Edellisessä kirjoituksessani läpikäymistä ajatuksista on lähtenyt kehkeytymään auki uusia ajatuspolkuja, polkuja, joita olen seurannut ja jotka ovat yllättäen johtaneet takaisin itseeni. Olen huomannut, että intohimooni kuuluu erottamattomasti kunnianhimo. Nämä kaksi himoa kietoutuvat toisiinsa niin, että kunnianhimo lopulta lähes tukahduttaa sisimmässäni asuvan intohimon.
Puhdas intohimo tekemiseenhän saa aikaan kaltaiseni pöytälaatikkorunoilijan, tuntemattoman neron, jonka salassa kirjoitetut runot kellastuvat katseilta piilotettuina piirongin uumenissa. Tuntemattoman nerosta tekee se, että hän ei ole koskaan esittänyt näitä omalla sydänverellään kirjoitettuja runojaan kenellekään. Kukaan ei ole haltioitunut niistä hänen kanssaan, mutta kukaan ei ole myöskään palauttanut hänelle niitä ilmoittaen tylysti, että tarvittavaa ainesta todelliseksi taiteilijaksi ei ole.
Koska kukaan muu ei ole päässyt arvoimaan intohimon tuotoksia, olen voinut tuudittautua salassa siihen uskoon, että nerouttani ei ole vielä löydetty. Olen tuntematon, salaperäinen ja täynnä lupausta. Sillä hetkellä kun lähettäisin runoni julkaistavaksi jonnekin ja saisin ne takaisin kuivan asiallisen kiitoskirjeen kanssa olisin tunnettu ja määritelty. Minussa ei todistettavasti ollut ainesta. Kunnianhimoni saisi kolauksen ei intohimoni. Ja en ole koskaan täysin kyennyt irroittamaan näitä kahta toisistaan.
Toinen ihminenhän on kuin peili, jonka avulla jatkuvasti muodostamme kuvaa itsestämme. Peilaamme itseämme etsien hyväksyntää tai paheksuntaa ja koitamme muovata minuutemme sellaiseksi, että se herättäisi hyväksyntää mahdollisimman monissa. Tosiasiassa yritys on samankaltainen kuin lapsella, joka koittaa saada itsensä näyttämään joltain muulta vääntelemällä naamaansa. Irvistyshän ei voi pysyä kasvoilla loputtomiin.
Jos siis lähdemme arvoimaan intohimomme oikeutusta hakemalla sille hyväksyntää, yhteiskunnallista tunnustusta tai koitamme saavuttaa sen avulla kunniaa ja mainetta, olemme valjastaneet intohimomme kunnianhimomme palvelukseen, eikä energia virtaa vapaasti. Kirjoitin jo joskus aiemmin siitä, miten olen hellinyt omia heikkouksiani antamalla itselleni luvan olla yrittämättä mitään kunnolla. Näin voin vaalia haavekuvaa sisällä asuvastani tuntemattomasta nerosta, pitää intohimoni kätkössä muiden katseilta, ja siten rajata sen pois elämästäni.
Minun kohdallani tarinan opetus on se, että minun on uskallettava ottaa riski ja tehtävä asioita intohimoisesti silläkin uhalla, että epäonnistun. Jos tunnen sisimmässäni sisäistä varmuutta omista taidoistani ja kyvyistäni, en ole liian riippuvainen ulkoisista tunnustuksista työlleni ja kritiikki, jota siitä esitetään on joko yhdentekevää tai voin ottaa sen rakentavasti ja kohdata itseni silmästä silmään sen avulla.
Olen joutunut pitkin hampain myöntämään tämän todeksi työssäni. Rakkaudella hellimäni ajatusrakennelmat ja kauan vaalimani teksti on joutunut ulkomaailman murskaavan kritiikin hampaisiin uudestaan ja uudestaan- ja tekstini on jatkuvasti parantunut! Intohimoni ei siis tarvitse kumppanikseen kunnianhimoa, vaan kurinalaisuutta, rehellisyyttä itseäni kohtaan ja uskallusta laittaa itsensä siihen mitä tekee sydämineen ja sieluineen.
Liian usein ajattelemme, että ne asiat joista nautimme ovat elämässämme olevia mukavia ja ihania asioita. Jos työskentelymme olipa se maalaamista, puutarhanhoitoa tai kirjoittamista on yksinomaa mukavaa, emme todella ole laittaneet itseämme siihen. Vasta tylsä puurtaminen, pään seinään hakkaaminen ja lannistumattomuus tekee tavoitteestamme meille tavoittelemisen arvoisia ja siten saavuttamistamme voitoista omiamme. Yrittänyttä ei laiteta.
~Mari~
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti