Mieli melkiässä

Olipa minulla mieltä,
oli ennen aikojani,
oli mieltä muillen asti,
sekä tointa toisellenki,
paljo pantua väkeä,
ajatusta annettua.

Jo nyt on mieli melkiässä,
kaikki toimi toisialla,
ajatus ahavan tiellä,
väki väljässä tilassa.
Toisen miehen mieli päässä,
toimi toisessa talossa,
väki toisen hartioissa,
toisen aivoissa ajatus.

Mieltäni meri ajavi,
vesi vääntävi väkeä;
tuulet tointa tuuittavi,
ajatustani ahava.

-Kanteletar 97. runo

Rienaavaan tiernapoika-aikaan...

Synti suuri surkia kun särki taivahan niin, täytyi alas laskeutua Herran Jumalan... Jalkani lipeää asfaltilla askeleni alla karahtaa kivi. Sataa räntää ja jouluilosta neonvalaistuneet vaeltavat toisiaan tönien... tähden tietä matkaten, kulki seura paimenten... Ja kuolleiden valtakunnan hallitsija, Anna, lohduttaa jäisellä kädellään kärsivää, ojentaa omenaa ja kun haukkaan hampaani kalahtavat tyhjyydessä yhteen... pudota pettymykseen, haroa rakkautta välinpitämättömien hymyistä... muistat Lumikin, Tuhkimon, Ruususen varmaan ja Punahilkan ja suden niin harmaan... Päätän tarjota tavaran itselleni arvoni mittaisen esineen... Kadulla, kuningatar Annan jaloissa, makaa raatona jotain lahoavaa, hajoavaa, rumaa. Sillä on päässään orjantappuroista kyhätty kruunu, viisastelevaksi vittuiluksi asetettu ja se haisee. Se ei hengitä enää, Se mies, joka kerran oli Kuningas, muttei Se varmaan tunne enää kipua ja helvettiäkö se meitä mitenkään koskee, mihin se kuoli, hoitojonoon, yksinäisyyteen vai simahtivatko munuaiset vai oliko se muuten vaan oikeasti sairas, joka sattui tuupertumaan kadulle. Ällöttävää ja Sen päälle sataa räntää.... Kiiltävien pallojen lomassa näin sydämeeni joulun teen ja mieleen hiljaiseen taas Jeesuslapsi syntyy uudelleen... Voin voimattomuudestani ja pahuudestani pahoin: annan ylen joulumielipuolikeräykseen ja toivon, että tämä jää nyt tähän... Tuuli puhaltaa laulavissa luissani, ytimissäni viheltää pelko. Annan, Yöäidin mustuutta uhoavassa sylissä itää epätoivosta valo, arka Aurinkolapsi, tammikuiselle taivalle kivusta kipuava toivo...

Kun maas on hanki ja järvet jäässä ja silmä sammunut auringon, kun pääsky pitkän on matkan päässä ja metsä autio lauluton...

Kyseessähän siis on noin aito ja rehellisyyteen pyristelevä raportti siitä, kuinka Ferijumaluudet Anna ja Arddu ilmaisivat itsensä.
Rosa

Itsenäisyys

Tässäpä tunnelmallinen tuijotus. Kovin näyttää tiukalta (tutulta) asenne: näitä voi nähdä, varsinkin jollei ymmärrrä osoittaa kunnioitusta aikaisempia asukkeja kohtaan.

Voin päättää itsenäisesti asenteestani kanssaeläjiäni kohtaan ja kannan siitä myös vastuun. Tosin monesti en täysin itsenäisesti: jahka minut ensin stereotypistetään niin, sitten käytöksestäni saavat vastatakseen myös muut mahdollisesti samalla stereotypialla leimatut ihmiset.

Stereotyypittely lienee mallittamisen lehtolapsi: yleistämme, taulukoimme tapahtumia saadaksemme käsityksen jonkinlaisesta keskiarvosta. Sen mukaan sitten yrittäen orientoitua. Minäkin, Eskoseni.


Rosa

Itsekseni

(tulipa pitkä vuodate: voileipää tai irtareita oheen niin, kyllä sessiitä sujuu...)

Mitä minä olen? Olen itseisyyteni, itsenäisyyteni, oman hengitykseni rytmi, sydämeni syke ja tarpeiden karuselli, mutta mistä minä sen tiedän? Mistä tiedän, etten ole jonkun muun ajatuksia, jonkun minuun lataamia muistoja, minuun syötettyjä valheitä ja uskomuksia?

Minä tunnistan muistoni, ainakin jotkut niistä. Ja vaikka osa onkin hautautuneena elämänpituisten valheiden alla niin, ainakin minä tiedän, että jos tarkkaan kuuntelen ja herkästi tunnustelen löydän sen mustan aukon, jossa muisto on. Minulla on jäljellä enää muiston muiston muisto, mutta sekin on jotain todellista, joka kertoo siitä, että olen joskus tulkinnut tilannetta toisin ja saanut sitten niskaani kivoja valheita. Osan niistä olen tietenkin ihan itse sepittänyt, sitä en kiellä.

Minun muistoni, minun eletty elämäni, johon minä olen parhaalla tahdolla pyrkinyt sopeutumaan, jonka lainalaisuuksia minä olen pyrkinyt opettelemaan on minun ainoa takeeni siitä, että minä olen minä, enkä jonkun luoma satelliitti. Siitäkin sen huomaa, että elätkö todella omaa elämääsi ja kertaatko todella itse oppimiasi asioita, että opastaako kartta, jonka olet maailmasta itsellesi piirtänyt, oikeaan osoitteeseen. Jollei, on aika pysähtyä katselemaan maisemia, mietiskelemään sitä sisäistä kompassia ja arvioimaan, onko liepeillä jotain magneettista, kuten dogmi, ismi tai vain yleinen velttous. Usko, pois: melko usein on.

Totalitarismin siemen on siinä, että luovuttaa oman omantuntonsa avaimet jollekulle muulle. Se joku muu kävelee sisään sinne omaantuntoon ja kertoo, kuinka hän tietää lopullisen, oikean ja ainoan totuuden, jonka voi saavuttaa vain häntä palvelemalla. Tätä ennen se, joka ei kuuntele itseään, etsii kyllä itseään, sisintä pyhintä minäänsä kaikkialta muualta. Minä kuulin pienenä hyvin usein, etten minä suinkaan voinut olla väsynyt tai etten minä suinkaan voinut olla vihainen tai etten minä nyt vain voinut olla nälkäinen, taas. Niinpä kesti jonkun tovin uskoa sitä sisintä ääntä, joka sinnikkäästi väitti, että he, isommat, vahvemmat, viisaammat, rakkaat ja hyvää tarkoittavat ja tietenkin, he niin mukavat, olivat väärässä. Että nämä mukavat ihmiset halutessaan lisää mukavuutta ympärilleen tulivat tallanneeksi oman itseni tuntemisen jalkoihinsa. Jotkut eivät valitettavasti koskaan tule palanneeksi omaan tuntoonsa, koska se edellyttää pahuuden näkemistä niissä, joita rakastaa ja kunnioittaa.

Kaikki totalitaariset systeemit edellyttävät sitä, että yllä esitelmöidyn kaltainen paha on jossain ulkona, vaikkapa jossakin sopivasti puolustuskyvyttömässä tahossa. Sitten mukavasti rymistellään täynnään hyvyyttä ja valoa ja rakkautta ja empatiaa ja omaatuntoa ja kerrotaan omille kersoille (tai opetettaville tms.) ettet sinä voi olla väsynyt, eihän tässä nyt ole mitään suuttumisen aihetta, kyllä sinua kiinnostaa, sinä et vain tiedä vielä sitä jne. Nämä ihmiset ovat niin hyviä! Eikä heissä totisesti olekaan mitään pahaa ja he taistelevat kynsin hampain pahaa vastaan: vetävät luokkakaverilta hampaat kurkkuun, epäävät sosiaalituen yksinhuoltajaäidiltä, vaikenevat ihmisoikeudettomuudesta Kiinassa samalla kun nautiskelevat ilmaisista edustushuorista, kääntävät selän ja katsovat ohi kun työkaveria kyykytetään. Vastuun kantamattomuus on niin kivaa, niin hyväksyttyä, niin mukavaa ja niin alhaista. Se on pahuutta ja pahuus on hyvin arkipäiväinen ilmiö.

Kulttuurimme sallii ja suosii tietynlaista pahuutta: välinpitämättömyyttä, kyvyttömyyttä nähdä toisessa mahdollisuuksia, pyhyyttä tai arvokkuuta. Mukavuudenhalusta on tullut oikeudenmukaisuuden korvike. Pitää olla kivaa.

Minä itse, minun yhteyteni itseeni ja Jumalminääni on ainoa todellinen nollakohta, johon vertaamalla tunnen, mikä on oikein ja mikä ei. Panen omalle kohdalleni, otan asian sydämeeni ja tutkiskelen niitä siellä. Millään muulla tavalla en voi tavoittaa sinua toinen ihminen, joka myös olet Jumala, kuin kohtaamalla Jumalattaren itsessäni. Siitä alkaakin kasvaminen kunnioitukseen.


Itsenäisyyspäivää odotellessa:
Rosa Rugosa,
Jumalatar.

Rakkaudenteko

Mitä useimmat meistä ajattelevat kun heille sanotaan sana seksi. Ajatuksemme ovat täynnä kulttuuristamme omaksuttuja mielikuvia, jotka useimmiten ovat joko sokerisien romanttisia tai silkkaa pornografiaa. Mainosten ja median maailma on täynnään seksiä, mutta onko se oikeaa seksiä vai ainoastaan jotain sellaista, jolta on leikattu siivet? Seksi kulttuurisesti ajateltuna rajoittuu pelkään aktiin, joka on jonkinlainen suhteen huippukohta: hupia, kiihkoa ja kokemuksellisuutta. Voisiko sanoa sama asia kuin hieno illallinen, josta käydään syömässä viidessä minuutissa pihvi ja jätetään alkuruoka, lisukkeet, viini ja jälkiruoka välistä, puhumattakaan niistä keskusteluista, joita tällaisilla illallisilla tavataan käydä.

Ferissä ajatellaan seksin olevan niin paljon muutakin kuin akti. Seksi on itse elämä. Kun kuljet keväällä vaaleanvihreiden hiirenkorvien täplittämässä koivikossa saatat tuntea, miten kiihkeä elämänvirta kuohuu kaikkialla. Sirkkalehdet ovat tahmeita ja mahla virtaa valkoisten runkojen sisällä saaden koivut puhkeamaan lehteen. Ilmassa leijuu miljoonittain pieniä siitepölyhiukkasia, joiden tarkoituksena on kantautua tuulen mukana määränpäähänsä, yhtyä ja synnyttää uutta elämää. Koko ilma on sakeanaan luonnon elämänvoimaa, seksiä, joka ilmenee keväisessä luonnossa lukemattomilla eri tavoilla.

Seksi on siis uutta elämää synnyttävä voima, joka pitää kaiken liikkeessä ja synnyttää kehitykselle välttämättömän muutoksen. Seksi on polariteetteja yhdistävä voima, voima joka pystyy yhdistämään kaksi ja tekemään heistä yhden. Jos haluat ymmärtää mitä seksi on, joudut miettimään miten ahadas ja rajoittava sana käyttämämme seksi on. Meillä on lukematon määrä muita sanoja, joilla voimme yrittää kuvata kaikkia muita aspekteja, joita aktin lisäksi seksiin liittyy. Mutta sana seksi yksinään on suppea, riittämätön ja ruma.

Sana on aina pelkkä symboli. Se on merkki, jolle yhteisö antaa merkityksensä. Sanoissa on kuitenkin suunnaton voima. Voimme muutamalla äänneyhtymällä saattaa omaan ja meitä kuulevien ihmisten mieleen lukemattoman määrän mielikuvia, jotka samassa kulttuurissa elävillä ihmisillä muistuttavat riittävästi toisiaan, jotta ymmärrämme puhetta ja kirjoitettua kieltä. Mutta ymmärrättekö puhettani, jos sana seksi merkitsee minulle elämänvoimaa? Jos olen uudelleen merkityksellistänyt tuon kuluneen, värittyneen ja yhteiskunnassamme vääristyneen äänteen, enkä enää puhu kanssanne samaa kieltä.

Puhun samaa kieltä luonnon kanssa. Puhun samaa kieltä kuin koivut keväisin ja lohet, jotka uivat solisevissa vesissä. Puhun ilmassa yhtyvien lintujen kieltä ja samaa kieltä kuin kohdussa kasvava lapsi, joka on rakkaudenteon hedelmä: kahdesta syntynyt yksi. Puhun kukkien ja niiden mettä juovien perhosten kieltä. Puhun kieltä, joka on ikiaikaista ja yhtä vanhaa kuin elämä itse. Seksi on mysteeri.

~Mari~

Vakka vikansa valitsee

Teinpä vähän Rautapentaakkelia.
http://www.faerywolf.com/essay_ironpentacle.htm
Äläkänä räähkänä kokeile tätä kotona
tai jos erhetyt, ota yhteyttä, jahka uhkaat hukkua ryönään.
SEKSI.
Virtaa, polttaa, nousee nivusista ja räjäyttää aivot, reisien levitessä leviää olemukseni, sulautuu tähän nautintoon: lehahtaa lentoon lohenpunainen perhonen
ja
ahnehdin, jokaisella henkäyksellä syvemmälle nautintoon, enemmän, kaikki, ahnehdin elämää, asioita, aikaansaamisisia, vaikuttamista, valtaa
ja ne ovat vain otten menettämistä tähän nautintoon sulaessa. Laava virtaa vastustamatta
veri sykki suonissani.
YLPEYS.
Seksi, virratessaan esillä, vapaana vuona, koskena, pauhaten korvissa se tulee kuultavaksi tämä tulinen kohina, tämä seksi. Se tulee nähtäväksi tämä aurinkoinen loiste, rakosista, tilkkeistä pilkistää, tämä seksi, maanalainen magmavirta syvältä sulan raudan sydämestä, häikäisee
ja
alan ylenkatsoa, itseäni, vähät välittää halun hauraasta viestistä olla rehellinen ja todellinen ja alan ylenkatsoa muita näkemättä loistossani heidän kamppailuaan, kuulematta heidän kertomuksiaan, mesoten heidän kerskailunsa päälle vielä isommalla äänellä ja alan ylenkatsoa mekanismeja, itsessäni lainalaisuuksia ja muissa sen heijastelu
ja nekin ovat vain otteen menettämistä tähän nautintoon sulaessa. Laava virtaa, vastustamatta, ja hohkaan ylpeänä olen valoa.
ITSE.
Huohotan tämän nautinnon, jaan sen sylisssäsi, sykin ja tähän sydämeni ääneen uppoan, yhteiseen, rytmiin, ajan tahdittamaan tanssiin kanssasi antaudun, sulaan laavaan lakoan ja tunnen itseni, kuulen huohottavani sinussa, heijastan itseni silmistäsi
ja
mistä minä mitätön mitään tiedän, kuvittelen vain kaiken, analysoin anaalitasolle tarojoilen tarinani, josta kuskin kukaan on kiinnostunut, muutaman huokauksen kauneudesta, muutamasta ohimenevästä oikusta muiston toimeen ojentautumisen rajapinnalla: kannattako tosiaan, maksaisiko vaivan, mitä suotta... Ja kuka kumma on tuo toinen takanani, ihminen vai varjo vainen?
Ja tässä ylpeässä nautinnossa, selkä kaarella avartuu pienuuteni muistoihini, mielikuvitukseni mereen, sisältä kukkulasta kurottaa tähtiin. Minä muistan, minä opin, minä teen.
VOIMA.
Haluan.
En tiedä mitä haluan,
mutta haluan ja vain näin täynnään Palavaa Elämää, käytyäni Voiman portista osaan
(sen mitä nyt sitten osaankin) ja viimein tiedän, mitä Todella Tahdon. Vereslihaisine tunteineni otan riskin, astun pimeään ja kannan vastuuni: tukin suuni. Teen toimittamatta,
mutta tämä tapahtuu kauan sen jalkeen, kun pakottamatta vedän keuhkoni täyteen, kun pakottamatta aukeaa kämmeneni käärmeenkerä, kun ruusu yhtyy tuleen.
INTOHIMO.
Palan halusta puhua. Palan halusta tuntea taas. Palan halusta tulla nähdyksi itsenäni, voinenko enää edes estää liekkiä roihuamasta, tässä pisteessä valaisemasta ympäristöäni? Maa polttaa askelteni alla, työni, aikeeni oikenevat sitä mukaa kun kuljen niitä kohti, pelosta poispäin tai sen keralla, rohkeana ja roihuten.
Vastuusta kasvaa velvollisuutta ja velvollisuus vääristyy vaatimuksiksi ja vaatimusten taakan alla vain työ vapauttaa, velvollisuudesta raataa vapautuu raatamalla, velvoitettuna ja unohdan, unohdan muistoni, sisälläni kohisevan meren, seikkailut siellä sun täällä, matkat sinne ja takaisin.
Ja tämä uskallus heittää pois, heittäytyä tekee tilaa, siivoaa, keuhkoilleni tilaa ja tunnen Kointähden nousevan, ilman keuhoissani syleilevän maailman sisälläni eläväksi tekevän suudelman.


Hyvällä hapella hyvää hillittömästi kullekin.

Rosa Roihuava

Totuudesta rehellisyyteen

Jos meillä on niin monia totuuksia kuin meitä ihmisiä on, näemmekö todella sen mikä meissä tai muissa on totuus? Emmekö usein näe vain sen, jonka haluamme nähdä? Yksi harvoista ohjeista, joita Ferissä on kehoittaa katsomaan totuutta silmiin. Ohje kieltää hellimästä tai rankaisemasta heikkouksia. Vain katsomalla itseään silmästä silmään ja tunnistalla omat heikkoutemme, pystymme kasvamaan vahvoiksi ja työstämään heikkouksiamme rakentavasti. Harvoin näemme totuutta, sillä varjelemme itsetuntoamme ja egoamme sallimalla itsellemme liikaa tai vaatimalla itseltämme enemmän kuin mihin pystymme.

Jos hellit omia tai muiden ihmisten vikoja annat itseasiassa vain mahdollisuuden olla tekemättä muutosta, mahdollisuuden olla kasvamatta vahvaksi. Nuorempana hoin itselleni, että en voi mitään sille jos en ole kurinalainen ja ahkera. Määrittelemällä vastuuttomuuden osaksi luonnettani hellin tätä vikaa itsessäni. Muutos ei alkanut ennen kuin huomasin, että voin oppia kantamaan vastuuta itsestäni ja muista vain myöntämällä, etten saa olla vastuuton. Jos olisin vaatinut itseltäni nuorena täydellisyyttä olisin rangaissut heikkouttani ja vaatinut itseltäni enemmän kuin olisi ollut kohtuullista. Kumpikin käyttäytymismalli on yhtä haitallinen, sillä se kätkee meiltä totuuden itsestämme.

Totuus ei pala tulessakaan, mutta usein haluamme kaikkea muuta kuin totuuden. Valheet tarjoavat näennäisen helpon tavan välttää kohtaamasta asioita.

~Mari~

Ajatuksia ajatuksista

Rosa herätti kysymyksen ensimmäisestä ajatuksesta. Mistä se tulee? Mikä on sen nollapiste, siemen josta ajatus versoaa? Blogin nimi Tähden Etsijä viittaa itään ja auringon nousuun, sarastuksen tuomaan valoon, joka poistaa yön varjot. Rosan kysymyksestä ajatusten siemenestä mieleeni tulikin mielikuva auringon noususta merenrannalla. Näyttää aivan siltä, että aurinko syntyisi vedestä tai taivaanrannan takana alkavasta äärettömyydestä.

Ajatuksen ensimmäinen häive on kuin auringon reunus, joka nousee taivaanrannan takaa. Uskon, että ajatus syntyy auringon lailla veden takaa, tunteittemme ja alitajuntamme syvyyksistä. Koitamme noitina jatkuvasti matkata tietoisesta mielestä alitajuiseen, luodaksemme sillan noiden kahden toisistaan erillään olevan tietoisuudentilan välille. Tiedämme, että alitajuntamme sisältää arvokasta tietoa.

Aurinko ei kuole yöllä ollessaan näkymättömissä. Tiedämme, että se syntyy uudelleen joka aamu tuoden mukaanaan uuden päivän. Mikään kokemuksemme tai tunteemme ei myöskään kuole tai katoa, vaan on ainoastaan tavoittamattomissamme kunnes sen aika on nousta tietoisuuden taivaanrantaan ja syntyä ajatuksesti. Milloin sen sitten on aika syntyä? Ehkä sitten kun kaamosaika on ohi? Ehkä sitten kun olemme tuoneet sen siltaa pitkin tietoisuutemme rajalle.

Elämme sykleissä ja jotain meissä syntyy ja kuolee jatkuvasti, emmekä siksi ole kahtena peräkkäisenä vuotena sama ihminen. muutumme joka kerta kun tiedostamme jonkin surun, pelon tai vihan tunteen joka aiemmin tiedostamattomana on hallinnut meitä. Tietoisen mielen valossa meidän on mahdollista kohdata ja ymmärtää tuo tunne, muisto tai asia, jota emme aiemmin ole ajatelleet.

Mielestäni ajatus on nimenomaan tietoisella tasolla tapahtuvaa asian hahmottamista, raamittamista ja ryhmittämistä. Vertailemme kokemusta, jota ajattelemme ,kaikkeen aiempaan keräämäämme tietoiseen tietoon. Länsimaisina ihmisinä meillä on tarve hahmottaa asiat ja ajatukset suhteessa muihin. Sitähän me tässä Rosankin kanssa teemme. Hahmotamme omia ajatuksia suhteessa toisiimme.

Mielikuvitus? Mielikuvitus on minun mielestäni sitä, että yhdistelemme ja ryhmittelemme asioita yllättävällä tavalla. Luomme ajatuksista rakennelmia leikkiäksemme niillä. Mielenkiintoinen kysymys onkin tosiaan Rosan kysymys siitä, että mikä tekee asioista tosia tai epätosia? Miksi mielikuvituksen pitäisi olla totta tai epätotta? mitä Rosa ajattelet siitä? Onko 'totuutta', onko totuus yliarvostettua?

~Mari~

Ensimmäinen henkäys

Mietelmiä tästä blogista ja tästä aamusta ja muuta hajanaista...

Mistä asiat sikiävät? Ensimmäisestä ajatuksesta ne alkavat kasvaa suunnitelmiksi ja suunnitelmat sitten tarkentuvat kohdatessaan todellisuuden (miten se sitten määritelläänkin). Mutta mistä syntyy ensimmäinen häive ajatuksesta, oivalluksen siemen? Noinkohan on, että kuten vaikean asian muistamista edeltää outo kaipaus, pelottava ja hermostuttava kaipaus eheyteen, edeltää suunnitelmiksi kasvavaa ajatusta ihmeellinen ikävä? Tuntemattomuudessaan hirvittävä ojentautuminen ajassa eteenpäin, soukempaan sopeutumiseen: jännitteeseen tai sen hellittämiseen?

Mitä mielikuvitus on? Onko se totta? Onko ajatus mielikuvitusta, tai suunnitteleminen? Koen omat ajatukseni, muistoni ja suunnitelmani Todella Omikseni ja sellaisina siis tosiksi, mutta miten sitten tiedän, että unessani kohtaan toisen, ne muut, koko maailman? No, minusta vain tuntuu siltä, enkä oikeastaan aiokaan kyseenalaistaa tätä haurasta tunteeseen perustuvaa
tietoani: ainoastaan osoittaa, että kyseenalaistamisella on oma arvonsa, eikä sillä kuitenkaan ole pakko mitätöidä kokemusta pelkäksi viisasteluksi, joka ei johda mihinkään, eikä tuota mitään uutta. Tuntemisesta kasvaa tietämistä, josta kasvaa tahtomista ja kun oikein kovasti tahtoo, tohtii kyllä. Siinä vaiheessa tukkikin turpansa.

Istuin tänä aamuni itsekseni ihan hiljaa: mieleni osaa viimeinkin vaieta hetkeksi. Tuokio tuokiolta olen päässyt nautiskelemaan tästä Jumalallisesta levosta. Mitä tunnetta, mitä tietoa, mitä tahtomista ja tohtimista vaatiikaan itsensä ja JumalMinänsä kohtaaminen ja miten olenkaan tähän päätynyt! Muista siis, sinä sipulia kerros kerrokselta kuoriva kanssaistuja, Feriharjoittaja, maagiopiskelija, että kyllä se haisee, se sipuli, silmissä kirvelee. Muista Flebasta, tähystä tuulenpuolta! Kannaattaa huolehtia ilmanvaihdosta tai haju kirvelee kohta myös lähimmäisten silmissä.

Rosa rugosa