Rosan edellisestä tekstistä saattaa poimia yksinäisyyden ja toisen ihmisen yhteyteen kaipaamisen teeman. Me olemme punoneet oman todellisuutemme ja kehräämme sitä koko ajan kuin myyttiset kohtalottaret. Todellakin se mitä kehräämme vaikuttaa siihen millaisena maailman näemme. Kehräämmekö toivoa ja epätoivoa, luommeko yhteyksiä ja katkaisemme niitä. Oman elämämme langat ovat käsisämme, halusimmepa myöntää sitä tai emme.
Hetkittäin saatamme luulla punoneemme yhteistä lankaa jonkun kanssa, kunnes tajuamme, että lankamme vain kulkevat rinnakkain, joskus poiketen toistensa yli, joskus erkaantuen ja polveille kaukanakin toisistaan. Meillä on ainaostaan symbolit, vajavainen kieli, jolla koitamme saada lankamme risteämään ja toisinaan jäämme kielen vangeiksi. On tuskallista myöntää oma erillisyytemme, sillä toden totta olemme loppukädessä erillisiä yksilöitä kaiken keskellä, yksin ihmisjoukossa ja perheemme parissa, erillisinä ihmisinä parisuhteissamme ja maailmassa. Niin kauan kuin emme pysty kohtaamaan omaa erillisyyttämme, etsimme vahvistusta itsemme ulkopuolelta, emme omasta sisimmästämme.
Hakiessamme hyväksyntää kysymme mitä ystävämme arvelevat tästä tai tuosta, mietimme valintojamme yhdessä muiden kanssa. Kun ympäri käydään valintamme on kuitenkin aina oma, ei muiden tekemä. Voimme tietenkin syyttää onnettomuudesta huonon neuvon anatanutta ystävää, puolisoa, pappia, terapeuttia tai pomoa, joka orjuuttaa alaisensa. Se, joka meitä orjuuttaa on kuitenkin loppujen lopuksi me itse. Voimme valita asentemme ja sen tunnemmeko itsemme olosuhteiden uhriksi vai vapaaksi. Jos sitä todella tahdomme, voimme vaihtaa työpaikkaa tai irtautua parisuhteesta.
Olemme yhteydessä kaikkeen, mutta emme menetä yksilöllisyyttäämme sen vuoksi. Vastuu omasta elämästämme on musertavan raskas. Yksinäisyys, joka erillisyydestämme seuraa kauhistuttaa meitä välillä. Valinnanvapaus tekee meidät yksinäisiksi ja samalla mahdollistaa riippumattomuuden. Säädämme itse omat lakimme, mutta uskallammeko rikkoa niitä?
~Mari~
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti