28. lokakuuta 2007

Naakat tulevat


Vuosi päättyy, vanha vuosi alkaa ja olen lehteillyt viime vuoden päiväkirjaani miettien, mitä mielessäni on liikkunut. Näin Suomen olosuhteissa tuntuu luontevalta työskennellä pimeyden kanssa syksyisin ja niin olen totta vie tehnyt. Sielussani tuntuu vallitsevan kaamos, syysmasennuksen ovat korvanneet joka syksyiset varjot, jotka lehahtavat lentoon sieluni sopukoista syksyn tullen kuin läheisten tornitalojen katoilla kisailevat naakat. Luulin jo, että naakat eivät tule, mutta marraskuun alun lähestyessä ne ovat taas satapäisenä parvena täällä. Huomaan palanneeni alkuun niiden samojen ydinkysymysten äärelle, josta viime vuonna työni aloitin. Kuka minä olen? Mitkä ovat toiveeni ja pelkoni?

Työ on kuin spiraali, joka kiertyy kohti ytimessä olevaa asiaa: kerros kerrokselta raapaisen hieman syvemmältä ja syvemmältä, mutta kierrän samaa kehää, jota minun ehkäpä tuleekin kiertää. Naakat lentävät katolta toiselle loputtomasti vastatuulessa tanssien. Taivas pimenee niiden mustien siipien auetessa lentoon ja kattopellit rapisevat niiden kynsien alla. Näyttää siltä, että juuri kun ne ovat asettuneet jollekkin katolle on tullut aika lähteä lentoon uudelleen.

Pimeyden kautta löydän valon, uudestaan ja uudestaan. Joka kerran se tuntuu pieneltä ihmeeltä. Kun pääsen ytimeen spiraali kasvaa ja aloitan uuden kierroksen, ajautuen jälleen spiraalin laidalle, tanssimaan tuulessa. Ehkä uusi kierros on helpompi tai ehkä tämä työ on se työ joka jatkuu loputtomiin. Lennän katolta toiselle levottomana, kakofoniassa kirkuvan, varjoistani koostuvan naakkayhdyskunnan kanssa.

Jokainen naakka tuntuu lentävän eri reittiä, jokaisella varjolla tuntuu olevan oma tahto. Joku yksinäinen nousee aina siivilleen juuri kun eheys näyttää tuleen saavutetuksi ja lintu lauma on asettunut aloilleen. Kaikki hajoaa taas ja koko esitys alkaa alusta. Parvi kohoaa siivilleen harmasta syystaivasta vasten ja juuri kun aion kääntyä ikkunasta kuin tuhkasta nouseva Fenix eheys syntyy epäyhtenäisyyden jälkeen. Joka ilta naakat päätyvät jäämään jollekin katolle, hiljaisuus laskeutuu tienoon ylle ja ne vaipuvat uneen. Loputun raakkkuna ja lentoon pyrähtely on ohi. Minäkin ajaudun kahdeksikon silmukoiden ääripäihin, tanssimaan syysmyrskyssä villisti vastatuuleen, vain syöksyäkseni jälleen keskustaan, kohti valoa.

Pakottaako tämä vuodenaika aina kohtaamaan saman kysymyksen: erillisyyden ja ykseyden kokemuksen, pimeyden ja valon ristiriidan, pelkojen ja toiveiden ristitulen? Kaikilla ihmisillä on suuri kaipuu jonkin yhteyteen, mutta jälleen kerran olemme paradoksin äärellä, sillä ykseys on mahdollista saavuttaa vain sen vastakohdan erillisyyden kautta. Usein etsimme eheyden kokemusta toisesta ihmisestä, kuten naakat laumasta, mutta itseasiassa se mitä etsimme on omassa sisimmässämme. Vasta kaikkien naakkojen asetuttua aloilleen esitys on ohi ja mustat linnut painavat päänsä siiven alle. Jokainen yksilö on päättänyt asettua aloilleen.

~Mari~

22. lokakuuta 2007

Miksi olen niin hyvä oppilas?

”Minä olen siis kuollut” Shadow sanoi. Hän alkoi tottua ajatukseen. ”Tai minä kuolen kohta.”
”Olemme matkalla Kuolleiden Saliin. Pyysin saada tulla sinne kanssasi.”
”Miksi?”
”Olit ahkera työntekijä. Miksipä ei?”
”Koska...” Shadow kokosi ajatuksensa. ”Koska en ole koskaan uskonut teihin. Koska en tiedä paljonkaa Egyptin mytologiasta. Koska en osannut odottaa tätä. Mitä tapahtui pyhälle Pietarille ja taivaanportille?”
Ibis pudisti pitkänokkaista, valkeaa päätään vakavana puolelta toiselle.
”Ei sillä ole väliä, ettet uskonut meihin”, hän sanoi. ”Me uskoimme sinuun.”
Neil Gaiman: Unohdetut Jumalat

Ensinnäkin, minulla on aivan helvetin hyvä opettaja. Oivallinen oppilas voi olla vain, jos opettaja on hänen arvoisensa, joka osaa kutsua piilevät kyvyt esiin.

Toiseksikin minä kunnioitan opettajaani, hänen näkemystään ja hänen tietoaan. En voi olla hyvä oppilas, jos sivuutan osan opettajani selvittämistä asioista vain siksi, etteivät ne sillerää kiinnosta tai etten vielä tajua, mitä tuleman pitää. Monet asiat aukenevat vasta myöhemmin, mikä kertoo siitä, että en voi tietää ja ymmärtää asioita ilman kokemusta niistä: noituus pitää tuta luissa ja ytimissä. Usein on myös hedelmällisintä harjoitella niitä asioita, jotka tuntuvat vähiten huvittavimmilta. Minulla pitää olla myös jonkinlainen kudelma, mihin okkultistiset oivalukseni liittää. Niinpä eräs tärkein hyvän oppilaan ominaisuuksistani on se, että osaan ihmetellä ja hämmästellä, myös tuntemattomia ilman välitöntä tarvettä tulkita asia tai ilmiö. Säästän hämmästelyjäni kuin aarteita ja maltan pitää mieleni kurissa,

mutta olen minä sitä harjoitellutkin.

Kolmanneksikin minä kerron opettajalleni mitä teen ja että teen. Etenen, koska teen harjoitukseni ja teen ne sillä intensiteetillä, jota ne edellyttävät. Syvällisimmän löytää yleensä yksinkertaisimmasta ja toistamisellakin on tarkoituksensa. Jos odottaa itsensä muuttuvan niin, on ymmärrettävä, että se ottaa aikansa, semminkin jos haluaa tehdä sen turvallisesti ruumistaan, mieltään tai sosiaalista verkostoaan vahingoittamatta.

Neljännekseen, en kyseenalaista maagisen maailmankuvani mahdollisuutta muuttaa maailmaa. Luonnollisesti muidenkin maagiset maailmankuvat muovaavat maailmaa, mutta yhdessä tekemällä tietoista sisutyötämme voimme muotoilla jotain ihan uutta.

MustaRosa
Viidennekseen, jokainen ihminen on Tähti, mutta vasta sitten, kun luovun vallasta rakkauden tähden ja etenen kuudenteen prinsiippiin, sytyn Tipharethissa loistamaan.

20. lokakuuta 2007

Syksyn tullen

Viimeisen sadonkorjuujuhlan lähestyssä mietin satoa ja sen merkitystä. Tuntuu ihmelliseltä, kuinka kauaksi olemme ajautuneet maanviljelyskulttuurista. Emme ole enää sidoksissa maahan ja kotipaikkaan, kuten olimme joskus aiemmin. Oivalsin tämän oikeastaan jo viime kesänä, viettäessäni melko pitkän ajanjakson Keski-Suomessa kesämökillämme, matkalukemisenani Orion Foxwoodin kirja, Faery teachings. Asuessani kerrostalossa koko talven en voi kokea samaa yhteyttä ympäristööni kuin lapsuudesta asti tutulla kesämökillä. Tulisijassamme palaa lähimetsistä kaadetut puut, ruoka valmistetaan torilta ostetuista maakunnassa kasvatetuista vihanneksista, vaatteet pestään läheisessä rannassa ja vesi nostetaan lähteestä vastarannalta. Aamuisin ja iltaisin peseydyn järvessä. Olen edes hetken vuodessa saumattomassa yhteydessä ympäristööni.

Kaipaan mökille, jotta voisin kokea luissani lähestyvän talven. Jotta huomaisin, että minulla on koko ajan lyhyempi aika lukea ja puuhata. Jotta olisin niin pimeässä, että en erota omaa kättäni ennen kuin se koskee kasvojani ja jotta tähdet kimaltaisivat huikaisevan kirkkaina. Ihminen on luotu elämään neljän elementin keskellä. Elimme luonnon ehdoilla ja luonto palkitsi sadolla. Luonto oli ympärillämme, sisällämme ja ihollamme. Ehkä Haltijatkin näyttäytyivät siksi ihmisille herkemmin, energia oli jo valmiiksi samalla taajuudella, koska ihminen eli samassa ympäristössä Haltijoiden kanssa.

Minun suonissani virtaa veri, joka kytkee minut tähän maahan. Vieläkin saan ruuan luonnosta ja osatessani kotimaisia vihanneksia tiedän, että niissä on palanen tätä pohjoista luontoa. Olen uinut kesät järvissämme ja katsoessani illalla tähtiä näen niiden loistavan pohjoisella taivaalla, vaikkakin kaupungin valojen himmentäminä. Vilaukselta saatan nähdä kesäisin metsässä vihreän-ruskean tai sinisen hahmon ja iltaisin vien kesällä metsään kivelle pähkinöitä, lahjaksi näkymättömälle väelle. Hetken vuodessa ne ovat kiinteämpi osa todellisuuttani. Talven tullen eristyn neljän betoniseinän sisälle, korkealle maan yläpuollelle. Yhteys on heikompi, silti olemassa. Kotialttarille uhraan hunajaa ja pähkinöitä mielessäni tuttu luonto ja tutut Haltijat.

~Mari~