Varjot pitenevät

Nyt syyspäiväntasauksen jälkeen Rosan kirjoitus varjoista lienee paikallaan; varjot pitenevät ja päivät lyhenevät. Se mikä on ollut kesällä yön pimeydessä on pian esillä enenevissä määrin. Syksy liitetään vuodenpyörässä veteen, iltaan ja alitajuiseen. Ei ihme, että Suomessa kärsitään kaamosamasennuksesta! Kesäauringossa kulissit on paljon helpompi pitää pystyssä kuin pimenevissä illoissa. Syksyllä oma varjomme, pimeä kuvajaisemme tuijottaa rävähtämättä takaisin olohuoneen ikkunan heijastuksesta, taustanaan pimeässä taukoamatta jatkuva vesisade. Olohuoneen ikkuna on kuin mustapeili, Ferin työkalu, joka symboloi alapuolellmme olevia voimia, ja johon katoessamme näemme, miltä asiat näyttävät pimeässä. Kuin olohuoneeni ikkuna, mustan peilin kuvajainen heijastaa sitä, mitä en yleensä näe. Mustan peilin kuvajainen on se, jota en tunnista itsessäni, muukalainen, jota en yleensä kohtaa.

Rosa kirjoitti heijasteluista; peilikuvista, joita näemme ympärillämme. Rosan loppukommentti herätti paljon ajatuksia: ”Joka kerta, kun syyllistän, paholaistan, olen kateellinen, julma, katkera tai kannan kaunaa, heijastelen vain omia haavojani ja vammojani.” Me kaikki heijastelemme omaa sisimpäämme muihin ihmisiin, ja olemme toden totta useinmiten täysin sokeita omille heijastuksillemme sekä haavoittuneita ja kykenemättömiä aitoihin ihmissuhteisiin. Me kaikki.

Emme tunne itseämme ja tuijotamme peilissä omaa heijastustamme näkemättä sitä, joka todella olemme. Tavanomaisessa hopeapeilissä, päivätajunnassamme, näemme itsemme auringonvalossa sellaisena kuin luulemme olevamme. Mutta peili on harhaa, näemme oikeasti itsemme peilikuvina todellisuudesta ja silti peilikuva on se, mitä pidämme todellisena itsenämme! Peilikuva ei ole realistinen eikä todellinen. Se on peilikuvamme. Näemme peilistä vain sen millaisena käsitämme itsemme, sen minkä haluamme nähdä. Anoreksiaa sairastava näkee itsensä peilistä lihavana, itseänsä palvova narsisti täydellisenä. Peili heijastaa takaisin omaa minäkuvaamme. Se heijastaa takaisin vain kuvajaisen todellisuudesta.

Mustasta kuvajaisesta puolstaan katsomme sitä, mitä emme näe itsessämme, vaan useimmiten katselemme toisissa. Rakkaus, viha, pelko ja monet muut tunteet, joita muut ihmiset meissä herättävät ovat lopulta kaikki oman sisimpämme heijastelua avaruuden mustassa peilissä. Rakastumme omiin haavoihimme, sillä etsimme vastausta kipumme parantamiseen itsemme ulkopuoleta. Toisaalta etsiessämme totuutta itsestämme pyrimme yhdistämään itsemme eri osat ja lopulta rakastumme omaan itseemme, eheydymme. Siitä mikä on ollut erillistä syntyy yksi. Tämän tapahtuman metafora on mielestäni Ferin luomismyytti, jossa Tähti Jumalatar, joka näki kuvajaisensa avaruuden mustassa peilissä, rakastui siihen ja rakasteli kuvajaisensa kanssa.

Rakkaus on silta kahden ihmisen välillä, mutta toisinaan emme pääse tuon sillan yli. Emme kohtaakaan muuta kuin oman kuvajaisemme toisen ihmisen jäädessä kuvajaisen vangiksi. Rakkaus on myös silta oman itsemme erillisten osien välillä. Todellisen rakkauden mahdollisuus on olemassa projisiossa. Projisio on jännite Jumalaisten kaksosten välillä, pelko ja toivo, luova voima, joka mahdollistaa Riikinkukko Enkelin syntymän. Syntymä on kuitenkin mahdollista vain, jos pystymme näkemään oman kuvajaisemme ohi. Rakkaus voi syntyä vain, jos tunnemme itsemme ja rakastamme itseämme vikoinemme ja varjoinemme. Onko Riikinkukko Enkeli itseasiassa, henkiin herätetty varjo, jonka voimalla uskallamme huuhdahtaa peiliin katsoessamme: ”Katsokaa kuinka kaunis minä olen.” Riikinkukko Enkelin näin huudahtaessa maailmat täyttyvät ukkosenjyrähdyksistä. Onko Hän se voima, jonka löydämme kun opimme katsomaan peilikuvamme ja ymmärrämme, että se ei ole itse, vaan itse on kätkettynä sen takana.

Voima, jota varjomme säilyttää on valtava ja usein sitä pidetään pahana. Länsimainen kulttuuri on sisäistänyt hyvin syvällisellä tasolla kristinuskon keskeisen myytin, jonka mukaan paha syöstään ulos taivaasta. Yritämme syöstä ’pahan’ ulos omasta sisimmästään heijastelemalla sitä ympärillämme maailmassa ja muissa ihmisissä. Tosiasiassa meidän pitäisi rohkaistua kohtaamaan varjo itsessämme, osoittaa sille rakkautta ja myötätuntoa, jotta saisimme sen voiman itsellemme ja se lakkaisi hallitsemasta meitä tiedostamattamme.

Ei ole olemassa hyvää ja pahaa, absoluttisia vastakohtia, dualismia, pimeyttä ja valoa. On vain varjoja ja sitä, joka ei ole varjossa. Varjo ei kuitenkaan ole synonyymi sanalle paha. Otakaa huomioon, että varjot ovat sitä terävämpiä ja tummempia, mitä kirkkaampi valo on! Mitä enemmän lisää valoa eli koittaa keskittyä vain siihen, mitä pitää hyvänä, sitä merkityksellisempiä ne varjokohdat ovat, joita yhä on meissä jäljellä. Vain auringossa voi olla varjoja. Emme pääse pakoon meissä kaikissa asuvia negatiivisia tunteita, vaikka kuinka yrittäisimme. Varjot tiivistyvät, tummuvat ja saavat lisää energiaa, mitä kirkkaampaan valoon pyrimme. Olemme tuomittuja hyväksymään varjojen olemassaolon. Olemme tuomittuja hyväksymään omat haavamme ja sokeat pisteemme. Ilman tuota hyväksymistä, ilman rakkautta ja anteeksiantoa emme eheydy, emmekä kykene rakastamaan.

~Mari~

Rakkaus on ruma sana.

Rakas lähimmäiseni, jos minua pistää neulalla niin, minuun sattuu. En silti halua, että minua pistellään neulalla, enkä aio sallia sinun pistellä minua, vaikka sinusta tuntuisikin siltä, että olen varmasti puudutettu neulanpistojen takia. Tai ehkä tuo on sievistelyjä: oikeasti et sinäkään kai kuvittele, etteikö lyönnistä jäisi jälkeä? Sivallat silti.

Tässä vaiheessa tarinaa on mainittava, etten anna niin tapahtua muutoin kuin tullessani yllätetyksi, enkä toiste. En katso perusoikeudekseni helliä kenekään heikkouksia, en myöskään ulos heijastelevaa myötätunnottomuutta tai julmuutta. Voin tehdä jotain niille alitajuisille mekanismeille, jotka saavat sinut, rakas lähimmäiseni, heijastelmaan minuun pahuuksiasi, vihaasi, julmuuttasi, ilkeyttäsi, kateutta ja kaunaasi, mutta toivoisin, että me kaikki ymmärtäisimme eron aidon kommunikaation ja omiin tunteisiimme perustuvan heijastelun välillä. Pyydän, että mietit myös sitä, miksi vedät herneen vielä syvemmälle, jos kieltäydyn seurastasi, vetäydyn. Lantunistuttajat saakoot armon (Gilded).

Erinomainen, ikiaikainen ja yhä toimiva ulos heijastelun esimerkki on Louhi. Häntä mainitaan pahaksi, vaikka hän on vieraanvarainen, parantaa, huolehtii kansastaan, osoittaa sekä rohkeutta ja luovuutta ja oikeudenmukaisuutta. Miksi? Siksi, että patriarkaalisen maailmanjärjestyksen vammauttamina koemme vaikeaksi sisäistää sitä, että pimeys voi olla hyvä asia, että kuolema kuuluu elämään ja että me olemme osa tätä elämänsykliä. Me pyrimme heijastelemaan ulos niitä asioita, joita emme voi käsitellä. Syitä on monia: olimme niin hyvin pieniä kun ne tapahtuivat, tai nykyäkseen asiat ovat liian raskaita tai ristiriidat liian tuskallisia kohdattavaksi. Asiasta voi vakuuttua seuraamalla suomalaispakanallisita kirjoittelua, joiden jumalluetteloissa Louhi loistaa poissaolollaan.

Joka kerta, kun syyllistän, paholaistan, olen kateellinen, julma, katkera tai kannan kaunaa, heijastelen vain omia haavojani ja vammojani. Silleen siis sinäkin, sivaltaja!

Ja eiku rakastelemaan: se
se perkele parantaa!
Mustarosa Rugosa

Riikinkukkoilua

Alla oleva teksti on suomennettu ja muokattu Yezidien omilta sivuilta.

Aikojen alkaessa Äärimmäisin ÄitiJumala loi Riikinkukkoenkelin ilmentääkseen itseään näkyvänä, luonnollisena ja maailmankaikkeutta luovana olentona. Riikinkukkoenkelissä, Melek Tausissa siis Äärimmäisen ÄitiJumala virtaa aineellisemmassa, kiinteämmässä muodossa. Avittaakseen maailman luomisessa Melek Tausia Äärimmäinen ÄitiJumala loi myös kuusi muuta Suurenkeliä, jotka ovat kuten Riikinkukkoenkelikin, ÄitiJumalan virtaamia, eivätkä Hänestä erillisiä.

Melek Taus syntyi Äärimmäisestä Jumalan Valosta, jonka ÄitiJumalatar näki heijastuvan avaruuden mustana kaareutuvasta pinnasta. Valon äitiaallokkeesta sukeutui Melek Taus, Valontuoja seitsenvärisenä, jossa muodossa hän vielä nykyäänkin jatkaa ilmenemistään ja yleisimmin hänet nähdään sateenkaarena auringon ympärillä. Yezidit myös väittävät, että Melek Taus ja kuusi Suurenkeliä ovat yhdessä sateenkaaren seitsemän väriä. Näin ollen kuusi Suurenkeliä olivat alun alkujaan osa Melek Tausia, varhaisinta sateenkaarisäteilyä, joka jakaantui tullakseen sateenkaaren seitsemäksi väriksi, jotka yhdessä ovat Seitsemän Suurenkeliä. Kaikki värit syntyvät, kun auringon valo osuu vesipisaraan ja hajoaa sateenkaareeksi. Näin meren ja taivaan sinisestä tuli Melek Tausiin itseensä liitetty väri.

Melek Taus on siis sekä Äärimmäisen ÄitiJumalan muoto, että yksi Seitsemästä Suurenkelistä, mikä on se kosminen seitsikko, joka tunnetaan monissa hengellisissä perinteissä. Juutalaisilla, kristityillä, persialaisilla ja egyptiläisillä on kaikillä seitsemän enkeliä ja luojia, synnyttäjiä. Yezidien Mustassa Kirjassa, Meshefê Re’ssä on yksi luku, joka kuvailee Seitsemää Suurenkeliä ja yhdistaää heidän luomisensa Maailmankaikkeuden luomisen seitsemään päivään. Ensimmäisenä teksti toteaa, että Äärimmäinen ÄitiJumala loi ensimmäisenä helmen, joka sisälsi pian fyysisen muodon saavan universumin ainesosat. Seuraavaksi Yezidi tekstit mainitsevat, että neljänkymmenen vuosituhannen ajan tätä helmeä hautoi alkulintu, mitä pidetään ensimmäisenä Melek Tawsin muotona, ennenkuin hän jakautui Seitsemäksi Suurenkeliksi. Tämä helmi kuoriutui räjähtämällä fyysiseksi maailmankaikkeudeksi.

Seitsemällä Suurenkelillä on nimensä ja ne liitetään kuhunkin viikonpäivään. Meshefê Re kertoo luomisen seitsemästä päivästä: “Ensimmäisenä päivänä He, Äärimmäinen ÄitiJumala loi sunnuntain. Tänä päivänä He, loi enkelin, jonka nimi oli Azra’il. Tämä on Melek Taus, joka on suurin kaikista. Maanantaina He loi enkelin nimeltä Darda’il. Tiistaina He loi enkelin nimeltä Israfil. Keskiviikkona He loi enkelin nimeltä Mika’il. Torstaina He loi Gibra’il enkelin. Perjantaina He loi Shimna’il enkelin. Lauantaina He loi Nura’il enkelin, joka on Yadin. Ja ÄitiJumala teki Melek Tausista suurimman heistä.” Luomisestaan asti Seistemän Suurenkeliä on liitetty niihin päiviin, joina ne luotiin. Melek Tausin päivä sunnuntai.

Tultuaan luoduiksi Seitsemän Suurenkeliä alkoivat tuottaa Maata alkuperäisen helmen aineksista. Maa säilyi paljaana ja karuna ja sitten yhtäkkiä saapui intensiivisten, jatkuvan vulkaanisen toiminnan ja maanjäristysten vaihe. Rauhoittaakseen Maan epävakaista ravistautumista, Äärimmäinen ÄitiJumala lähetti Riikinkukkoenkelin Maahan, jotta tämä asettaisi sekä maankuoren, että lahjoittaisi sille monivärisen kasviston ja eläimistön. Kun Melek Taus laskeutui fyysiseen ulottuvuuteen Hänen seitsenvärinen sateenkaariminänsä aineellistui upeaksi seitsenväriseksi linnuksi, riikinkukoksi. Näin hän lensi ympäri maapalloa, jotta siunaisi sen jokaista kolkkaa ja viimein hän laskeutui alueelle, joka nykyään tunnetaan Lalish’ina, paikkana, jota Yezidat kunnioittavat kaikkein pyhimpänä maapallolla ja joka sijaitsee pohjoisessa Irakissa. Täältä Melek Taus kykeni rauhoittamaan Maan, samalla kun hän peitti sen Riikinkukon väreihin.

Saatuaan Maan kehitykselle vakaammaksi paikaksi, Suurenkelit aloittivat ihmisen luomisen. Kaikki Suurenkelit osallistuivat tähän, ja kunkainenkin lahjoitti hänelle ruumiillisen aistin elämän kokemista varten. Yksi antoi hänelle korvat, yksi nenän, yksi suun jne. Ilman sielua ihminen oli kuitenkin vain eloton kasa. Niinpä Melek Taus puhalsi elävän hengen ihmiseen. Kun ihminen nousi jaloilleen, Melek Taus kiepautti hänet nopeasti ympäri kasvot kohti aurinkoa, jotta hän ymmärtäisi, että on oli olemassa jotain häntä paljon suurempaa ja että päivittäinen Äärettömän ÄitiJumalan rukoileminen auttaisi häntä muistamaan tämän totuuden. Sitten Melek Taus saneli rukoukset, joita Adamin ja hänen jälkeläistensä ympäri maailmaa tulisi toistaa ja hän kertoi ne 72 kielellä, koska Adamin ja Eevan kohtalona oli saada 72 poikaa ja 72 tytärtä, jotka kansoittaisivat maan 72 aluetta. Tämän jälkeen Riikinkukkoenkeli ilmoitti Adamille, että jos hän ja hänen jälkeläisensä pitäysivät sinnikkäästi oikeudentunnossaan, he viimein kohtaisivat ja tuntisivat Äärimmäisen ÄitiJumalan henkilökohtaisesti. Sillä välin Melek Taus olisi heidän suojelijansa ja opettajansa, vaikka sitten viipyisikin pääasiassa toisessa ulottuvuudessa.

Niille, jotka ovat hänelle omistautuneet ja jotka häntä kutsuvat, ilmestyy Melek Taus monissa muodoissa, valkoisena valona, sateenkaarena, poikana, nuorena miehenä, käärmeenä ja tietenkin riikinkukkona.


Rosa

Ilmiöiden hermeneutiikasta

Suomen kieli on kuulkaa sitten viisas: sana ihminen palautuu sanoihin ihmetellä ja ihme, mikä tiedoksi kaikille putkiaivoskeptikoille saatettakoon: ihminen ja ihmeet ovat erottamattomat. Mikä tahansa ihmeellistä ihmistä koskettava ilmiö, ilmenee yhtäaikaa kielessä, mielikuvissa, ruumiin ja ympäristön konkretiana sekä sosiaalisina suhteina. Tai mikä tahansa (sen siis ei tarvitse olla ilmiö ja se voi olla myös vaikkapa lapsuuden tai edelliselämien tiedostamatonta kikkeliskakkeliskokkelia).

Tarkastellaanpa harmittomalta kuulostavaa esimerkkiä. Lämpimästä, mutta ohuesta ja muihin vaatteisiini sopivasta villatakistani puuttuu nappi. Lisäksi helmassa pilkistää pienen pieni reikä. Voin riisua ja pukea villatakkia sään ja seuran mukaan. Näin villatakki merkitsee minulle mahdollisuutta paistatella lämpimässä olkapäät paljaina ja tatuointi provosoivana, mahdollisuutta värjötellä keski-ikäisen ja –luokkaisen tyyliikkäästi massaan sulautuen sekä mahdollisuutta tehdä vaikutus niin halutessani. Sillä ainahan voin vetää hihat ylös, olla sekä lämpimästi, tätimäisesti pukeutunut, että provosoida treenatuilla, kuvioiduilla käsivarsillani.

Jos nappi puuttuu ja villavaatteessa on reikä, voin heittää hyvästit vaatetukseni normiviestille. Joudun hyväksymään omituisuuteni ja marginaalisuuteni. Tässä vaiheessa huomaankin, etten enää puhu tyyliseikoista, vaan Feriharjoittelusta, joka on väistämättä siementänyt sieluuni uuden Feri-identiteetin. Haluanko kantaa tätä orastavaa Feri-identiteettiä? Haluanko hypätä kuilun yli epänormiuteen, josta ei enää ole paluuta?

Parsin villavaatteen orastavan reiän kiinni. Vaihdan villatakin napit koreampiin ja huomiota herättävämpiin, sillä tiedän, että se tapahtui jo, se hyppy tuntemattomaan, muutos, mutta minulla olkoon jatkossakin valta valtavirrassa vellovalle paljastaa itsestäni vain se osa, minkä kanssa hän kykenee kommunikoimaan.

Näin muutokseni, kasvuni identifioitumiseni Feriksi ilmenee villatakin nappien konkretiana, sosiaalisina suhteina, mielikuvina riikinkukkoenkelin avautuvista pyrstösulista (mistä enemmän ehkä toiste), sekä tästä blogijutustelusta.

PIO MOT

Sirius Mustarosa

ARMOA! Rakkautta, valoa ja maailmanrauhaa?!

Miksi olen kirjoittanut motokseni rakkautta, valoa ja maailmanrauhaa?

Sangen kristillisiltä tai New Agelta kalskahtavat rakkaus, valo ja maailmanrauha tai vielä pahemmalta kuulostava armon käsite eivät loppujen lopuksi ole niin kaukana okkultismista kuin voisi ajatella. Se, että ihminen pelastuu yksin Jumalan armosta on Ferille vieras ajatus, mutta rakastava ja siksi armollinen Jumaluus puolestaan ei ole. Sen sijaan, että minun pitäisi kumartaa pääni nöyrästi jonkin toisaalla olevan Kaikkivaltiaan edessä voin etsiä armoa itsestäni, sillä olenhan osa Jumalatarta. Ferissä korostetaan ihmisen moraalista vastuuta ja sitä, että tämän tulisi pyrkiä teoillaan harmoniaan. Kyse ei siis ole siitä, että Jumala rankaisisi vääristä teoista, vaan siitä, että eheytyessään ihminen tekee automaattisesti tekoja, jotka ylläpitävät harmoniaa. Thorn Coyle on monesti kirjoittanut blogissaan siitä, miten pahuus on epäyhtenäisyyttä (disconnection). Pahat teot syntyvät siitä, että ihminen on rikki ja siksi kykenemätön arvioimaan omien tekojensa seurauksia.

Armo ei ole mikään automaatti, joka sallii ihmisen tekevän ihan mitä tahansa. Armo on kuitenkin itsensä ja muiden rakastamisen edellytys. Kritillinen kirkkokin opettaa, että ilman todellista katumusta ole ei voi olla anteeksiantoa, lisäisin kuitenkin, että ilman anteeksiantoa ei voi kokea armoa. Mutta kuinka moni pystyy antamaan itselleen armoa? Täytyy tunnustaa, että se on ollut minulle tuskallisin ja vaikein kohtaamani haaste. Ihmisen on mielestäni pyrittävä kasvamaan kohti valoa. Kasvaminen edellyttää sitä, että ihminen pystyy irroittamaan katkeruudesta, vihasta ja itseinhosta. Kasvaminen edellyttää sitä, että ihminen pystyy kohtaamaan rakkauden, joka itseasiassa sangen pelottava voima, kaukana imelistä rakkausballadeista ja lähempänä kuolemaa kaikessa kontrolloimattomuudessaan ja arvaamattomuudessaan. Jokainen, joka on joskus rakastanut ja menettänyt rakastettunsa, tai edes pelännyt sitä, tietää, mitä tarkoitan. Mikään ei satuta yhtä kipeästi kuin rakkaus.

Pakanuuteen ei kuulu ajatus autenttisesta totuudesta, joka on ollut läpi kaikkien aikojen. Feriin kuitenkin kuuluu jossain määrin monoteistinenkin käsitys Jumaluudesta. Määrittelisin Jumalan perimmäiseksi elämän kipinäksi, sukupuolisesti neutraaliksi olennoksi, jota kutsutaan traditiossani nimellä God Herself. Määrittelisin Hänet järjellä käsittämättömäksi olennoksi, josta virtaa elämä ja rakkaus, kaikkeen olemassa olevaan. Niin, rakkaus, tuo pelottava muuntava ja mukaansa tempaava voima. Hän ei kuitenkaan ole kristittyjen kaltainen tavoittamaton olento, täydellisen hyvä ja kaikkivoipa, jonka täydellinen hyvyys ja kaikkivoipuus aiheuttaa kiperän paradoksin. Hänen määrittävä ominaisuutensa ehkä kuitenkin voisi olla armo, sillä armoon sisältyy ajatus pimeän ja valon, vikojen ja vahvuuksien harmoniasta. Armoon sisältyy ajatus rakkaudesta, oikeasta pelottavasta kaiken nielevästä rakkaudesta: antautumisesta rakkauden edessä ja sen voimaan tuudittautuminen ilman tietoa tulevasta. Kun rakastaa, vaikkei toinen tai itse ole sitä ansainnut on armollinen.

Jos pystyn myöntämään omat heikkouteni ja rakastamaan itseäni niistä huolimatta, tarvitsematta oman egoni suojaksi kutomiani valheita, ja pystyessäni viimein katsomaan totuutta silmiin, olen oivaltanut jotain olennaista God Herselfistä. Olen ymmärtänyt, että vain pimeydestä voi löytää valon ja vain kulkemalla itseinhon, vihan ja epäilyksen kautta voi löytää sisäisen varmuuden rakkaudesta. Voin toivottaa rakkautta valoa ja maailmanrauhaa, sillä jos joskus kykenisimme kohtaamaan Jumaluuden ja sulautumaan häneen säteilisimme ympärillemme rauhaa. Siihen on kuitenkin vielä niin tavattoman pitkä matka, minulla ja meillä kaikilla. Ihan oikeasti, viis kuolemasta, mutta kuka uskaltaa kohdata rakkauden, silmästä silmään?

~Mari~