En vielä ole selvittänyt miksi meissä ihmisissä on niin voimakkaana halua asettua johonkin uomaan, juurtua jonnekkin, olla yhteydessä johonkin pysyvään. Jos silmäilemme ympärillemme luonnossa huomaamme, että vain muutos on luonnollinen olotila. Tuuli katkoo puiden oksia ja ne puotavat maahan. Vähitellen oksa maatuu mullaksi raviten metsää tai ehkä oksa saa uuden elämän muualla ja harakka poimii sen rakentaakseen pesää oksistoon. Harkka kuitenkin rakentaa oksista pesänsä yhdeksi kesäksi ei loppu elämäksi kuten ihmiset.
Mitä lähemmäs muutos tulee minua, sitä kiivaammaan takerrun kaikkeen tuttuun ja turvalliseen. Pidän kiinni pienistäkin ajatusrakennelmista, minusta aikoja sitten versonneista, nyt jo kuolleista ja kuivettuneista oksista. En anna tuulen temmata niitä mukaansa. Noiden ajatusten olisi aika mennä, sillä ne eivät enää palvele mitään tarkoitusta. Niihin sitoutuneen energian tulisi jo palata takaisin maahan, muuttua mullaksi ja vapauttaa energia. Miksi en siis kykene päästämään niistä irti?
Muutokseen vaadittava asenteen muutos on ehkä minimaalisen pieni, mutta se vaatii kokonaisen ajatusrakennelman muuttamista, ajatusrakennelman jota olen tietämättäni rakentanut loppuelämäkseni. Muutos ei tapahdu yhdessä yössä ja menneisyys vaanii nurkan takana. Olisi jo aika antaa tuulen vaientaa levottomasti mielessäni poukkoilevat ajatukset. Olisi jo aika antaa ajatusviidakon harventua ja hiljentyä, jotta uudet oksat voisivat kasvaa ja auringon valo tavoittaisi paremmin minut. Tuuli kuitenkin tulee kun se on tullakseen. En voi kuin odottaa ja koittaa päästää irti.
~Mari~
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti