Thorn Coyle kirjoitti jokin aika sitten sivuillaan siitä, miten useat Feri-noidat ovat aina olleet hieman erilaisia kuin muut ihmiset. Ferissä ei sinänsä ole opillisesti mitään, mikä selittäisi tämän käsityksen aukottomasti. Monet muutkin uuspakanuuden haarat ovat suvaitsevaisia. Ferin ja friikkien yhteyden selittää se, että moni maailmassa yksinään jäänyt, erilainen, ulkopuolinen ja muiden silmissä outo, on löytänyt Ferin parista itselleen voimaa kantaa erilaisuutensa pystypäin.
Mieleeni on tulvinut viime päivinä muistoja lapsuudesta. Omasta erilaisuudestani. Veljeäni oli kiusattu paljon koulussa ja kun minun aikani oli tullut nostaa reppu aapisineen olalle, minut varustettiin matkaan monin hyvin neuvoin: ”Muista olla reipas, ole ystävällinen muille lapsille, älä anna nimitellä itseäsi ja kerro kotona, jos sinua kiusataan.” Niinpä sitten lähdin kouluun, yhtenä tavoitteenani lunastaa kaikki ne odotukset, joita minulle asetettiin. Onnistua siinä, missä veljeni oli epäonnistunut, saada maailma rakastamaan minua. Minun tuli sopeutua veljeäni paremmin muiden lasten joukkoon ja poistaa se epäonnistumisen tunne, jota vanhempani alitajuisesti tunsivat vanhimman lapsensa jouduttua koulukiusaamisen kohteeksi.
Ei varmaankaan kovin vaikeaa arvata, sainko veljeäni paremman vastaanoton muiden lasten joukossa. Minä vain olin liian… erilainen. Jo ensimmäisellä luokalla vastassani oli muiden luokan tyttöjen lähetystö, joka sanoi olevansa kyllästynyt mielikuvitukseeni. Talitintit kun nyt sattuvat olemaan keltaisia, mustia ja harmaita eivät monenkirjavia satulintuja, joiksi ne toisten lasten mielestä olin väärin värittänyt. Suurin osa ajasta, jonka olen viettänyt koulussa, onkin mennyt siihen toivottamaan yritykseen, että olen koettanut lukea ilmasta aikuisten, lasten ja myöhemmin nuorten asenteita ja odotuksia siitä, millainen minun kuuluisi olla. Millaisia ihmiset ovat? Liene turha mainita, että vanhempieni käsitys siitä millainen minun tulisi olla, poikkesi suuresti siitä, mitä muut lapset saati nuoret odottivat. En koskaan tuottanut vanhemmilleni pettymystä kertomalla, että minustakaan ei pidetty koulussa. Sen sijaan oli erityisen reipas, huolimatta siitä kuinka kamalaa koulussa olisi ollutkin ja vakuutin kaiken olevan kunnossa.
Mitä vanhemmaksi tulin, sitä paremmin kuitenkin selvisin muiden ihmisten joukossa. Opin mestarinäyttelijäksi ja minusta oli ihmiskameleontti, joka muutti väriä, vaatteitaan ja liikkumistaan sen mukaan millaiseen ympäristöön se joutui. Olen liikkunut seurakuntanuorien parissa ja klubeilla, asunut Pohjoisessa ja Etelässä. Puhun sujuvasti samalla nuotilla kuin suurin osa ihmisistä täällä Pohjoisessa, vaikka Etelä-Suomesta kotoisin olevana en oikeasti puhu mitään murretta. Osaan keskustella mistä tahansa ja pukea itseni mihin tyyliin tahansa ja monet ihmiset rakastavat minua. Silti koko elämäni minua on seurannut suru, joka on iskenyt milloin yön pimeydessä pikkutunneilla, milloin yliopiston käytävillä. En ole voinut samaistua mihinkään niistä ryhmistä tai ihmisjoukoista, joiden parissa olen liikkunut. Sydämeni ja sieluni ovat säilyneet erilaisina, omanlaisinani, ja kaikki mitä olen tehnyt, sanonut tai yrittänyt, on vain heijastanut yritystä sopeutua, ei sitä, millainen minä todella olen.
Tästä lapsuuden sopeutumattomuudesta seurasi loppuelämääni leiman lyönyt tapa käyttäytyä ihmisten kanssa. Minne ikinä menenkin, ylläni on riippunut ääneen sanomattomien odotusten ja toiveiden pilvi ja olen tehnyt kaikkeni ollakseni tuottamatta pettymystä vanhemmilleni, ystävilleni, poikaystävilleni, papille, opettajalle, yliopiston lehtorille, ainejärjestölle tai lukemattomille muille tahoille, jotka ovat minua tahtoneet muokata. Vasta nyt alan ymmärtää, että yritykseni on ollut alusta asti tuhoon tuomittu.
Feri on antanut minulle mahdollisuuden katsoa asiaa eri näkökulmasta. Sopeutumisen sijaan voin alkaa kulkea erilaisena ylpeästi ja pystyssä päin, hakeutua muiden erilaisten ihmisten joukkoon, ehkä jonain päivänä astua askeleen eteenpäin ja ravistella ihmisten luutuneita käsityksiä siitä, millainen naisen tai ihmisen ylipäätään kuuluu olla. Noitana minun ei tarvitse miellyttää, sopeutua tai tunnustella muiden toiveita. Minua ohjaa oma tahtoni ja voin itse toteuttaa omat toiveeni. Elän nyt itseäni en muita varten. Erilaisuus herättää pelkoa niissä, jotka eivät ole erilaisia, sillä erilaisuus haastaa heidät arvioimaan uudelleen sitä, mitä he ovat pitäneet itsestään selvänä. Koska olen syntynyt tällaiseksi, en voi muuta kuin olla se, miksi minut on tarkoitettu –noita.
~Mari~
21. helmikuuta 2007
19. helmikuuta 2007
Kaurapuuroa noidanpadassa
Oletko ikinä miettinyt illalla, mitä tulit syöneeksi lounaalla? Saatat hyvinkin muistaa missä söit, keiden kanssa ja millainen tunnelma oli lounaalla. Se ainoa asia, jota et tahdo saada palautettua mieleesi on ruokalaji, minkä söit. Luultavasti se ei ollut pahaa, sillä muistaisit sen silloin, mutta ehdottomasti lounas ei ollut herkullinen, koska muistaisit sen siinäkin tapauksessa. Lounas ei ollut mitenkään merkittävä.
Tämä lounas vertaus pulpahti mieleeni miettiessäni omaa työskentelyäni. Opin tämän esimerkin hienolta ihmiseltä, mystikolta ja opettajalta, joka saattui olemaan katolisen kirkon pappi. Tällä esimerkillä hän halusi kertoa minulle, miksi näkee säännöllisen uskonnon harjoittamisen (tässä tapauksessa kirkossa käynnin) ihmiselle tärkeänä. Ihmisen keho tarvitsee ruokaa ja tulee ravituksi, vaikkei illalla muistaisikaan mitä ruokaa söi luonaaksi. Ihminen tietää syöneensä koska ei ole nälkäinen. Myös sielu tarvitsee ruokaa ja tulee ruokituksi, vaikka uskonnon harjoittaminen olisikin tasapaksua eikä herättäisi suuria tunnekuohuja.
Mielestäni tämä esimerkki kuvaa erinomaisesti myös omaa noituuden harjoittamistani. Feri harjoitteluun kuuluvat päivittäiset harjoitukset ja joka päivä ei voi saavuttaa huippukokemusta. Huippukokemukset ovat ikäänkuin palkintoja, joita voi saavuttaa työskentelemällä pitkäjänteisesti. Toki yhteyden Jumalattareen voi kokea ilman harjoitteluakin, mutta uskon 'henkisten lihasten' kehittämisen auttavan asiaa.
Joinain ajanjaksoina harjoittelu on kaurapuuroa, jota syödään vain ja ainoastaan siksi, että se on terveellistä. Tiedän tarvitsevani harjoittelua ja tiedän, että se on terveellistä. Valehtelisin, jos väittäisin nauttivani joka ikisestä meditaatiosta, jonka suoritan. Huomattuani miten vastaanhangoittelun jälkeen löydän taas tekemisen ilon päivittäisissäkin rutiineissani, olen oppinut luottamaan siihen, että harjoittelu kantaa minua. Luotan siihen, että Jumaluudet ovat jossain, luotan siihen, että tekemisen ilo syntyy uudelleen, luotan siihen, että sieluni saa ravintoa, vaikka tekisinkin harjoitukset toisinaan jopa vastentahtoisesti.
Toisinaan noidanpadassani on siis kaurapuuroa, mutta vain siksi, että se on terveellistä.
~Mari Tornio~
Tämä lounas vertaus pulpahti mieleeni miettiessäni omaa työskentelyäni. Opin tämän esimerkin hienolta ihmiseltä, mystikolta ja opettajalta, joka saattui olemaan katolisen kirkon pappi. Tällä esimerkillä hän halusi kertoa minulle, miksi näkee säännöllisen uskonnon harjoittamisen (tässä tapauksessa kirkossa käynnin) ihmiselle tärkeänä. Ihmisen keho tarvitsee ruokaa ja tulee ravituksi, vaikkei illalla muistaisikaan mitä ruokaa söi luonaaksi. Ihminen tietää syöneensä koska ei ole nälkäinen. Myös sielu tarvitsee ruokaa ja tulee ruokituksi, vaikka uskonnon harjoittaminen olisikin tasapaksua eikä herättäisi suuria tunnekuohuja.
Mielestäni tämä esimerkki kuvaa erinomaisesti myös omaa noituuden harjoittamistani. Feri harjoitteluun kuuluvat päivittäiset harjoitukset ja joka päivä ei voi saavuttaa huippukokemusta. Huippukokemukset ovat ikäänkuin palkintoja, joita voi saavuttaa työskentelemällä pitkäjänteisesti. Toki yhteyden Jumalattareen voi kokea ilman harjoitteluakin, mutta uskon 'henkisten lihasten' kehittämisen auttavan asiaa.
Joinain ajanjaksoina harjoittelu on kaurapuuroa, jota syödään vain ja ainoastaan siksi, että se on terveellistä. Tiedän tarvitsevani harjoittelua ja tiedän, että se on terveellistä. Valehtelisin, jos väittäisin nauttivani joka ikisestä meditaatiosta, jonka suoritan. Huomattuani miten vastaanhangoittelun jälkeen löydän taas tekemisen ilon päivittäisissäkin rutiineissani, olen oppinut luottamaan siihen, että harjoittelu kantaa minua. Luotan siihen, että Jumaluudet ovat jossain, luotan siihen, että tekemisen ilo syntyy uudelleen, luotan siihen, että sieluni saa ravintoa, vaikka tekisinkin harjoitukset toisinaan jopa vastentahtoisesti.
Toisinaan noidanpadassani on siis kaurapuuroa, mutta vain siksi, että se on terveellistä.
~Mari Tornio~
8. helmikuuta 2007
Noituus ja virtahepo
Tommy Hellstenin ansioista kristillisestä ihmisestä tuli läheisriippuvainen henkilö. Ymmärrän väitteeni hieman kärjistetyksi ja provosoivaksi, mutta en voi hillitä tarvettani kärjistää asiaa, sillä kärjistys tuntuu jopa liiankin osuvalta!
Läheisriippuvuutta voidaan määritellä esimerkiksi seuraavalla kuvauksella: ihminen kadottaa omat ja toisten ihmisten rajat ja ottaa kantaakseen muiden huolet ja murheet sekä pyrkii miellyttämään kaikkia. Jos käännämme ajan viisaria taaksepäin samainen kuvaus olisi heijastanut vuosisadan alun naisihannetta, silloin kun suomalaisen yhteiskunnan selkärankana vielä oli evankelisluterilainen usko.
Naisenhan tuli olla ennen kaikkea nöyrä, ahkera ja pyyteetön. Jos joku löi, piti kääntää toinen poski, sillä kosto ei kuulunut kristilliseen moraaliin ja luultavasti lyönti oli ansaittu. Itsestään ei saanut pitää turhaa melua, sillä ylpeys ja kerskailu olivat kauhistus. Ihmisille tehtiin niin kuin itselleen haluttiin tehtävän ja maan hiljaiset ja nöyrät perivät valtakunnan.
Toista on tänä päivänä, jolloin ne, jotka vielä kipuilevat tämän vanhanaikaisen naisihanteen kanssa saavat diagnoosin ja läheisriippuvaisen ihmisen leiman otsaansa.
Mediassa puhutaan liiallisesta kiltteydestä, kiltteydestä kipeistä naisista, virtahevoista olohuoneessa, käsittelemättömästä vihasta ja häpeästä. Se mikä ennen oli hyve on nyt sairaus.
Ferissä tavoitteena on muodostaa yhtenäisyyden tila, jossa ihminen on yhteydessä omaan Jumaluuteensa ja ympärillä olevaan maailmaan. Maailmankaikkeus nähdään verkostona, jossa kaikilla teoilla on vaikutuksensa, jotka etenevät läpi verkoston vaikuttaen yllättävillä ja monimutkaisilla tavoilla. Siksi tekoja tulee punnita huolella ja jokaisen tulee kantaa vastuu teoistaan. Keskiössä on pyrkimys harmoniaan, Feri-noidan tehtävänä on pyrkiä luomaan tasapaino sielun, mielen ja tunteiden välille. Ihminen, joka on aidosti läsnä ja yhteydessä muihin ihmisiin ei pysty olemaan muuta, kuin terveesti itsekäs. Hän ei kuitenkaan pysty olemaan itsekeskeinen, sillä hän näkee yhteyden itsensä ja maailman välillä.
Vaikka Feri vaikuttaisi äkikseltään puoltavan äärimmäisen itsekeskeistä ideologiaa niin ei ole. Kyseessä on synteesi muista välittävästä asenteesta ja nykyajan hedonistisesta ja itsekkyyttä ihannoivasta ihmiskuvasta. On helppo huomata, että ihmiset voivat huonommin kuin koskaan tässä 'terveesti itsekkäiden' yhteiskunnassa. äärimmäinen itsekeskeisyys on ajanut ihmiset erillisyyteen, yksinäisyyteen ja narsismiin. Mielestäni niitä, jotka vieä yrittävät auttaa muita ei tarvitsisi leimata sairaiksi.
On siis enemmän kuin ironista, että median avulla syyttävä sormi kohdistuu jälleen kerran niihin naisiin, jotka toteuttavat vuostuhantista kristillistä naisihannetta. Ei riitä, että nämä naiset jo muutenkin painiskelevat ollakseen riittävän kilttejä, nyt heidän käytöksensä on medikalisoitu. Jos ajatellaan Feri-synteesiä kahden ääripään välillä, kiltteyden ja itsekkyyden, voidaan puhua lentokoneessa olevista turvallisuus ohjeista. Vanhempi laittaa happinaamarin ensin itselleen ja vasta sen jälkeen lapselleen. Miksi? Varmistamalla oman hapensaannin, aikuinen varmistaa paremmat mahdollisuuden auttaa lasta. Varmistamalla oman energiansa riittämisen, ihminen voi auttaa muita.
Noituus ja virtahepo eivät siis kuulu yhteen, sillä itsensä syyllistäminen ja diagnoosin taakse piiloutuminen eivät kuulu Feriin. Sen sijaan Ferissä ensimmäinen askel otetaan tunnustamalla, että on elänyt vuosia, ehkä jopa vuosikymmeniä yhteiskunnan ja oman mielen luomien illuusioiden vallassa. Tunnustetaan, että kiltteyden takana on raivokas, katkera, turhautunut ja täynnä vihaa oleva ihminen, jonka tekisi mieli kirkua ja aivan syystä. Median omakseenottama energia ei suinkaan valu tyhjiin, vaan se sitaoutuu kaikkeen siihen negatiiviseen, jota kiltti ihminen ei koskaan saa ilmaista. Ferissä tämä energia pyritään vapauttamaan.
Kaikki te, jotka epäilette olohuoneessanne oleskelevan virtahepoja, norsuja tai sarvikuonoja huutakaa, kirotkaa ja itkekää, kunnes olette valmiita muuttamaan itseänne ja muutoksen kautta kasvamaan täyteen mittaanne, auttamaan apua tarvitsevia.
Läheisriippuvuutta voidaan määritellä esimerkiksi seuraavalla kuvauksella: ihminen kadottaa omat ja toisten ihmisten rajat ja ottaa kantaakseen muiden huolet ja murheet sekä pyrkii miellyttämään kaikkia. Jos käännämme ajan viisaria taaksepäin samainen kuvaus olisi heijastanut vuosisadan alun naisihannetta, silloin kun suomalaisen yhteiskunnan selkärankana vielä oli evankelisluterilainen usko.
Naisenhan tuli olla ennen kaikkea nöyrä, ahkera ja pyyteetön. Jos joku löi, piti kääntää toinen poski, sillä kosto ei kuulunut kristilliseen moraaliin ja luultavasti lyönti oli ansaittu. Itsestään ei saanut pitää turhaa melua, sillä ylpeys ja kerskailu olivat kauhistus. Ihmisille tehtiin niin kuin itselleen haluttiin tehtävän ja maan hiljaiset ja nöyrät perivät valtakunnan.
Toista on tänä päivänä, jolloin ne, jotka vielä kipuilevat tämän vanhanaikaisen naisihanteen kanssa saavat diagnoosin ja läheisriippuvaisen ihmisen leiman otsaansa.
Mediassa puhutaan liiallisesta kiltteydestä, kiltteydestä kipeistä naisista, virtahevoista olohuoneessa, käsittelemättömästä vihasta ja häpeästä. Se mikä ennen oli hyve on nyt sairaus.
Ferissä tavoitteena on muodostaa yhtenäisyyden tila, jossa ihminen on yhteydessä omaan Jumaluuteensa ja ympärillä olevaan maailmaan. Maailmankaikkeus nähdään verkostona, jossa kaikilla teoilla on vaikutuksensa, jotka etenevät läpi verkoston vaikuttaen yllättävillä ja monimutkaisilla tavoilla. Siksi tekoja tulee punnita huolella ja jokaisen tulee kantaa vastuu teoistaan. Keskiössä on pyrkimys harmoniaan, Feri-noidan tehtävänä on pyrkiä luomaan tasapaino sielun, mielen ja tunteiden välille. Ihminen, joka on aidosti läsnä ja yhteydessä muihin ihmisiin ei pysty olemaan muuta, kuin terveesti itsekäs. Hän ei kuitenkaan pysty olemaan itsekeskeinen, sillä hän näkee yhteyden itsensä ja maailman välillä.
Vaikka Feri vaikuttaisi äkikseltään puoltavan äärimmäisen itsekeskeistä ideologiaa niin ei ole. Kyseessä on synteesi muista välittävästä asenteesta ja nykyajan hedonistisesta ja itsekkyyttä ihannoivasta ihmiskuvasta. On helppo huomata, että ihmiset voivat huonommin kuin koskaan tässä 'terveesti itsekkäiden' yhteiskunnassa. äärimmäinen itsekeskeisyys on ajanut ihmiset erillisyyteen, yksinäisyyteen ja narsismiin. Mielestäni niitä, jotka vieä yrittävät auttaa muita ei tarvitsisi leimata sairaiksi.
On siis enemmän kuin ironista, että median avulla syyttävä sormi kohdistuu jälleen kerran niihin naisiin, jotka toteuttavat vuostuhantista kristillistä naisihannetta. Ei riitä, että nämä naiset jo muutenkin painiskelevat ollakseen riittävän kilttejä, nyt heidän käytöksensä on medikalisoitu. Jos ajatellaan Feri-synteesiä kahden ääripään välillä, kiltteyden ja itsekkyyden, voidaan puhua lentokoneessa olevista turvallisuus ohjeista. Vanhempi laittaa happinaamarin ensin itselleen ja vasta sen jälkeen lapselleen. Miksi? Varmistamalla oman hapensaannin, aikuinen varmistaa paremmat mahdollisuuden auttaa lasta. Varmistamalla oman energiansa riittämisen, ihminen voi auttaa muita.
Noituus ja virtahepo eivät siis kuulu yhteen, sillä itsensä syyllistäminen ja diagnoosin taakse piiloutuminen eivät kuulu Feriin. Sen sijaan Ferissä ensimmäinen askel otetaan tunnustamalla, että on elänyt vuosia, ehkä jopa vuosikymmeniä yhteiskunnan ja oman mielen luomien illuusioiden vallassa. Tunnustetaan, että kiltteyden takana on raivokas, katkera, turhautunut ja täynnä vihaa oleva ihminen, jonka tekisi mieli kirkua ja aivan syystä. Median omakseenottama energia ei suinkaan valu tyhjiin, vaan se sitaoutuu kaikkeen siihen negatiiviseen, jota kiltti ihminen ei koskaan saa ilmaista. Ferissä tämä energia pyritään vapauttamaan.
Kaikki te, jotka epäilette olohuoneessanne oleskelevan virtahepoja, norsuja tai sarvikuonoja huutakaa, kirotkaa ja itkekää, kunnes olette valmiita muuttamaan itseänne ja muutoksen kautta kasvamaan täyteen mittaanne, auttamaan apua tarvitsevia.
1. helmikuuta 2007
Yrittänyttä ei laiteta??
Edellisessä kirjoituksessani läpikäymistä ajatuksista on lähtenyt kehkeytymään auki uusia ajatuspolkuja, polkuja, joita olen seurannut ja jotka ovat yllättäen johtaneet takaisin itseeni. Olen huomannut, että intohimooni kuuluu erottamattomasti kunnianhimo. Nämä kaksi himoa kietoutuvat toisiinsa niin, että kunnianhimo lopulta lähes tukahduttaa sisimmässäni asuvan intohimon.
Puhdas intohimo tekemiseenhän saa aikaan kaltaiseni pöytälaatikkorunoilijan, tuntemattoman neron, jonka salassa kirjoitetut runot kellastuvat katseilta piilotettuina piirongin uumenissa. Tuntemattoman nerosta tekee se, että hän ei ole koskaan esittänyt näitä omalla sydänverellään kirjoitettuja runojaan kenellekään. Kukaan ei ole haltioitunut niistä hänen kanssaan, mutta kukaan ei ole myöskään palauttanut hänelle niitä ilmoittaen tylysti, että tarvittavaa ainesta todelliseksi taiteilijaksi ei ole.
Koska kukaan muu ei ole päässyt arvoimaan intohimon tuotoksia, olen voinut tuudittautua salassa siihen uskoon, että nerouttani ei ole vielä löydetty. Olen tuntematon, salaperäinen ja täynnä lupausta. Sillä hetkellä kun lähettäisin runoni julkaistavaksi jonnekin ja saisin ne takaisin kuivan asiallisen kiitoskirjeen kanssa olisin tunnettu ja määritelty. Minussa ei todistettavasti ollut ainesta. Kunnianhimoni saisi kolauksen ei intohimoni. Ja en ole koskaan täysin kyennyt irroittamaan näitä kahta toisistaan.
Toinen ihminenhän on kuin peili, jonka avulla jatkuvasti muodostamme kuvaa itsestämme. Peilaamme itseämme etsien hyväksyntää tai paheksuntaa ja koitamme muovata minuutemme sellaiseksi, että se herättäisi hyväksyntää mahdollisimman monissa. Tosiasiassa yritys on samankaltainen kuin lapsella, joka koittaa saada itsensä näyttämään joltain muulta vääntelemällä naamaansa. Irvistyshän ei voi pysyä kasvoilla loputtomiin.
Jos siis lähdemme arvoimaan intohimomme oikeutusta hakemalla sille hyväksyntää, yhteiskunnallista tunnustusta tai koitamme saavuttaa sen avulla kunniaa ja mainetta, olemme valjastaneet intohimomme kunnianhimomme palvelukseen, eikä energia virtaa vapaasti. Kirjoitin jo joskus aiemmin siitä, miten olen hellinyt omia heikkouksiani antamalla itselleni luvan olla yrittämättä mitään kunnolla. Näin voin vaalia haavekuvaa sisällä asuvastani tuntemattomasta nerosta, pitää intohimoni kätkössä muiden katseilta, ja siten rajata sen pois elämästäni.
Minun kohdallani tarinan opetus on se, että minun on uskallettava ottaa riski ja tehtävä asioita intohimoisesti silläkin uhalla, että epäonnistun. Jos tunnen sisimmässäni sisäistä varmuutta omista taidoistani ja kyvyistäni, en ole liian riippuvainen ulkoisista tunnustuksista työlleni ja kritiikki, jota siitä esitetään on joko yhdentekevää tai voin ottaa sen rakentavasti ja kohdata itseni silmästä silmään sen avulla.
Olen joutunut pitkin hampain myöntämään tämän todeksi työssäni. Rakkaudella hellimäni ajatusrakennelmat ja kauan vaalimani teksti on joutunut ulkomaailman murskaavan kritiikin hampaisiin uudestaan ja uudestaan- ja tekstini on jatkuvasti parantunut! Intohimoni ei siis tarvitse kumppanikseen kunnianhimoa, vaan kurinalaisuutta, rehellisyyttä itseäni kohtaan ja uskallusta laittaa itsensä siihen mitä tekee sydämineen ja sieluineen.
Liian usein ajattelemme, että ne asiat joista nautimme ovat elämässämme olevia mukavia ja ihania asioita. Jos työskentelymme olipa se maalaamista, puutarhanhoitoa tai kirjoittamista on yksinomaa mukavaa, emme todella ole laittaneet itseämme siihen. Vasta tylsä puurtaminen, pään seinään hakkaaminen ja lannistumattomuus tekee tavoitteestamme meille tavoittelemisen arvoisia ja siten saavuttamistamme voitoista omiamme. Yrittänyttä ei laiteta.
~Mari~
Puhdas intohimo tekemiseenhän saa aikaan kaltaiseni pöytälaatikkorunoilijan, tuntemattoman neron, jonka salassa kirjoitetut runot kellastuvat katseilta piilotettuina piirongin uumenissa. Tuntemattoman nerosta tekee se, että hän ei ole koskaan esittänyt näitä omalla sydänverellään kirjoitettuja runojaan kenellekään. Kukaan ei ole haltioitunut niistä hänen kanssaan, mutta kukaan ei ole myöskään palauttanut hänelle niitä ilmoittaen tylysti, että tarvittavaa ainesta todelliseksi taiteilijaksi ei ole.
Koska kukaan muu ei ole päässyt arvoimaan intohimon tuotoksia, olen voinut tuudittautua salassa siihen uskoon, että nerouttani ei ole vielä löydetty. Olen tuntematon, salaperäinen ja täynnä lupausta. Sillä hetkellä kun lähettäisin runoni julkaistavaksi jonnekin ja saisin ne takaisin kuivan asiallisen kiitoskirjeen kanssa olisin tunnettu ja määritelty. Minussa ei todistettavasti ollut ainesta. Kunnianhimoni saisi kolauksen ei intohimoni. Ja en ole koskaan täysin kyennyt irroittamaan näitä kahta toisistaan.
Toinen ihminenhän on kuin peili, jonka avulla jatkuvasti muodostamme kuvaa itsestämme. Peilaamme itseämme etsien hyväksyntää tai paheksuntaa ja koitamme muovata minuutemme sellaiseksi, että se herättäisi hyväksyntää mahdollisimman monissa. Tosiasiassa yritys on samankaltainen kuin lapsella, joka koittaa saada itsensä näyttämään joltain muulta vääntelemällä naamaansa. Irvistyshän ei voi pysyä kasvoilla loputtomiin.
Jos siis lähdemme arvoimaan intohimomme oikeutusta hakemalla sille hyväksyntää, yhteiskunnallista tunnustusta tai koitamme saavuttaa sen avulla kunniaa ja mainetta, olemme valjastaneet intohimomme kunnianhimomme palvelukseen, eikä energia virtaa vapaasti. Kirjoitin jo joskus aiemmin siitä, miten olen hellinyt omia heikkouksiani antamalla itselleni luvan olla yrittämättä mitään kunnolla. Näin voin vaalia haavekuvaa sisällä asuvastani tuntemattomasta nerosta, pitää intohimoni kätkössä muiden katseilta, ja siten rajata sen pois elämästäni.
Minun kohdallani tarinan opetus on se, että minun on uskallettava ottaa riski ja tehtävä asioita intohimoisesti silläkin uhalla, että epäonnistun. Jos tunnen sisimmässäni sisäistä varmuutta omista taidoistani ja kyvyistäni, en ole liian riippuvainen ulkoisista tunnustuksista työlleni ja kritiikki, jota siitä esitetään on joko yhdentekevää tai voin ottaa sen rakentavasti ja kohdata itseni silmästä silmään sen avulla.
Olen joutunut pitkin hampain myöntämään tämän todeksi työssäni. Rakkaudella hellimäni ajatusrakennelmat ja kauan vaalimani teksti on joutunut ulkomaailman murskaavan kritiikin hampaisiin uudestaan ja uudestaan- ja tekstini on jatkuvasti parantunut! Intohimoni ei siis tarvitse kumppanikseen kunnianhimoa, vaan kurinalaisuutta, rehellisyyttä itseäni kohtaan ja uskallusta laittaa itsensä siihen mitä tekee sydämineen ja sieluineen.
Liian usein ajattelemme, että ne asiat joista nautimme ovat elämässämme olevia mukavia ja ihania asioita. Jos työskentelymme olipa se maalaamista, puutarhanhoitoa tai kirjoittamista on yksinomaa mukavaa, emme todella ole laittaneet itseämme siihen. Vasta tylsä puurtaminen, pään seinään hakkaaminen ja lannistumattomuus tekee tavoitteestamme meille tavoittelemisen arvoisia ja siten saavuttamistamme voitoista omiamme. Yrittänyttä ei laiteta.
~Mari~
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)