedon maailma harhaanjohtavan looginen, elämme jatkuvasti siinä illuusiossa, että ymmärrämme, mitä tietäminen on ja hahmotamme maailman rationaalisesti. Luulemme, että ajatuksilla ei ole voimaa, nehän ovat tietoisia! Kuinka paljon harkitsemme sitä, mitä puhumme muille? Punnitsemmeko jokaisen sanan, jonka suustamme päästämme vai lörpöttelemmekö ajattelematta, antaen sanojen kuljettaa meitä mukaanaan kuin lehtiä syksyisessä tuulessa. Onko lehdellä voimaa tuuleen ja siihen mihin se kulkeutuu. Suomalaiset ovat joskus olleet säänoitia, hallineet elementtejä luonnossa? Voimmeko vielä opetella ymmärtämään Ilmaa ja tuulta? Emme voi hallita Elementtejä, mutta voimme toimia niiden kanssa harmoniassa. Voimme olla tietoisia siitä, minne tuuli meitä vie.

~Mari~

Paluu pakanuuden juurille

Onko nyt käymässä niin, että luonnonuskovaisuus erkaantumassa luonnosta? Jostain syystä silmääni on pistänyt Internetissä useamman kuin kerran, erilaisissa yhteyksissä, väitteet siitä, ettei luonnonuskovainen ole välttämättä kiinnostunut politiikasta, ekologisuudesta tai ihmisoikeuksista. Väite tuntuu yhtä absurdilta kuin huomautus, ettei kristitty ole välttämättä kiinnostunut Kristuksesta, kirkosta ja kuolemanjälkeisestä elämästä. Pakanathan kunnioittavat luontoa pyhänä ja panostamme elämäämme tässä ja nyt! Ketkä luonnon tilasta olisivat huolissaan elleivät luonnon uskovaiset? Ketkä olisivat kiinnostuneita vaikuttamaan maailmaan tässä ja nyt, elleivät pakanat, jotka keskittyvät nimen omaan täällä maanpäällä olevaan aikaan, vaikkakin maailma ei vastaakaan paratiisia sotineen ja ongelmineen.

Miten ja miksi tällaiset ajatukset löytävät tiensä suomalaisessa pakanayhteisöön? Onko kyseessä yksittäisten kovaäänisten tahojen esiin tuoma ajatus, jolla ei ole laajempaa kannatusta? Ehkä nuo muutamat kommentit vain jäävät kaihertamaan mieleeni kuin kivi kengässä. Toivon, että asia olisi näin, sillä muutoin on syytä epäillä, että suomalaisessa pakanakentässä on tapahtumassa jonkinlainen erkaantuminen sen ytimestä? Ehkä pakanuudesta on tällä hetkellä tulossa synkkään ja katu-uskottavaan imagoon sopiva pikannti lisä, jolloin whaittareita ja Fluffyjä ovat ne, jotka uskaltavat puhua ääneen siitä, mistä luonnon uskonnoissa pitäisi olla kyse. Hakeutuvatko marginaalissa olevat ihmiset marginaaleihin vain ollakseen marginaalissa vai onko vielä olemassa aatteellisia pakanoita? Onhan?

Milloin itsekkyydestä ja piittaamattomuudesta itseasiassa tuli osa pakanuutta? Eikö maagisen työskentelyn ytimessä ole harmonia. Jos ei harmonia maailman ja ihmisen välillä, niin vähintäänkin harmonia itsen eri osien välillä. Harmonia on sitä, että vältetään ääripäitä, eikä jaotella asioita puusilmäisesti pikimustaksi ja häikäisevän valkoiseksi. Harmoniaa on se, että koitetaan löytää kultainen keskitie. Harmonia ei ole sitä, että kohauttaa olkiaan yhteiskunnallisen vastuun edessä ja viis veisaa siitä mitä ympärillämme tapahtuu.

Olemme saattaneet omilla äärimmäisyyksiin menneillä teoillamme maapallon ekokatastrofin partaalle ja nyt olisi korkea aika ruveta huomaamaan, miten Länsimaalaisten herruusajatteluun nojaava riisto saattaa kaiken meille arvokkaan tuhoon. Ketkä suojelevat luontoa ja eläimiä elleivät edes luonnonuskovaiset välitä? Miksi emme luopuisi herruusajattelusta, koska meitä siihen ei sido ainkaan uskonto?!

Taidan virkata ekologisesta luomupuuvillalangasta itselleni pupunkorvat ja nousta kapinaan. Varokaa Eko-fluffyt tulevat!

~Mari~

Varjot pitenevät

Nyt syyspäiväntasauksen jälkeen Rosan kirjoitus varjoista lienee paikallaan; varjot pitenevät ja päivät lyhenevät. Se mikä on ollut kesällä yön pimeydessä on pian esillä enenevissä määrin. Syksy liitetään vuodenpyörässä veteen, iltaan ja alitajuiseen. Ei ihme, että Suomessa kärsitään kaamosamasennuksesta! Kesäauringossa kulissit on paljon helpompi pitää pystyssä kuin pimenevissä illoissa. Syksyllä oma varjomme, pimeä kuvajaisemme tuijottaa rävähtämättä takaisin olohuoneen ikkunan heijastuksesta, taustanaan pimeässä taukoamatta jatkuva vesisade. Olohuoneen ikkuna on kuin mustapeili, Ferin työkalu, joka symboloi alapuolellmme olevia voimia, ja johon katoessamme näemme, miltä asiat näyttävät pimeässä. Kuin olohuoneeni ikkuna, mustan peilin kuvajainen heijastaa sitä, mitä en yleensä näe. Mustan peilin kuvajainen on se, jota en tunnista itsessäni, muukalainen, jota en yleensä kohtaa.

Rosa kirjoitti heijasteluista; peilikuvista, joita näemme ympärillämme. Rosan loppukommentti herätti paljon ajatuksia: ”Joka kerta, kun syyllistän, paholaistan, olen kateellinen, julma, katkera tai kannan kaunaa, heijastelen vain omia haavojani ja vammojani.” Me kaikki heijastelemme omaa sisimpäämme muihin ihmisiin, ja olemme toden totta useinmiten täysin sokeita omille heijastuksillemme sekä haavoittuneita ja kykenemättömiä aitoihin ihmissuhteisiin. Me kaikki.

Emme tunne itseämme ja tuijotamme peilissä omaa heijastustamme näkemättä sitä, joka todella olemme. Tavanomaisessa hopeapeilissä, päivätajunnassamme, näemme itsemme auringonvalossa sellaisena kuin luulemme olevamme. Mutta peili on harhaa, näemme oikeasti itsemme peilikuvina todellisuudesta ja silti peilikuva on se, mitä pidämme todellisena itsenämme! Peilikuva ei ole realistinen eikä todellinen. Se on peilikuvamme. Näemme peilistä vain sen millaisena käsitämme itsemme, sen minkä haluamme nähdä. Anoreksiaa sairastava näkee itsensä peilistä lihavana, itseänsä palvova narsisti täydellisenä. Peili heijastaa takaisin omaa minäkuvaamme. Se heijastaa takaisin vain kuvajaisen todellisuudesta.

Mustasta kuvajaisesta puolstaan katsomme sitä, mitä emme näe itsessämme, vaan useimmiten katselemme toisissa. Rakkaus, viha, pelko ja monet muut tunteet, joita muut ihmiset meissä herättävät ovat lopulta kaikki oman sisimpämme heijastelua avaruuden mustassa peilissä. Rakastumme omiin haavoihimme, sillä etsimme vastausta kipumme parantamiseen itsemme ulkopuoleta. Toisaalta etsiessämme totuutta itsestämme pyrimme yhdistämään itsemme eri osat ja lopulta rakastumme omaan itseemme, eheydymme. Siitä mikä on ollut erillistä syntyy yksi. Tämän tapahtuman metafora on mielestäni Ferin luomismyytti, jossa Tähti Jumalatar, joka näki kuvajaisensa avaruuden mustassa peilissä, rakastui siihen ja rakasteli kuvajaisensa kanssa.

Rakkaus on silta kahden ihmisen välillä, mutta toisinaan emme pääse tuon sillan yli. Emme kohtaakaan muuta kuin oman kuvajaisemme toisen ihmisen jäädessä kuvajaisen vangiksi. Rakkaus on myös silta oman itsemme erillisten osien välillä. Todellisen rakkauden mahdollisuus on olemassa projisiossa. Projisio on jännite Jumalaisten kaksosten välillä, pelko ja toivo, luova voima, joka mahdollistaa Riikinkukko Enkelin syntymän. Syntymä on kuitenkin mahdollista vain, jos pystymme näkemään oman kuvajaisemme ohi. Rakkaus voi syntyä vain, jos tunnemme itsemme ja rakastamme itseämme vikoinemme ja varjoinemme. Onko Riikinkukko Enkeli itseasiassa, henkiin herätetty varjo, jonka voimalla uskallamme huuhdahtaa peiliin katsoessamme: ”Katsokaa kuinka kaunis minä olen.” Riikinkukko Enkelin näin huudahtaessa maailmat täyttyvät ukkosenjyrähdyksistä. Onko Hän se voima, jonka löydämme kun opimme katsomaan peilikuvamme ja ymmärrämme, että se ei ole itse, vaan itse on kätkettynä sen takana.

Voima, jota varjomme säilyttää on valtava ja usein sitä pidetään pahana. Länsimainen kulttuuri on sisäistänyt hyvin syvällisellä tasolla kristinuskon keskeisen myytin, jonka mukaan paha syöstään ulos taivaasta. Yritämme syöstä ’pahan’ ulos omasta sisimmästään heijastelemalla sitä ympärillämme maailmassa ja muissa ihmisissä. Tosiasiassa meidän pitäisi rohkaistua kohtaamaan varjo itsessämme, osoittaa sille rakkautta ja myötätuntoa, jotta saisimme sen voiman itsellemme ja se lakkaisi hallitsemasta meitä tiedostamattamme.

Ei ole olemassa hyvää ja pahaa, absoluttisia vastakohtia, dualismia, pimeyttä ja valoa. On vain varjoja ja sitä, joka ei ole varjossa. Varjo ei kuitenkaan ole synonyymi sanalle paha. Otakaa huomioon, että varjot ovat sitä terävämpiä ja tummempia, mitä kirkkaampi valo on! Mitä enemmän lisää valoa eli koittaa keskittyä vain siihen, mitä pitää hyvänä, sitä merkityksellisempiä ne varjokohdat ovat, joita yhä on meissä jäljellä. Vain auringossa voi olla varjoja. Emme pääse pakoon meissä kaikissa asuvia negatiivisia tunteita, vaikka kuinka yrittäisimme. Varjot tiivistyvät, tummuvat ja saavat lisää energiaa, mitä kirkkaampaan valoon pyrimme. Olemme tuomittuja hyväksymään varjojen olemassaolon. Olemme tuomittuja hyväksymään omat haavamme ja sokeat pisteemme. Ilman tuota hyväksymistä, ilman rakkautta ja anteeksiantoa emme eheydy, emmekä kykene rakastamaan.

~Mari~

Rakkaus on ruma sana.

Rakas lähimmäiseni, jos minua pistää neulalla niin, minuun sattuu. En silti halua, että minua pistellään neulalla, enkä aio sallia sinun pistellä minua, vaikka sinusta tuntuisikin siltä, että olen varmasti puudutettu neulanpistojen takia. Tai ehkä tuo on sievistelyjä: oikeasti et sinäkään kai kuvittele, etteikö lyönnistä jäisi jälkeä? Sivallat silti.

Tässä vaiheessa tarinaa on mainittava, etten anna niin tapahtua muutoin kuin tullessani yllätetyksi, enkä toiste. En katso perusoikeudekseni helliä kenekään heikkouksia, en myöskään ulos heijastelevaa myötätunnottomuutta tai julmuutta. Voin tehdä jotain niille alitajuisille mekanismeille, jotka saavat sinut, rakas lähimmäiseni, heijastelmaan minuun pahuuksiasi, vihaasi, julmuuttasi, ilkeyttäsi, kateutta ja kaunaasi, mutta toivoisin, että me kaikki ymmärtäisimme eron aidon kommunikaation ja omiin tunteisiimme perustuvan heijastelun välillä. Pyydän, että mietit myös sitä, miksi vedät herneen vielä syvemmälle, jos kieltäydyn seurastasi, vetäydyn. Lantunistuttajat saakoot armon (Gilded).

Erinomainen, ikiaikainen ja yhä toimiva ulos heijastelun esimerkki on Louhi. Häntä mainitaan pahaksi, vaikka hän on vieraanvarainen, parantaa, huolehtii kansastaan, osoittaa sekä rohkeutta ja luovuutta ja oikeudenmukaisuutta. Miksi? Siksi, että patriarkaalisen maailmanjärjestyksen vammauttamina koemme vaikeaksi sisäistää sitä, että pimeys voi olla hyvä asia, että kuolema kuuluu elämään ja että me olemme osa tätä elämänsykliä. Me pyrimme heijastelemaan ulos niitä asioita, joita emme voi käsitellä. Syitä on monia: olimme niin hyvin pieniä kun ne tapahtuivat, tai nykyäkseen asiat ovat liian raskaita tai ristiriidat liian tuskallisia kohdattavaksi. Asiasta voi vakuuttua seuraamalla suomalaispakanallisita kirjoittelua, joiden jumalluetteloissa Louhi loistaa poissaolollaan.

Joka kerta, kun syyllistän, paholaistan, olen kateellinen, julma, katkera tai kannan kaunaa, heijastelen vain omia haavojani ja vammojani. Silleen siis sinäkin, sivaltaja!

Ja eiku rakastelemaan: se
se perkele parantaa!
Mustarosa Rugosa

Riikinkukkoilua

Alla oleva teksti on suomennettu ja muokattu Yezidien omilta sivuilta.

Aikojen alkaessa Äärimmäisin ÄitiJumala loi Riikinkukkoenkelin ilmentääkseen itseään näkyvänä, luonnollisena ja maailmankaikkeutta luovana olentona. Riikinkukkoenkelissä, Melek Tausissa siis Äärimmäisen ÄitiJumala virtaa aineellisemmassa, kiinteämmässä muodossa. Avittaakseen maailman luomisessa Melek Tausia Äärimmäinen ÄitiJumala loi myös kuusi muuta Suurenkeliä, jotka ovat kuten Riikinkukkoenkelikin, ÄitiJumalan virtaamia, eivätkä Hänestä erillisiä.

Melek Taus syntyi Äärimmäisestä Jumalan Valosta, jonka ÄitiJumalatar näki heijastuvan avaruuden mustana kaareutuvasta pinnasta. Valon äitiaallokkeesta sukeutui Melek Taus, Valontuoja seitsenvärisenä, jossa muodossa hän vielä nykyäänkin jatkaa ilmenemistään ja yleisimmin hänet nähdään sateenkaarena auringon ympärillä. Yezidit myös väittävät, että Melek Taus ja kuusi Suurenkeliä ovat yhdessä sateenkaaren seitsemän väriä. Näin ollen kuusi Suurenkeliä olivat alun alkujaan osa Melek Tausia, varhaisinta sateenkaarisäteilyä, joka jakaantui tullakseen sateenkaaren seitsemäksi väriksi, jotka yhdessä ovat Seitsemän Suurenkeliä. Kaikki värit syntyvät, kun auringon valo osuu vesipisaraan ja hajoaa sateenkaareeksi. Näin meren ja taivaan sinisestä tuli Melek Tausiin itseensä liitetty väri.

Melek Taus on siis sekä Äärimmäisen ÄitiJumalan muoto, että yksi Seitsemästä Suurenkelistä, mikä on se kosminen seitsikko, joka tunnetaan monissa hengellisissä perinteissä. Juutalaisilla, kristityillä, persialaisilla ja egyptiläisillä on kaikillä seitsemän enkeliä ja luojia, synnyttäjiä. Yezidien Mustassa Kirjassa, Meshefê Re’ssä on yksi luku, joka kuvailee Seitsemää Suurenkeliä ja yhdistaää heidän luomisensa Maailmankaikkeuden luomisen seitsemään päivään. Ensimmäisenä teksti toteaa, että Äärimmäinen ÄitiJumala loi ensimmäisenä helmen, joka sisälsi pian fyysisen muodon saavan universumin ainesosat. Seuraavaksi Yezidi tekstit mainitsevat, että neljänkymmenen vuosituhannen ajan tätä helmeä hautoi alkulintu, mitä pidetään ensimmäisenä Melek Tawsin muotona, ennenkuin hän jakautui Seitsemäksi Suurenkeliksi. Tämä helmi kuoriutui räjähtämällä fyysiseksi maailmankaikkeudeksi.

Seitsemällä Suurenkelillä on nimensä ja ne liitetään kuhunkin viikonpäivään. Meshefê Re kertoo luomisen seitsemästä päivästä: “Ensimmäisenä päivänä He, Äärimmäinen ÄitiJumala loi sunnuntain. Tänä päivänä He, loi enkelin, jonka nimi oli Azra’il. Tämä on Melek Taus, joka on suurin kaikista. Maanantaina He loi enkelin nimeltä Darda’il. Tiistaina He loi enkelin nimeltä Israfil. Keskiviikkona He loi enkelin nimeltä Mika’il. Torstaina He loi Gibra’il enkelin. Perjantaina He loi Shimna’il enkelin. Lauantaina He loi Nura’il enkelin, joka on Yadin. Ja ÄitiJumala teki Melek Tausista suurimman heistä.” Luomisestaan asti Seistemän Suurenkeliä on liitetty niihin päiviin, joina ne luotiin. Melek Tausin päivä sunnuntai.

Tultuaan luoduiksi Seitsemän Suurenkeliä alkoivat tuottaa Maata alkuperäisen helmen aineksista. Maa säilyi paljaana ja karuna ja sitten yhtäkkiä saapui intensiivisten, jatkuvan vulkaanisen toiminnan ja maanjäristysten vaihe. Rauhoittaakseen Maan epävakaista ravistautumista, Äärimmäinen ÄitiJumala lähetti Riikinkukkoenkelin Maahan, jotta tämä asettaisi sekä maankuoren, että lahjoittaisi sille monivärisen kasviston ja eläimistön. Kun Melek Taus laskeutui fyysiseen ulottuvuuteen Hänen seitsenvärinen sateenkaariminänsä aineellistui upeaksi seitsenväriseksi linnuksi, riikinkukoksi. Näin hän lensi ympäri maapalloa, jotta siunaisi sen jokaista kolkkaa ja viimein hän laskeutui alueelle, joka nykyään tunnetaan Lalish’ina, paikkana, jota Yezidat kunnioittavat kaikkein pyhimpänä maapallolla ja joka sijaitsee pohjoisessa Irakissa. Täältä Melek Taus kykeni rauhoittamaan Maan, samalla kun hän peitti sen Riikinkukon väreihin.

Saatuaan Maan kehitykselle vakaammaksi paikaksi, Suurenkelit aloittivat ihmisen luomisen. Kaikki Suurenkelit osallistuivat tähän, ja kunkainenkin lahjoitti hänelle ruumiillisen aistin elämän kokemista varten. Yksi antoi hänelle korvat, yksi nenän, yksi suun jne. Ilman sielua ihminen oli kuitenkin vain eloton kasa. Niinpä Melek Taus puhalsi elävän hengen ihmiseen. Kun ihminen nousi jaloilleen, Melek Taus kiepautti hänet nopeasti ympäri kasvot kohti aurinkoa, jotta hän ymmärtäisi, että on oli olemassa jotain häntä paljon suurempaa ja että päivittäinen Äärettömän ÄitiJumalan rukoileminen auttaisi häntä muistamaan tämän totuuden. Sitten Melek Taus saneli rukoukset, joita Adamin ja hänen jälkeläistensä ympäri maailmaa tulisi toistaa ja hän kertoi ne 72 kielellä, koska Adamin ja Eevan kohtalona oli saada 72 poikaa ja 72 tytärtä, jotka kansoittaisivat maan 72 aluetta. Tämän jälkeen Riikinkukkoenkeli ilmoitti Adamille, että jos hän ja hänen jälkeläisensä pitäysivät sinnikkäästi oikeudentunnossaan, he viimein kohtaisivat ja tuntisivat Äärimmäisen ÄitiJumalan henkilökohtaisesti. Sillä välin Melek Taus olisi heidän suojelijansa ja opettajansa, vaikka sitten viipyisikin pääasiassa toisessa ulottuvuudessa.

Niille, jotka ovat hänelle omistautuneet ja jotka häntä kutsuvat, ilmestyy Melek Taus monissa muodoissa, valkoisena valona, sateenkaarena, poikana, nuorena miehenä, käärmeenä ja tietenkin riikinkukkona.


Rosa

Ilmiöiden hermeneutiikasta

Suomen kieli on kuulkaa sitten viisas: sana ihminen palautuu sanoihin ihmetellä ja ihme, mikä tiedoksi kaikille putkiaivoskeptikoille saatettakoon: ihminen ja ihmeet ovat erottamattomat. Mikä tahansa ihmeellistä ihmistä koskettava ilmiö, ilmenee yhtäaikaa kielessä, mielikuvissa, ruumiin ja ympäristön konkretiana sekä sosiaalisina suhteina. Tai mikä tahansa (sen siis ei tarvitse olla ilmiö ja se voi olla myös vaikkapa lapsuuden tai edelliselämien tiedostamatonta kikkeliskakkeliskokkelia).

Tarkastellaanpa harmittomalta kuulostavaa esimerkkiä. Lämpimästä, mutta ohuesta ja muihin vaatteisiini sopivasta villatakistani puuttuu nappi. Lisäksi helmassa pilkistää pienen pieni reikä. Voin riisua ja pukea villatakkia sään ja seuran mukaan. Näin villatakki merkitsee minulle mahdollisuutta paistatella lämpimässä olkapäät paljaina ja tatuointi provosoivana, mahdollisuutta värjötellä keski-ikäisen ja –luokkaisen tyyliikkäästi massaan sulautuen sekä mahdollisuutta tehdä vaikutus niin halutessani. Sillä ainahan voin vetää hihat ylös, olla sekä lämpimästi, tätimäisesti pukeutunut, että provosoida treenatuilla, kuvioiduilla käsivarsillani.

Jos nappi puuttuu ja villavaatteessa on reikä, voin heittää hyvästit vaatetukseni normiviestille. Joudun hyväksymään omituisuuteni ja marginaalisuuteni. Tässä vaiheessa huomaankin, etten enää puhu tyyliseikoista, vaan Feriharjoittelusta, joka on väistämättä siementänyt sieluuni uuden Feri-identiteetin. Haluanko kantaa tätä orastavaa Feri-identiteettiä? Haluanko hypätä kuilun yli epänormiuteen, josta ei enää ole paluuta?

Parsin villavaatteen orastavan reiän kiinni. Vaihdan villatakin napit koreampiin ja huomiota herättävämpiin, sillä tiedän, että se tapahtui jo, se hyppy tuntemattomaan, muutos, mutta minulla olkoon jatkossakin valta valtavirrassa vellovalle paljastaa itsestäni vain se osa, minkä kanssa hän kykenee kommunikoimaan.

Näin muutokseni, kasvuni identifioitumiseni Feriksi ilmenee villatakin nappien konkretiana, sosiaalisina suhteina, mielikuvina riikinkukkoenkelin avautuvista pyrstösulista (mistä enemmän ehkä toiste), sekä tästä blogijutustelusta.

PIO MOT

Sirius Mustarosa

ARMOA! Rakkautta, valoa ja maailmanrauhaa?!

Miksi olen kirjoittanut motokseni rakkautta, valoa ja maailmanrauhaa?

Sangen kristillisiltä tai New Agelta kalskahtavat rakkaus, valo ja maailmanrauha tai vielä pahemmalta kuulostava armon käsite eivät loppujen lopuksi ole niin kaukana okkultismista kuin voisi ajatella. Se, että ihminen pelastuu yksin Jumalan armosta on Ferille vieras ajatus, mutta rakastava ja siksi armollinen Jumaluus puolestaan ei ole. Sen sijaan, että minun pitäisi kumartaa pääni nöyrästi jonkin toisaalla olevan Kaikkivaltiaan edessä voin etsiä armoa itsestäni, sillä olenhan osa Jumalatarta. Ferissä korostetaan ihmisen moraalista vastuuta ja sitä, että tämän tulisi pyrkiä teoillaan harmoniaan. Kyse ei siis ole siitä, että Jumala rankaisisi vääristä teoista, vaan siitä, että eheytyessään ihminen tekee automaattisesti tekoja, jotka ylläpitävät harmoniaa. Thorn Coyle on monesti kirjoittanut blogissaan siitä, miten pahuus on epäyhtenäisyyttä (disconnection). Pahat teot syntyvät siitä, että ihminen on rikki ja siksi kykenemätön arvioimaan omien tekojensa seurauksia.

Armo ei ole mikään automaatti, joka sallii ihmisen tekevän ihan mitä tahansa. Armo on kuitenkin itsensä ja muiden rakastamisen edellytys. Kritillinen kirkkokin opettaa, että ilman todellista katumusta ole ei voi olla anteeksiantoa, lisäisin kuitenkin, että ilman anteeksiantoa ei voi kokea armoa. Mutta kuinka moni pystyy antamaan itselleen armoa? Täytyy tunnustaa, että se on ollut minulle tuskallisin ja vaikein kohtaamani haaste. Ihmisen on mielestäni pyrittävä kasvamaan kohti valoa. Kasvaminen edellyttää sitä, että ihminen pystyy irroittamaan katkeruudesta, vihasta ja itseinhosta. Kasvaminen edellyttää sitä, että ihminen pystyy kohtaamaan rakkauden, joka itseasiassa sangen pelottava voima, kaukana imelistä rakkausballadeista ja lähempänä kuolemaa kaikessa kontrolloimattomuudessaan ja arvaamattomuudessaan. Jokainen, joka on joskus rakastanut ja menettänyt rakastettunsa, tai edes pelännyt sitä, tietää, mitä tarkoitan. Mikään ei satuta yhtä kipeästi kuin rakkaus.

Pakanuuteen ei kuulu ajatus autenttisesta totuudesta, joka on ollut läpi kaikkien aikojen. Feriin kuitenkin kuuluu jossain määrin monoteistinenkin käsitys Jumaluudesta. Määrittelisin Jumalan perimmäiseksi elämän kipinäksi, sukupuolisesti neutraaliksi olennoksi, jota kutsutaan traditiossani nimellä God Herself. Määrittelisin Hänet järjellä käsittämättömäksi olennoksi, josta virtaa elämä ja rakkaus, kaikkeen olemassa olevaan. Niin, rakkaus, tuo pelottava muuntava ja mukaansa tempaava voima. Hän ei kuitenkaan ole kristittyjen kaltainen tavoittamaton olento, täydellisen hyvä ja kaikkivoipa, jonka täydellinen hyvyys ja kaikkivoipuus aiheuttaa kiperän paradoksin. Hänen määrittävä ominaisuutensa ehkä kuitenkin voisi olla armo, sillä armoon sisältyy ajatus pimeän ja valon, vikojen ja vahvuuksien harmoniasta. Armoon sisältyy ajatus rakkaudesta, oikeasta pelottavasta kaiken nielevästä rakkaudesta: antautumisesta rakkauden edessä ja sen voimaan tuudittautuminen ilman tietoa tulevasta. Kun rakastaa, vaikkei toinen tai itse ole sitä ansainnut on armollinen.

Jos pystyn myöntämään omat heikkouteni ja rakastamaan itseäni niistä huolimatta, tarvitsematta oman egoni suojaksi kutomiani valheita, ja pystyessäni viimein katsomaan totuutta silmiin, olen oivaltanut jotain olennaista God Herselfistä. Olen ymmärtänyt, että vain pimeydestä voi löytää valon ja vain kulkemalla itseinhon, vihan ja epäilyksen kautta voi löytää sisäisen varmuuden rakkaudesta. Voin toivottaa rakkautta valoa ja maailmanrauhaa, sillä jos joskus kykenisimme kohtaamaan Jumaluuden ja sulautumaan häneen säteilisimme ympärillemme rauhaa. Siihen on kuitenkin vielä niin tavattoman pitkä matka, minulla ja meillä kaikilla. Ihan oikeasti, viis kuolemasta, mutta kuka uskaltaa kohdata rakkauden, silmästä silmään?

~Mari~

Mitä pientä muutan itsessäni tänään?

Mahatma Gandhi loihe:
"Uskomuksistasi tulee ajatuksiasi. Ajatuksistasi tulee sanojasi. Sanoistasi tulee toimintaasi. Toiminnastasi tulee tapojasi. Tavoistasi tulee arvojasi. Arvoistasi tulee kohtalosi."


Siis siivoaisinko vähän, vai ajattelisinko, että bussikuskilla tai Siwan kassalla on oma osansa Pyhyydessä? Ostaisinko luomulähiruokaa? Tarjoaisinko pullakahvit ystävälle? Noukkisinko roskan pihalta? Ruokkisinko lähimetsän siiliä? Venyttelisinkö kipeitä lihaksiani? Kuuntelisinko neuvoa? Ajattelisinko, kuvittelisinko, että Rakkaus voisi virrata, ihan vaan vapaasti virrata jokaisessa vastaantulevassa turjakkeessa ja jurpelossa? Niissäkin, joita kadehdin ja joille pullistelen?


Rosa Mustakokko

RECLAIMING PRIEST JA PRIESTESS –KOULUTUS

Suomen Reclaiming yhdistys järjestää kolmivuotisen englanninkielisen Reclaiming Priestess -koulutuksen Oulussa. Kurssi on tarkoitettu Reclaiming –noituudesta kiinnostuneille. Osallistujilta edellytetään täysi-ikäisyyttä, riittävää kielitaitoa, taustaa wiccasta, noituudesta, shamanismista tai ekospirituaalisuudesta. Kurssille osallistujien oletetaan hallitsevan noituuden perusteet, kuten meditaatio, elementit, perusenergiatyöskentely, visualisointi. Kurssi vaatii myös kykyä sitoutua koulutukseen sekä Reclaiming -tradition Ykseyden Periaatteisiin, johon sisältyy ajatus uskonnon ja poliittisen toiminnan yhdistämisestä. Suomen Reclaiming -yhdistys on oululaisten Reclaiming -noitien perustama yhdistys.

Reclaiming on Andersonien Feri traditiosta polveutuva, shamanistisen ja ekofeministinen noituuden perinne, joka kehittyi Reclaiming Kollektiivin toiminnan ympärille 1970-1990 luvuilla. Traditio kehittyy jatkuvasti, eikä sitä voidaan pitää lukkoonlyötynä uskomusjärjestelmänä tai organisaationa. Reclaiming -pappien ja -papittarien väliltä puuttu muodollinen hierarkia. Ykseyden Periaatteet allekirjoittavat ihmiset voivat kutsua itseään Reclaiming –noidiksi.
Kurssin opettajana toimii Raven Edgewalker, joka on Reclaiming –noita ja papitar. Ravenilla on viidentoistavuoden kokemus työskentelystä traditiossa. Ravenin opetuksessa korostuvat myös Feri –tradition vaikutteet, johon hän on perehtynyt useamman vuoden ajan, useamman Feri –opettajan johdolla. Raven on opettanut kotimaassaan Englannissa ja kansainvälisesti viimeisen kymmenen vuoden ajan, viimeksi Avalon Witchcamp –leireillä, Englannissa ja Reclaiming –yhteisön järjestämillä kursseilla Saksassa ja Israelissa.

Ravenin maaginen työskentely noitana keskittyy pyhän mysteereihin ja maagisiin yhteyksiin. Hän hyödyntää rituaalityöskentelyssään myös kokemustaan teatterista, draamasta ja symboleista luodakseen voimakkaan maagisen tilan. Raven on sitoutunut rakentamaan kestäviä maagisia yhteisöjä Isossa Britanniassa ja tukemaan niiden kasvua muualla maailmassa. Nyt Suomessa järjestettävän kurssin päämääränä on tukea Reclaiming –yhteisön muodostumista Suomeen. Raven tarjoaa tukea ja ohjausta myös yksittäisille noituuden harjoittajille.

Kurssi toteutetaan etäopetuksena erikseen sitä varten luotavassa keskusteluryhmässä, sekä kaksi kertaa vuodessa järjestettävinä intensiiviviikonloppuina (pe-su). Intensiiviviikonloput järjestetään Oulussa Hermola –talossa, Naisten Voimavarakeskus Sinnin tiloissa, joissa on myös yöpymismahdollisuus. Etäopetus alkaa lokakuun alussa ja ensimmäinen viikonlopputapaaminen on 30. 11. -2. 12. 07. Kurssi maksaa yhtä opiskelijaa kohden maksimissaan 24€/kk, mutta lopullinen hinta selviää osaanottajien määrän selvitessä. Ensimmäisestä viikonlopusta maksetaan paikanpäällä n. 15€/hlö, jatkossa viikonlopun hinta tulee sisältymään kuukausittaiseen 24 euroon.
Tarkempaa tietoa saat ottamalla yhteyttä yhdistyksemme sähköpostiosoitteeseen ja esittelemällä itsesi lyhyesti. Raven Edgewalker valitsee kurssille osallistujat hakemusten perusteella.

Suomen Reclaiming yhdistys
reclaimingfinland@gmail.com


Yhdistys ilmoittaa ei-lukevansa Ravenille osoitettuja ilmoituksia.

Yksinäinen lapsi

Pieni poika istuu pääpainuksissa rappukäytävällä ja nyyhkytykset tärisyttävät häntä. Kosketan varovasti olkapäätä ja näen kyyneleitä täynnä olevat silmät. Hetki sitten kuuluneet raivokkaat kiljahdukset ovat vaienneet ja hiljainen epätoivo näyttää vallanneen mielen. ”Mikä hätänä?”, kysyn, ”Onko kaikki hyvin?” Lapsi pudistaa päätään ja hankaa silmiään likaisilla nyrkeillä. Äiti lähti. Äiti suuttui. Ihmettelen hetken minne äiti on mennyt, kun yhtäkkiä myötätuntoni rohkaisemana lapsi alkaa itkeä uudestaan. Äiti ei välitä. Kukaan ei välitä miltä hänestä tuntuu. Hänellä ei ole yhtään ystävää uudella paikkakunnalla. Hän on täysin yksin ja pelkää mennä kouluun. Se valtava tuska, joka noiden sanojen takaa paljastuu, saa minunkin kurkkuuni puristavan tunteen. Onko todella niin, ettei ole ketään? Olemmeko kaikki yksinäisiä lapsia, jotka on jätetty rappukäytävään itkemään?

Minunhan pitäisi uskoa, että sisälläni on Jumaluus ja kokea, että olen turvassa minne menenkin. Yhdenkään uuspakanan ei periaatteessa tulisi tuntea itseään yksinäiseksi, onhan Jumala pakanoiden keskuudessa usein nähty luonnossa ympärillämme, vuodenkierrossa, alati vaihtuvissa vuodenajoissa ja ihmisen eri ikävaiheissa. Miksi siis tuntisin sisälläni hylätyn lapsen, joka itkee yksinäisyyttään? Miksi reagoin yksinjääneen lapsen hätään niin voimakkaasti? Huomaan kohdanneeni jotain olennaista omassa itsessäni tässä välikohtauksessa. Huomaan silitellessäni lapsen selkää lohduttavani myös itseäni.

Vaikka olenkin oppinut näkemään osan lapsuuteni tapahtumista siten, että ne ovat muovanneet minua perustavalla tavalla en ehkä ole ymmärtänyt, että nuo tapahtumat ovat aina osa itseäni. Huolimatta siitä, kuinka hyvin opin näkemään oman elämäni verkostona, kuinka ymmärrän syyt ja seuraukset sekä kipupisteet, jotka aiemmin ovat vaikuttaneet minuun alitajunnasta käsin, jäävät jotkut haavat haavoiksi. Ne arpeutuvat ja opin varomaan niitä, mutta ne tulevat olemaan osa minua. Minunkin sisälläni tulee olemaan ikuisesti pieni tyttö, joka istuu hylättynä rappukäytävässä. Kun olen väsynyt tai tolaltani tuo tyttö saattaa muuttua äänekkäämmäksi. En tule koskaan saavuttamaan buddhalaista valaistuneisuutta, sillä ajoittain tulen tuntemaan toivottomuutta ja pelkoa, lopun elämääni. Lohdullinen puoli asiassa on se, että enää tämä kaikki ei ole varjossa. Olen nyt aikuinen, eikä minun tarvitse antaa tuon lapsen hallita minua. Voin laittaa käteni senkin olkapäälle ja tarjota nenäliinaani kyynelten kuivaamiseen.

~Mari~

Kallistelua

Tasapainoinen tasoelämäni päättyi ego-ongelmiin. Adhaesit pavimento anima mea.

Näin se käy: vedän herneen nenään, koska koen, että minua on vähättelty ja minut on sivuutettu. Kysyn itseltäni, että miksi keksin tämän nimenomaisen tulkinnan, jollei sitä varsinkaan ole ilmaistu suoraan. Vastaan siihen, että vertaan itseäni ihmiseen, jota minä itse olen vähätellyt ja varsin karkeahkosti (yhteisistä egollisista pullisteluistamme johtuen). Tarkastelen viestiä nyt uudestaan ja tajuan, että minulle ojennetaan sovinnon kättä.

Arroganssini elää ja voi oikein hyvin, mutta ainakin minä olen tietoinen siitä. Toisekseen, koska tiedostan enemmän, minulla on enemmän valinnanvaraa. Valitsen Sovinnon Käden ja elämäniloinen pursuaminen jatkuu taas.

Hilipatipippan kullekin
Rosa MustaKokko

Kippis!

Kiitos rosa virkistävästä lomaltapaluuviestistä. Palasin juuri jurpottamaan yliopistotasanteelle ja nauroin tasanteille luvattoman kovaäänisesti. Ne jotka eivät olleet oivaltaneet olevansa yliopistotasanteella katsoivat pahasti. Kohotan kupillisen seisonutta ja vahvaa opiskelijakahvia kaikille tasanteille. Been there done that.

PLATEAU

Luetteloin alla erilaisia omakohtaisesti koettuja tasannemalleja.

JURPOTUSTASANNE
Kökötät jähmettyneenä johonkin asentoon, vielä senkin jälkeen, kun jäseniäsi pistelee. Yrität jurpotustasanteellasi kerjätä huomiota. Myötätunnon sijaan lähimmäiset ärtyvät ja väistelevät sinusta huokuvaa itsesääliä. Jurpotustasanne loppuu, kun alat tympimään itseäsi. Naama peruslukemilla.

TOIMINTATASANNE
Pakenet tietoisuutta tasanteeslla olemisesta hyppäämällä toiselle tasanteelle. Huomaat olevasi taas tasanteella ja hyppäät toiselle tasanteelle. Huomaat olevasi taas tasanteella ja hyppäät taas tasanteelle. Tylsistyt siihen, että kaikki on hyvin hermeneuttista. Naama epäuskoisessa virneessä

KYPSÄ TASANNE
Olet jo kokenut sen verran raskaita ja livettäviä rinteiden kapuamisia, että osaat ottaa tasanteen lepäämisen kannalta ja arvostaa sitä. Tiedät, ettei tämäkään tasanne kestä kovin kauaa, siksipä nautit elämästä: syöt mansikoita ja kermavaahtoa. Pukeudut näyttävästi ja tanssit pöydällä. Naama loistaa kuin Naantalin aurinko. Tasanne loppuu ego-ongelmiin.

YLLÄTYSTASANNE
Odotit eteneväsi, mutta huomaatkin edenneesi odotushuoneeseen. Aavistelet, että tulet seuraavaksi avaamaan hammaslääkärin oven. Avaudut tästä ystävällesi, joka pyytää sinua pukeutumaan näyttävästi ja tanssimaan pöydällä. Tämän jälkeen lohdutat ystävääsi, joka yllättäen on juuttunut hammaslääkäritasanteelle. Naama ymmyrkäisenä sekä hämmästyksestä, että laulamisesta samalla, kun tanssii pöydällä. Tämäkin tasanne loppuu ego-ongelmiin.

EPÄTOIVOINEN TASANNE
Odotat, että edes jotain tapahtuisi. Mitään ei tapahdu. Yksikään invo ei kolahda ja kynttilät ovat loppu. Koska sinulla on tylsää, teet kokeeksi magiaa, jotta näkisit keijuja, menninkäisiä, haltioita ja tonttuja. Näet keijuja, menninkäisiä ja haltioita. Tämä on vaarallisin tasannelaji ja se sattuu yleensä aloittelijoille. Naama keskittyneessä tai pelokkaassa irveessä.

EPÄUSKOINEN TASANNE
Annat periksi sille, ettei nyt oikein huvita, ole aikaa, et jaksaisi, eikä kiinnostaisi harjoitella. Sinusta tuntuu siltä, että on aika tehdä jotain muuta. Teet muuta. Vähän ajan kuluttua mänty tai männinkäinen jututtaa sinua lähimetsässä, kun olet kotiutumassa tupperwareiltamista kääretortunjämät repussa. Palaat ärtyneenä Ferisorvin ääreen. Naama väkinäisessä hymyssä.


epävakavikko
Rosakko
rosoin, rämein ja revittelyin

Lempeys

Törmäsin juuri tunnematriksiini. Tunenmatriksi on Marin kehittelemä käsite, joten kunnia hälle. Hän on edelleen metsässä, joten otan siis omin luvin leikkiini Marin maan mainon termin.

Kiukku kihelmöi miltei vastustamattomana tuskana huudahtaa, että haista sinäkin ja näyttää keskisormea, mutta oneksi olen seurannut miltei vastaavaa näytelmää sivusta ja hokasin kesken sadatteluni, että jaa: olen olettanut, että tässä tilanteessa pitäisi tuntua siltä ja tältä ja näinnikkäästi. Siis oletustunne on yksi asia ja oikea tunne jotain kokonaan muuta. Lisäksi tietenkin olen myös olettanut, että ihmiset olisivat oikeasti ajatusmatriksini kaltaisia. Sen toki tajusin ihan oitis. En siis liitänyt lankoja pitkin kuristaakseni lähmmäistäni.

Lempeys on semmoinen tunneansa meikäläiselle, johon taajaan tahdon takertua ja jossa taajaan jatkan satujen sepittelemistä, vaikka todellisuus on jo aikaa sitten kivistänyt otsalohkossa: sekä tunteena, että ajatuksena. Lempeältä vaikuttavat ihmiset ovat todella harvoin sitä oikeasti. Heidän tarkoituksensa on luoda joustava, pehmeä, rakastettava illuusio, johon meikäläisen kaltaiset pallopäät tai heille muuten vaan vaikeahkot tuttavuudet takertuvat kuin kärpäset lehmanpaskaan. Siinä sitten minä otan itseeni siitä sun tästä ja väännän valheilla itseäni korkkiruuville ja tykkään tykkäämästä päästyäänkin ja puolustan hankalaa käytöstä ja silkkaa vittuilua. Selitän, että tämä on niin rakastettava, että tämä henkilö on niin lempeä. Oikeasti hän on niin hyvä tyyppi, vaikkei muuta juuri tee, kuin on koko rahalla hankala ja aiheutta mielipahaa taajaan. Miksi?

Siksi, että olen uskotellut kyseessä olevan lempeän ihmisen, joka pursuaa rakkautta, suvaitsevaisuutta ja hyvää tahtoa. Haluan uskoa, että minut suvaitaan. Haluan niin kovin uskoa, että minusta pidetään. Koska haluan, että minua rakastetaan. Kyse onkin ollut sosiaalisesta ansasta, keinosta hallita meikäläisen kaltaista, helposti höynäytettävää, joka auliisti uskoo kaikista yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista. Siinä me tampiot sitten sätkimme ja ihmettelemme, kuinka otamme turpiimme, aina vaan.

Ihmiset, jotka oikeasti ovat lempeitä, eivät useinkaan vaikuta siltä päälepäin. Heille ei ole sosiaalista etua siitä, että ilmaisevat ihmisrakkauttaan, useinkin päin vastoin: he ovat herkkinä ja haavoitettuina ja myötäävinä opetelleet kantapään kautta suojaamaan itseään, olemaan rankaisematta mutta myös hellimättä lähimmäisensä heikkouksia. Sillä lempeät ihmet ovat huomanneet, ettei se auta. Vain rehellisyys auttaa oikeasti, mutta siitä sataa herkästi paskaa niskaan.

Niinnettä vaikka tekisi mieleni repiä turpaani värikkäämminkin ja tekisi mielini oikutella oikein olan takaa ja mieluustipa antaisin samalla mitalla niin en kuitenkaan. Henkäisen ja irrotan itseni, vapautan vastuusi: tukin suuni. Sillä tavalla minulle tulee oikeasti parempi olo,

vaikkakin,

kieltämättä,

myös hieman surumielinen.


Rosa Rugosa

Rosa Victor!

Jurotan. Yksityisyydestä ei ole tietoakaan, kun kaikki lomailevat. Niinpä ei ole kovin kummoista rituaalielämääkään. Yritän olla irvistämättä lähimmäisille syyttä suotta ja suhtautua takapihan siilinpaskoihin suvaitsevaisesti. Jänskintä on, kun mies katselee Tour de France'n loppukiriä jonkun Temppeliherrain luostarin takapihalle.

Mutta huomenna, 18.7.2007 (ja kun laskette ne yhteen niin saatte päivämäärästä 7) tikataan nahkaani ruusuja! Amor vincit omnia!


Rosa Rugosa
ps by Mari:
"Mitä me tehtiin ennen kabbalaa?"

Muistelkaamme

Tänään, perjantaina, kolmantenatoista päivänä on hyvä muistella Temppeliherrain väkivaltaista kohtaloa paavi Klemens Viidennen ja Ranskan kuninkaan Filip Kauniin välisessä valtataistelussa, jossa oli vallan lisäksi kyse ennenkaikkea rahasta. Lokakuun 13. perjantaina 1307 anno domini Filip Kaunis vangitutti koko Temppeliritarien upseeriston Ranskassa ja tuhosi koko järjestön, jolle oli velkaa sekä kiitollisuutta, että rahaa. Tuntekaamme myötähäpeää ja verratkaamme silloista paavillista ylenkatsetta nykyiseen.


MacBenach!
Rosa

Kesävisa, osa II

Oikeastaan tämän kirjoittaminen kuuluisi Marille, kaikki kunnia siis hänelle, mutta hän on keskellä Savolaista viidakkoa keskustelemassa haltioiden ja menninkäisväen kanssa. Sitten visailuun:

Mikä on muisto?
Lisähämmennyskysymys: uskotko muistoihisi?

Tätä voi pohdiskella myös lukemalla Crowley -sedän Magick Without Tears kirjan kappaleita jälleensyntymästä.


Rosakko

Kesävisa, osa I

Mikä osa sinusta on vastuussa: ruumiisi vai muistosi?


Ai, että mitenkä tähän päästiin? Foucaultistapa tietenkin ja erinäisistä sci-fi pohdinnoista, ettäjotta jos ihminen tai noin ihminen, olisi kuolematon, muttei mutatoitumaton, että loppuisiko se vastuu siinä vaiheessa (missä?) kun olisi mutatoitunut alkuperäisestä aivan muuksi. Päädyn jostakin intuitiivisestä syystä symppaamaan käsitystä, että vastuu asuu (saa nauraa) muistoissa. Että se on sitten voi-voi hirmuhallintojen tukijat, fundiskapitalistit ja sortajasuvut.


Rosa Kokko, realistiokkultisti

Lennä, uneksi

Ystäväni näki unta esikoisen erikoisesta vaatetuksesta ja rokkikukkoudesta. Annamme periksi enteille ja unelmille: ostamme nuorelle herralle sähkökitaran lahjaksi, kun hän jättää lapsuuden taakseen. (Tämä kera vannottelun, että jatkaa konsassa.)

Toivon kuitenkin, että esikoinen opiskelisi itsensä insinööriksi tai lääkäriksi. Toivon myös, että hän eläisi säällisen keskiluokkaisesti: rivitalo-osake ja akateeminen vaimo. Miksiköhän toivonkin lapselleni helppoa heteroelämää? Kasvatan heitä kuvitelmaan, että noituus on salonkikelpoista. Mikä elämänmittainen valhe! Siispä olen kerrankin viisaasti vinkumatta vastaan, kun isänsä päättää vain ykskantaan suvaita lasta semmoisena kuin se on: hörhönä.


Rosaäiti.
Mutta hyvistä käytöstavoista en tingi! Meikäläisen penikoista ei kyllä tule ynseitä ylenkatsojia, mitä Suomen pakanaskene pullistelee!

Tuntea, tietää, tahtoa, tohtia ja tukkia turpansa.

Valtavirta suhtautuu kaksijakoisesti tunteisiin: toisaalta ne pyritään siivoamaan nopeasti nurkista häiritsemästä keskittymistä tärkeisiin asioihin ja toisaalta taas monet pitävät elämänsä varsinaisena sisältönä niissä vellomista: orientoitumista tunteiden mukaan, mihin milloinkin käsillä olevaan asiaan. Molemmat ääripäät johtavat siihen, ettei ihminen oikeasti kohtaa kipuaan, iloaan ja elä sitä jalat maassa ja pää kohti taivasta kera tunteinensa.

Varsinainen verkostoajan myytti on, että minä tiedän ja jos joku uusi asia ilmestyy elämääni niin, aina voin halutessani löytää kaiken tiedon näppärästi googlettamalla. Kuvittelemme, että meillä on pääsy käsiksi kaikkeen tietoon ja että se tarkoittaisi samaa kuin tietäminen. Molemmat kuvitelmat ovat suuruudenhulluja. Tieteessäkin tietäminen perustuu testaamiseen, mikä käytännössä tapahtuu niin, että todetaan vanha tieto noin oikeaan viittaavaksi, jos sen pohjalta voi soveltaa tai löytää uutta tietoa. Lisäksi unohtuu, että tietäminen ei veilä ole tiedostamista eikä sekään vielä oivaltamista.

Mistä sitten tietää, mitä tahtoo? Kun kokee tunteita asioita kohtaan, mielyttäviä, vastenmielisiä, neutraaleja asioita kohtaan, innostavia, ikävystyttäviä, jne asioita kohtaan. voi näistä havainnoista kasvaa tietoa siitä, mita asioita tahtoo välteltävän ja mitä kohdattavan useasti. Tahtomisen tietäminen edellyttää tuntemisen tiedostamista, omaa tuntoa, elikäs itsensä kohtaamista. Helppoa vai? No miksikähän sitten enemmistölle ihmisistä on niin tavattoman vaikeaa edes istua itsensä kanssa kymmentä minuuttia päivisin ja miksikähän enemmistön mielestä autuuden päämäärä on turruttaa tunteensa täysin viinalla, viihteellä tai suorittamalla?

Se, ken tietää kohdanneensa todellisen tahtonsa, muistaa tämän varmuuden muassaan kantaman rohkeuden. Ja se rohkeus kantaa vaikeuksien ja vastusten ylitse. Tiedostaessaan tunteensa, ja tietäessään tahtomansa tohtii myös vastustaa velttoja, helppoja valintoja, jotka houkuttavat luovuttamaan, mukautumaan heikkouksiin, joko omiin tai muiden.

Sitten sitä voikin tehdä mitä tekemän täytyy ja ruikuttamatta olemisen oikeutusta, sillä ei sitä selittelemällä lisätä, elämällä todeksi, toteuttaa omaa Todellista Tahtoaan. Luonnollisesti matkan aikana muuttuu ja kaikki vaikuttaa kaikkeen.


Rakkaus on Laki, Rakkaus Tahtomisessa.


Rosa

Totta totisesti

Mitä on mielikuvitus? Arvostatko omaa mielikuvitustasi?

Kuka on se "minä", joka kuvittelee? Millä tavalla se vaihtelee?

Onko mielikuvitus totta? Millaista se on, se todellisuus? Millaista olisi epätosi mielikuvitus?



Rosae Rugosa

Hyväntekeväisyys alkaa perheestä

Vedätän tätä ihanasti ihan iholle ja kainosti yrittäen kiertää turhaa paljastelua kyseenalaistan sitä, kuinka toteutan arkielämässäni lähimmäisteni suhteen Pyhyyttä. Tämä syystä, että se oikeastaan on sitä oleellisinta elämää: eivät piristävät pisteet A ja B, vaan siis se matka niiden välissä.

Kiinteän maalliset asiat, pyhyyden tiivistymät
Ruokin perhettäni uutispotuilla ja kokolihalla. Satunnaisesti herkuttelemme suolakalalla ja jäätelöllä. Koko kuoro on niin allerginen, että kasvimaailma jää ruokavaliossa vähemmälle. Ehkä voisin lisätä syksyllä elämääni marjastusta ja sienestystä. Lupaan yrittää.

Näkyjä, haaveita ja haavoja ilmaisevat parantavat tarinat
No, nyt kun minulla on uusi rumpu ja pikkiriikkinen molemmista päistä pehmustettu keppukka niin, voisin harjoitella rentoutusten kertomista välillä laulaen ja välillä puhuen veikkojen iltasatujen sijaan. Sanottakoon kasvukipujen kunniaksi, etteivät pikkuherrat ole pariin vuoteen enää kaivanneet minua nukuttamaan itseään. Vuoteen vieressä on sen sijaan joku muu, esim. Terry Pratchet, Ursula Le Guin tai jopa Ian M. Banks. Aivan kauhistuttavaa: nyt joku muu jakaa näkyjään minun penikoilleni, eikä kukaan ole enää kiinnostunut minun mielipiteestäni!

Loisto, ylpeys, esillä olo, itsetunto, tilan antaminen ja saaminen
Murrosikä menee ja uusi alkaa. Ensimmäinen poikanen ei malta pitää suutaan kiinni, vaan selittää koko heimon kylläiseksi omalla ontuvalla huumorillaan kaiken alati raskaammaksi muuttuvasta musiikkimaustaan. Ja kerraten. Toinen orastaa ja vetäytyy omiin oloihinsa välillä manipuloiden meitä imuroimalla ja keittämällä kahvia. Kolmas kätisee nojatuolissa, puhuu suolentoiminnasta, katselee Formulaa ja menee lenkille. Minä olen päättänyt vetäytyä Tiibettiin, munkkiluostariin Marin ja Rean kanssa. Noin vähintään vuodeksi.

Ainiin, kun olen ylpeänä esittänyt pesueelle omista loiston ja ylepyden hetkistäni he katsovat minua kuin kummajaista ja vaihtavat puheenaihetta. Ja ihan oikeasti: minulla on ihan oikeasti aihetta upeaan egooni! Raivostuttavaa: pitävät minua ihan tavallisena vaimona ja äitinä.

Maallinen, fyysinen rakkaus, voitto
Joo, on rakkautta on. Se on tuottanut värikästä perhe-elämää, jossa todella olen tuntenut itseni tarpeelliseksi ja rakastetuksi. Tässä onkin se kipupisteeni: läheisyys, rakastaminen ei ole suoritus tai vaihtokauppa. Tunnen epäonnistuneeni kasvatuksessa karkeasti ja tappio taputtaa päälaelleni tarjoten soppaa, saippuaa ja sielunhoitoa. Armoa on tarjolla myös omassa kasvatuksessani. Mies viipyilee tuossa vongaten, mutta meikäpä vaan ajattelee, että miten saisi taas tänään koko porukan pellolle, että sais olla hetkisen yksin kotona. Tämä topparoikka tökkii minua vuoronperään erilaisiin varjoissa piileviin vaillejäämisiini, mutta aina, kun vaivun pinnan alle ja aion jo varmasti muuttaa Borneoon, tulee joku ja vetää minut taas läsnäolevaksi.

Ruusut tuoksuvat, mutta ovat piikikkäitä ja päinvastoin.

Uhrautuminen jonkin itseä suuremman asian vuoksi, egon kuolema ja uudelleen syntymä
Keksin taannoin, että kun entinen ego käy ahtaaksi ja kulahtaneeksi, elikäs henkilö joutuu egonkuoletuksen kristusvaiheeseen niin, niin, tietenkin, karmalla on tarjolla kikka kakkonen: sen kuolleen tilalle syntyy uusi, entistä ehompi, ettei nyt vain jää tämä elämänmittainen harrastustoiminta puolitiehen. Eihän sitä ilman tulisi ihmisten kanssa toimeen, vuorovaikuttaisi. Peliin tarvitaan pallo, eli ego. Toistanpa tässäkin yhteteydessä: onneksi ovat nämä maadoittavat lähiomaiset: he näkevät suoraan ydinolemukseesi, nostavat taidokkaasti kakkiaiset pinnalle, koskettavat sisintäsi, liikuttavat ja raivostuttavat päivittäin. Perhe ei välitä vammoistasi vaan opettaa. Siinä sitten oppii tai itkee ja oppii (kuten Teräsystäväni sanoi).

Vapaus, voima, vallankumous, väkivalta, rajat
Arbeit macht frei, suomeksi: kotityöt vapauttavat. Tapellaan tiskikoneen täyttövuoroista ja kotiintuloajoista. Toitotetaan vallankumouksellisella paatoksella, että "Sen lauluja laulat, kenen leipää syöt.” ja ”Tämä ei ole mikään hotelli”. Omat irtiottoni herättävät aivan samanlaisia vinkumisia, riippumatta siitä, mikä syy seikkailuihini onkaan. Onneksi valta ei välttämättä ole väkivaltaa, eikä voima ylivoimaa. Valta voi olla myös valinnanvapautta ja voima hoivaa ja hellyttä.

Armo, laki, säännöt, syy ja seuraus, sosiaaliset käytöstavat, ystävällisyys
Lipsutaan kotiarestista: vähennetään se noin loppuelämästä kahteen viikkon ja parin päivän päästä vannotetaan lasta, että vastaa puhelimeen, eikä häivy puoleksi vuorokaudeksi teille tietymättömille. Vähintään noin parin viikon päästä kärsitään taas arestirangaistuksesta. Kollektiivisesti, sillä poikanen vinkuu vartin välein, ettei hänellä ole mitään tekemistä tai että saiskos käydä ostamassa jäätelöä. Kymmenennen ruinaussession jälkeen omatkin käytöstavat ovat koetuksella, josta seuraa seuraavana päivänä, että uskotaan poikasen vakuutteluja, että tulee kotiin sovittuun aikaan. Mennään yhdessä ostamaan jäätelöt.

Äitys, muoto, vastustus, kiteyttäminen, rehellisyys, voiman hillitseminen
Joo, kokeilkaapa itse. Vanhemman ikävä tehtävä, jonka väistämättä saa silmilleen, on seistä seinänä, johon lapsi voi sitä päätään juosta. Siinä sitten toivoo pienen oppivan. Rajat ovat rakkautta, astia, mihin elämän voima voi virrata. Thorn Coyle piti viimeksi varsin valaisevan puhuttelun siitä, ettei Malja, maljaisuus suinkaan ole passiivista, vaan itsekuria vaativaa pinnistelyä. Aikuisen ihmisen ikävä velvollisuus onkin olla malja, energiaa pidättävä, laukeamista pitkittävä pinnistelijä elämän seksienergialleen.

Liike, virta, draivi, motiivi, hinku vinku ja elämännälkä
Kun elämä ei lipsu liian helposti tai ei kohtaa täydellistä selviytymisen seinämää, syntyy haaveita, toiveita. Luulen, että ihmisen perimmäisein kaipuu eteenpäin on eheytyä, kurottaa kohti Pyhää ja merkityksellistä. Jopa meidän veikot ymmärtävät, että kaverit, jotka ovat saaneet kaiken, ovat onnettomia. He muistuttavat erehdyttävästi niitä, jotka eivät ole saaneet yhtään mitään. Ihminen on kuitenkin laumaeläin: joten tarvitaan jonkinlainen lauma ja jonkinlainen eläimen edellytysten tunnustaminen. Sitten on varaa loikoilla puunoksalla ja haaveilla matkasta eteenpäin, seikkailuista, ylenemisestä ja kaikkien luovien kykyjensä täydellisestä käyttämisestä.

Pyhyys, jumaluus, emuut
Lieneekö sattumaa, tarkoituksellista vai vähän molempia, että perheen muodostamme juuri me. Vaikka fatalismi voi joskus lohduttaa niin, arjessahan on se ja sama, sainko sattumalta kivasti hankalat kakarat vai juuri siksi, että minullla on joitain erinomaisia kykyjä kohdata nämä vastarannankiisket. Luultavasti minkä tahansa ryhmän toiminnalle on terveellistä, jos se jäsenet kunnioittavat toinen toisiaan. Kunnioitus onkin läheistä sukua rakkaudelle sekä sen edellytys. Lisäksi kunnioitus on vähintä, mitä muilta ihmisiltä edellytän, mutta myös vähintä, mitä minulta voi edellyttää. Myös perheessä, vaikka se välillä on perseestä.


Rosa

Yhden naisen coven

Eräs ystäväni on sanonut, että ihanteellinen noitien lukumäärä covenissa on yksi. Olen monesti naureskellut jutulle, mutta viime aikoina olen pohtinut sitä myös vakavammin: olemmeko me eklektiset noidat todella niin avuttomia sosiaalisissa suhteissa? Rosa kirjoitti mielenkiintoisen tekstin yhteisöistä ja koetan kirjoittaa aiheesta omasta näkökulmastani.

Keskeisimpiä vuosien varrella silmään pistäneitä eripuran aiheuttajia noitien keskuudessa on mielestäni yksinkertaisesti se, että useimmiten noidan polun löytäneet ihmiset ovat luonteeltaan kaikkea muuta kuin taipuisia. Heillä on vahva tahto ja korkea käsitys omista kyvyistään ja niitähän noidat juuri tarvitsevatkin. Kuitenkin kolikon kääntöpuolena asiassa vaikuttaa olevan se, että omia virheitä ei myönnetä ja kukin uskoo olevansa aina hieman muita parempi.

Jos laitan käden sydämelle, on myönnettävä että olen syyllistynyt molempiin mainittuihin asenteisiin: kaikkitietävyyteen ja egon kiillottamiseen. Olen kuitenkin ajan myötä huomannut, etten kehity lainkaan ellen hyväksy sitä tosi asiaa, että on olemassa myös muita ihmisiä, jotka ovat viisaita ja ihmisiä, joilta voin oppia jotain. En voi tietää kaikkea kaikesta ja lisäksi olemme kaikki erilaisia. On olemassa eroja taidoissa, tiedoissa ja tekotavoissa. Jotkut hallitsevat toiset asiat paremmin kuin toiset. Olen päätynyt siihen, että auktoriteettien puuttumisesta pakanuudessa ei tarvitse tehdä itseni korostamista. Jos sanon, ettei ole Jumalaa, joka olisi yläpuolellani, en tarkoita, että nostaisin oman egoni Jumaluudeksi.

On surullista, että tietoa ei voi sisäistää, ellei pysty nöyrtymään sen äärellä ja myöntämään, että jonkin asian tietämisestä on pitkä matka sen sisäistämiseen. Tieto ei muutu viisaudeksi ennen kuin se on sisäistetty ja koettu todeksi. Sanotaan, että noita oppii koko ikänsä. Ei ole olemassa pistettä, jossa noita olisi ’valmis’. Minulle viisaus on sitä, että ihmisen uskomukset ja teot ovat edes jollain tavoin sopusoinnussa ja kunnioitan tätä sopusointua kaikissa niissä ihmisssä joissa sen näen. Toivoisin, että tuntisin vielä enemmän noitia ja pakanoita, jotka olisivat viisaita ja joiden teot puhuisivat heidän ajatuksistaan enemmän kuin heidän sanat.

Jos pystymme kohtaamaan toisemme ja kuuntelemaan ja kunnioittamaan toisiamme on mahdollista, että jonain päivänä voimme luoda vahvan yhteisön. Ehkä jopa pystyisimme tukemaan toinen toisiamme poluillamme, ellemme sitten kilistele loputtomiin sanan säilää ja kumistele egojamme niin, että ihanne covenin lukumääränä on ja pysyy yksi noita.

~Mari~

Kevyttä kesälukemistoa

Nyttei sitten ole yhtään hengellinen tai philosophinen viilinki, enemmänkin elämä näyttäytyy älyllisenä kuin suomalainen kesäteatteri, mutta lainasin iltalukemiseksi Jacques Derridaa, koska hänellä on hyvä etunimi. Joku sanoi, että ao. kielipelimiehen teksti on vaikeaa, mutta niin minulle sanottiin muinoin myös Foucaultista ja Whiteheadistakin. Kokemukseni on, ettei sivuhuomautuksia toimittaneiden jorinoita kannata käyttää varsinaisen viisaan tekstin (what ever) korvikkeena. Jos niin, epäpätevien välikäsien määrä kasvaa ja samalla eksponentiaalisesti väärinymmärrettyjen tulkintojen määrä. Yritän vakavien velvollisuuksien ohella siis sivistyä ja saada paritettua pari neiteseellistä neuronia keskenään.

Muutenottaen, olisi kiva saada palautetta, kuulla lukijan äännähdystä. Mikä on sinun mieli-filosofia-kesä-magia-hupi-okkultismi-shamanismi-kesä-tms.-lukemisesi? Tai olisi, jos olisi aikaa? Tai oli justiinsa?


Rosa

Paska ja padottu Pyhä

Toisaalta kuulin juuri, että kirjoittamiseni on arroganttista paskaa, minkä aionkin ottaa henkilökohtaiseksi rakennuspalikakseni (arroganssin osalta: paska on kunkin itsensä määriteltävissä ja sitäpaitsi se lannoitaaa). Ylenkatsetulkintakin on tietenkin vain heijastelua, mutta ajattelin, että tässä jotain alitajuista materiaalia menneiltä melskeiden vuosilta. Lupaan etsiä sitä alitajuista katsantoa pitkin aatelisen elitististä nenänvarttani, mutta jollen sitä löydä niin, en sitten. Minulle on hyödyksi, se, että pyrin rehellisyyteen ja käsittääkseni se on nöyrtymistä tosiasioiden edessä. Tai totuuden.

Toisaalta tarjoili Matroona näkyä, jossa puran murikka murikalta valtavaa, vuorensolien väliin rakennettua patoa. Saturnaalinen Binah –työ voikin olla melko yllättävää. Minulle tämä tarkoittaa sitä, että hoidan ruumiistani, kotiani, raha-asioitani, puutarhaani niin, että virta valuu laaksoon ja laskee mereen, kastelee kuivat juurakot. Ja vielä ruisleipäisemmin sanottuna tämä energia virtaa vapaammin, kun kulutan syödyt kalorit urheillen, juon tarpeeksi, jotta maitohappo laimenee, kulutan vain jo ansaittuja rahavaroja, kastelen vielä hengissä olevia ruusupuskia ja avaan sekä suljen oveni oman tahtoni mukaan. Rahavirroista sanottakoon, ettei niiden aika-ajoittainen patoaminen kyllä ole pahitteeksi. Näinkin perimmäinen äidillisyys vaikuttaa elämässäni.

Voiman pidättäminen, eli muotoon saattaminen on yhtä mukavaa ja kivaa kuin synnyttäminen. Siispä monesti Saturnus vaikutuksesta pyritäänkin pyristelemään eroon: ego patoaisi pyhyyden uutta luovan muutoksen mielellään lopullisesti eroon omista sosieteettiin sopivista viritelmistään, lue: valheistaan; lue: mielellään. Binahia jopa joissain egoyhteisöissä puhutellaan paholaiseksi: nähdään tämä Pyhää lasta kantava prinsiippi sorkkajalkaisena Saturnuspukkina tai analyyttisen Alice Milleristisesti tuomitaan Äitiys yksilön (mikä se sitten onkin) pahan olon alkusyynä, eikä patisteta Liisaa Valkoisen Kanin perään pillerin pyörittämisestä puhumattakaan, eli siis matriksista heräämiseen. Laiskuutta kaikki tyyni, keskiluokan mukavuudenhaluista väistelyä!

No pain, no gain: hus, lenkille siitä!


Rosa Rosmariini Mariini

Yhteisö

Olen osallinen erilaisissa yhteisöissä: perheessä, suvussa, ystäväpiirissä, työyhteisössä, Ferillisessä, harrastuksellisissa muutamia mainitakseni. Koen olevani kohtuullisen onnellinen ja siunattu näistä yhteisöistä, sillä niissä kommunikaatio on avointa, vallankäyttö läpinäkyvää ja milloin ei ole, ratkaistaan asia perusteellisella riidalla ja ilma puhdistuu. Lisäksi olen armoitettu syystä, että voin pitää etäisyyttä niihin yheisöihin, mitkä minun mielestäni eivät toimi kunnolla ja joissa en koe tulevani kohdelluksi oikein. Aika ajoin esiintyy pieniä rajatilaloukkauksia ja näistä aiheutuvia kahakoita, mutta pääasiassa tilanne on ollut kohtuullinen viimeisen parin vuoden ajan.

Millainen on terve yhteistö?
Miten voisin omilla toimillani edistää yhtesön terveellisyyttä?

Jos kohta ei jatkuvasti jaksa riidelläkään niin, ei hyvä yhteisö synny siitä, että konfliktit lakaistaan maton alle ja toisinajattelijat ammutaan saunan takana hiljaisiksi. Entäs jos minua ei mölyämisestäni huolimatta kuunnella, vaan sanomani sivuutetaan toisarvoisena. Entäs jos mielipiteeni kyllä kuullaan, mutta siihen suhtadutaan vähätellen ja halveksuen? Kannattaako jäädä jankuttamaan ja yrittää manipuloiden ja painostaen tulla kuulluksi? Edistäisikös pikku klikki asiaani?

Yleensä kyllä vetäydyn seurasta, jonka en katso edistävän mielenterveyttäni, edustavan mitään hyvää. Näin en jää tuhlaamaan elämänenergiaani pönkittääkseni jonkun muun heikkouksia. Se ei sitten enää olekaan minun yhteisöni, enkä minä ole sitä rakentamassa, mutta olisiko maksanut vaivan vaikkapa roikkua pidempään ja osallistua muutamiin tylsiin kissanristiäisiin? Ehkä luovutin liian aikaisin pelkästään kiinnostavan juttuseuran puutteeseen hyytyneenä? Ja kuinka omalta osaltani olisin rakentanut yhteisöä, johon en enää kokenut kuuluvani, saati kokenut haluavani kuulua?

On yhteisöjä, joista ei irtisanouduta. Anne Tyler sanoo kirjassaan Päivällinen koti-ikävän ravintolassa, ettei perheestä erota. Perhettä kantaa aina mukanaan. Miten siis voisi vaikuttaa sukulaisyhteisöni tervehtymiseen? Ja entäs jos en halua kuulua koko sosieteettisoossiinsa? Entäs jos yhteisöni lempeyden ja myötätuntoisen hymistelyn sijaan kaipaakin syöpäkasvaimen leikkausta tai märkivän hampaan poistoa? Ja minunko se pitäisi tehdä? Miksei se kuuluisi jonkun muun hommiin?

Meille kullekin kuuluu kantaa vastuumme niistä asioista ja ilmiöistä, mitä me kohtamme ja tunnistamme. Meidän kuuluu elää elämäämme. Me voimme valita, vaikuttaa ja valistaa. Se on yhtälailla minun kuin sinunkin velvollisuutesi.

Siihen, miten nykyäkseen ajattelen itseäni yhteisöissä on Thorn Coylen opettamalla tavalla harjoittaa Feriä ollut suuri merkitys. Toisaalta olen lakannut vetämästä niitä kivirekiä, jotka eivät ole omiani, mutta toisaalta olen valmis parantamaan, eheyttämään itseni, jotta voisin paremmin palvella elollisten yhteisöjä olemalla oma itseni ja toteuttamalla omaa Todellista Tahtoani.

Mietin niitä suomalaisia noitia, maageja ja shamaaneja, jotka tunnen. Etsimällä Todellisen Tahtomme ja sitä sitten toteuttamalla voimme pitää yllä yhteisömme terveyttä. Sopii tietenkin ihmetellä, että minkä yhteisön ja aivan oikein: se onkin vielä haaveiluasteella. Toivon, että heittäydyt kanssani unelmoimaan vahvajuurisista, huumorintajuisista sisustyönsä tekijöistä, joiden seurassa silloin tällöin voisi keskustella perusteellisesti, heittäytyä rituaaliin tai matkata syvälle paranemiseen. Tälviisiin:


Rosajäsen

Joutavaa

Nousen niskaseisontaan ja muistelen eilisillan elokuvaa markiisi de Sadesta. Inhimillinen on osa pyhää ja sen pyhän ylistämisen estäminen ensimmäinen kuolemansynti
ja
kas,
establishmenttia, elikäs matriksia, elikäs kuvitelmaa ns. yhteisestä oikealla tavalla ihmisenä olemisen muotista hellivät heittävät ensimmäisenä tyrmään tai muuten vain tyrmäävät ne, jotka osoittavat, että todellisuuden ja todellisuuskuvitelman välistä puuttuu silta. De Sade toi aikalaistensa kaksinaismoraalin iholle ja eihän semmoinen nyt sovi.

Nyt venyttelen kestojumisia takareisiäni ja tuumailen, kuinka johduin pohtimaan tässä eilisen korvilla myös älykkyyden käsitettä, kun lukaisin jotain ääliötulkintaa inhimillisen käyttäytymisen periytyvyydestä. Siinäkin sitä taas käytettiin jotkuta, mitätahansa käteen sopivaa, asiaansa ajavaa keppihevosta vain oman itsensä kohtaamisen esteenä ja näppärästi siirrettiin vastuu omista varjoelementeistä geenien koodaamien proteiinien ja entsyymien kontolle. Joku kadotettua omnipotenssiaan kaihoava oli kekannut, että raiskaukset olisivat evoluution keino tuottaa ihmispopulaatioihin vaihtelua. Toisaalla oltiin kyllä sitä mieltä, että miehelläkin on sielu, mutta tässä unohdettiin, että ihmiskeskeinen vuorovaikutus olisi muutakin kuin tiedostamattomien hajureseptorien toimintaa. Että voi valita. Voi valita sen miten käyttäytyy. Voi jopa valita, mitä ajattelee ja kas, sitä myöden voi valita, mitä tuntee.

Esimerkissäni on yksi yleispäteväksi havainnoimani ilmiö: milloin mielipiteiden yhtenevyys uupuu eli, ei juttua kannata jatkaa, koska jutusteltavan kyydissä köröttää vielä liian monta mörköä. Ne piru tarttuvat kuin virukset, joten etäisyys on paikallaan taudin tässä vaiheessa. Viittaan myös mainittuun de Sadeen ja hänen kristuskohtaloonsa.

Muutenottaen elämä on kivaa ja karkkilakko ohi. Aionkin siis tästä juhannusruusu- ja jäätelöostoksille. Jos vaikka amatsonitaistelija tälläerää.

KokkoRosa, joka
pakaroitaan venytellessään arvelee kuinka itse suhtautuu nykymarkiiseihin: ottaako tutkiskellakseen vai torjuuko kokonaan?

Haltialeikit

Mennään nojaamaan nuppuja pursuavan pihlajan runkoon ja kuvitellaan, että se onkin äkäinen puuksi muutettu prinsessa. Sillä voi olla sanottavaa näin suorasukaisesta lähentelystä. Kerrotaan Pihlajalle, että tykätään myös tytöistä.

Nostetaan kivi maasta ja katsotaan alla vilistävän muurahaisyhdyskunnan osia. Kuvitellaan, että se valtava maanalainen pesäonkaloiden järjestelmä on yksi elävä olento, sanotaan nyt sitten vaikka menninkäinen. Yritetään ymmärtää, että yksittäinen murkku on menninkäisen solu. Otetaan wikistä selvää, kuinka isoja tavanomaiset kusiaispesät ovat.

Yritetään olla muistamatta, että itseä ihannoiville (Kiiltopentaakkeli) tai itseä vihannoiville (Ruostepentaakkeli) ajatusrakennelmille naureskelevat varikset ovat vain Matroonan maallinen äänitorvi. Yritetään ajatella, että varis on vain varis. Ei onnistuta tässä, vaan vedetään herne nenään, lusikka kauniiseen käteen ja mennään veivaamaan Rauta- ja Helmipentaakkelia.

Surraan ruusupuskaa, joka heitti veivinsä. Kuvitellaan, että se oli upea, vahva, vaalea haltiauros, joka sai surmansa taistelussa ilmastonmuutosta vastaan. Mennään nostamaan malja Ruusuhaltian ja Violetta Parran muistoksi: ”Elämälle kiitos! Sain siltä paljon...” Liikututaan ja lauletaan päälle vielä Eino Leinon ”Ruislinnun laulu korvissani, tähkäpäiden päällä täysikuu...” Liikututaan lisää.

Tapetaan ampiainen joka leijuu ovesta sisään. Kuvitellaan, ettei se ollut haltiaväen sanansaattaja tai jos oli niin, ilkeä piikkinen sellainen. Tietoisesti ei ajatella, että tässä olisi mitään omakohtaiseen piikkittelyyn viittaavaa. Päätetään olla ajattelematta asiaa.


Ruusu Puska

Maksaako vaivan?

Kannattaako valmistaa kasvot kohtaamaan kasvot, jotka sinä kohtaat? (Vielä on oleva aikaa...) Mitä hyötyä siitä on, tunnenko itseni paremmin vai huonommin? Paraneeko elämänlaatuni Feri harjoittelun myötä?

Mitä hyötyä?

(Siis kannattaa pohtia ylipäätään koko hyödyn –käsitettä ja sitä, miten sen itselleen hahmottaa: onko se syötävää, tunnettavaa, liikkuvaa, vai mitä se on.)(Lisäksi kannattaa pohtia sitä, miksi meikäläisaikalaiset koko ajan pähkäilevät hyödyllisyyksiä ja hyödyttömyyksiä samalla, kun yhä enemmän viettävät aikaansa virtuaalitodellisuuksissa ja elämän ilo annostellaan irtokarkkihyllyllä.)

Mikä on hyödyttömyys?

”Kuka Kukka kulmillani kruununani ja mikä on tämän Pyhän pyyteenä? Jotta, totta totisesti tuntisin itseni kauttaaltaan!” Tämä on joka-aamuinen Ha –rukoukseni. Feri shamanismin ydin on siis itsensätuntemisessa. Kuulostaa sitten miltä kuulostaa, lukijasta riippuen psykonauttiselta sukellukselta, tylsyyden multipotenssilta tai jänskän makuiselta tikkarilta, mutta tuon tuntemisen tutkimusmatkalaivueen vanavedessä kyllä seilaa kaikenlaista kiinnostavaa: hengistä henkilöihin vuossatain varrelta. Luultavasti näiden sattumien summana säilytämme uteliaisuutemme, joka saa meidät kunkaisenkin kurkistamaan huomispäivään, mutta Feriä opiskellessa itsensä tuntemisen ydin säilyy: sivupoluille ei poiketa.

Aina välissä on hyvä, hyödyn ohella pohtia sitä, että me kukin olemme Jumalia. Se tietenkin ensisilmäyksellä herättää herkullisia omnipotentteja houkutuksia, mutta arkimatriksissa tarpovaa kyllä enemmänkin kiusaa se, että hän unohtaa Pyhyytensä kuin, että muistaa suuruuttaan ja kauneuttaan.

Jos minä en olisikaan Jumala, niin kuin meidät matriksissa on ohjelmoitu uskomaan, niin miten se muuttaisi kohdallani hyödyn käsitettä? Siten, rakas lukijani, että hyöty ei olisikaan mitään arvokasta, tasapainoista ja kaunista. Hyöty olisi jotakin rahalla ja statuksella mitattavaa. Korvikkeeseen tyytymistä tyydytyksen sijaan. Sillä rahalla ja statuksella voisin toki sitten hankkia jotain tasapainoista ja kaunista, mutta siinä vaiheessa olisin jo keikkunut niin pitkälle tasapainosta, että onnellisuuteen uppoaisi pitkä penni. Jatkuva hyödyn tavoittelu vammauttaa.

Jos ja kun minä harjoittelen Feriä niin minä ymmärrän, että olen Jumala niin myös hyötyminen on osa Pyhyyttä, joka siis on kaikkialla. Pyhyys ja/tai jumaluus on G8 kokoontujissa, leppäkertussa, joka söi kirvat, kynsivalleissani, hiekalle tuoksuvassa pikkupojassa, pöydässä, jonka syistä voi lukea muiston sen satavuotisesta mäntyelämästä ja sitä pyyhkivässä luudussa, jonka puuvilla kuivutti Aral järven... Niinpä minun ei tarvitse tyytyä ruususen uneen, vaan voin tyydyttyä valveilla ollessani kauneudesta, ilon ja rakkauden kohtaamisesta.



Rosakko
Muuten, tämä nyt ei yritäkään olla loogisesti loppunviljeltyä kauraa. Saa palauttaa.

Maljojen kunkku käänteisenä

Juteltiinpa Marin kanssa varsin taas todellisuudesta ja niin edelleen. Tultiin johtopäätökseen, ettei myötätuntoa voi kaataa semmoiseen astiaan, joka on lähtökohtaisesti kuin norsun räpylä, eli alahuuli alaspäin. Myötätunton lähde on siis sisikunnassa kullakin. Lisäksi mietittiin, miksi se on niin vaikeaa, se itsensä rakastaminen. Luultavasti siksi, että olemme niin oivallisen perusteellisesti ohjelmoidut. Painottaisin muuten, että tämä on minun tulkintaani ns. todellisuudesta ja Marilla voi olla asiasta oma tulkintansa, mikä taas on niin, niin Ferillistä että oikein.

Myöhemmin heräsin päikkäreiltä tenttikirjan alta, ja ajattelin, että Wachowski veljesten Martix on vuosisatamme tärkein elokuva. Ei siksi, että se osoittaa, että matriksi on, vaan siksi, että se osoittaa, että on myös todellisuus. Kun heräämme todellisuuteen, se vaatii uutta orientaatiota: nöyrää opettelua ja omien virheiden myöntämistä. Elokuva myös mehukkaasti osoittaa, ettei vallitseva yhteiskunta ole sama asia kuin todellisuus. Myös vallitseva yhteiskunta on osa sitä matriksia, jonka minä ja sinä luomme mielikuvituksissamme. Vain häpeäänsä hellivät jaksavat metsästää rakkautta yhteiskuntamatriksista. Vain todellisuudessa Rakkaus pesii, eikä siellä muuta pesikkään ja tie sinne löytyy, kun kohtaa itsensä, jälleensyntyy todellisuuteen.



Rosakko