Totta totisesti

Mitä on mielikuvitus? Arvostatko omaa mielikuvitustasi?

Kuka on se "minä", joka kuvittelee? Millä tavalla se vaihtelee?

Onko mielikuvitus totta? Millaista se on, se todellisuus? Millaista olisi epätosi mielikuvitus?



Rosae Rugosa

Hyväntekeväisyys alkaa perheestä

Vedätän tätä ihanasti ihan iholle ja kainosti yrittäen kiertää turhaa paljastelua kyseenalaistan sitä, kuinka toteutan arkielämässäni lähimmäisteni suhteen Pyhyyttä. Tämä syystä, että se oikeastaan on sitä oleellisinta elämää: eivät piristävät pisteet A ja B, vaan siis se matka niiden välissä.

Kiinteän maalliset asiat, pyhyyden tiivistymät
Ruokin perhettäni uutispotuilla ja kokolihalla. Satunnaisesti herkuttelemme suolakalalla ja jäätelöllä. Koko kuoro on niin allerginen, että kasvimaailma jää ruokavaliossa vähemmälle. Ehkä voisin lisätä syksyllä elämääni marjastusta ja sienestystä. Lupaan yrittää.

Näkyjä, haaveita ja haavoja ilmaisevat parantavat tarinat
No, nyt kun minulla on uusi rumpu ja pikkiriikkinen molemmista päistä pehmustettu keppukka niin, voisin harjoitella rentoutusten kertomista välillä laulaen ja välillä puhuen veikkojen iltasatujen sijaan. Sanottakoon kasvukipujen kunniaksi, etteivät pikkuherrat ole pariin vuoteen enää kaivanneet minua nukuttamaan itseään. Vuoteen vieressä on sen sijaan joku muu, esim. Terry Pratchet, Ursula Le Guin tai jopa Ian M. Banks. Aivan kauhistuttavaa: nyt joku muu jakaa näkyjään minun penikoilleni, eikä kukaan ole enää kiinnostunut minun mielipiteestäni!

Loisto, ylpeys, esillä olo, itsetunto, tilan antaminen ja saaminen
Murrosikä menee ja uusi alkaa. Ensimmäinen poikanen ei malta pitää suutaan kiinni, vaan selittää koko heimon kylläiseksi omalla ontuvalla huumorillaan kaiken alati raskaammaksi muuttuvasta musiikkimaustaan. Ja kerraten. Toinen orastaa ja vetäytyy omiin oloihinsa välillä manipuloiden meitä imuroimalla ja keittämällä kahvia. Kolmas kätisee nojatuolissa, puhuu suolentoiminnasta, katselee Formulaa ja menee lenkille. Minä olen päättänyt vetäytyä Tiibettiin, munkkiluostariin Marin ja Rean kanssa. Noin vähintään vuodeksi.

Ainiin, kun olen ylpeänä esittänyt pesueelle omista loiston ja ylepyden hetkistäni he katsovat minua kuin kummajaista ja vaihtavat puheenaihetta. Ja ihan oikeasti: minulla on ihan oikeasti aihetta upeaan egooni! Raivostuttavaa: pitävät minua ihan tavallisena vaimona ja äitinä.

Maallinen, fyysinen rakkaus, voitto
Joo, on rakkautta on. Se on tuottanut värikästä perhe-elämää, jossa todella olen tuntenut itseni tarpeelliseksi ja rakastetuksi. Tässä onkin se kipupisteeni: läheisyys, rakastaminen ei ole suoritus tai vaihtokauppa. Tunnen epäonnistuneeni kasvatuksessa karkeasti ja tappio taputtaa päälaelleni tarjoten soppaa, saippuaa ja sielunhoitoa. Armoa on tarjolla myös omassa kasvatuksessani. Mies viipyilee tuossa vongaten, mutta meikäpä vaan ajattelee, että miten saisi taas tänään koko porukan pellolle, että sais olla hetkisen yksin kotona. Tämä topparoikka tökkii minua vuoronperään erilaisiin varjoissa piileviin vaillejäämisiini, mutta aina, kun vaivun pinnan alle ja aion jo varmasti muuttaa Borneoon, tulee joku ja vetää minut taas läsnäolevaksi.

Ruusut tuoksuvat, mutta ovat piikikkäitä ja päinvastoin.

Uhrautuminen jonkin itseä suuremman asian vuoksi, egon kuolema ja uudelleen syntymä
Keksin taannoin, että kun entinen ego käy ahtaaksi ja kulahtaneeksi, elikäs henkilö joutuu egonkuoletuksen kristusvaiheeseen niin, niin, tietenkin, karmalla on tarjolla kikka kakkonen: sen kuolleen tilalle syntyy uusi, entistä ehompi, ettei nyt vain jää tämä elämänmittainen harrastustoiminta puolitiehen. Eihän sitä ilman tulisi ihmisten kanssa toimeen, vuorovaikuttaisi. Peliin tarvitaan pallo, eli ego. Toistanpa tässäkin yhteteydessä: onneksi ovat nämä maadoittavat lähiomaiset: he näkevät suoraan ydinolemukseesi, nostavat taidokkaasti kakkiaiset pinnalle, koskettavat sisintäsi, liikuttavat ja raivostuttavat päivittäin. Perhe ei välitä vammoistasi vaan opettaa. Siinä sitten oppii tai itkee ja oppii (kuten Teräsystäväni sanoi).

Vapaus, voima, vallankumous, väkivalta, rajat
Arbeit macht frei, suomeksi: kotityöt vapauttavat. Tapellaan tiskikoneen täyttövuoroista ja kotiintuloajoista. Toitotetaan vallankumouksellisella paatoksella, että "Sen lauluja laulat, kenen leipää syöt.” ja ”Tämä ei ole mikään hotelli”. Omat irtiottoni herättävät aivan samanlaisia vinkumisia, riippumatta siitä, mikä syy seikkailuihini onkaan. Onneksi valta ei välttämättä ole väkivaltaa, eikä voima ylivoimaa. Valta voi olla myös valinnanvapautta ja voima hoivaa ja hellyttä.

Armo, laki, säännöt, syy ja seuraus, sosiaaliset käytöstavat, ystävällisyys
Lipsutaan kotiarestista: vähennetään se noin loppuelämästä kahteen viikkon ja parin päivän päästä vannotetaan lasta, että vastaa puhelimeen, eikä häivy puoleksi vuorokaudeksi teille tietymättömille. Vähintään noin parin viikon päästä kärsitään taas arestirangaistuksesta. Kollektiivisesti, sillä poikanen vinkuu vartin välein, ettei hänellä ole mitään tekemistä tai että saiskos käydä ostamassa jäätelöä. Kymmenennen ruinaussession jälkeen omatkin käytöstavat ovat koetuksella, josta seuraa seuraavana päivänä, että uskotaan poikasen vakuutteluja, että tulee kotiin sovittuun aikaan. Mennään yhdessä ostamaan jäätelöt.

Äitys, muoto, vastustus, kiteyttäminen, rehellisyys, voiman hillitseminen
Joo, kokeilkaapa itse. Vanhemman ikävä tehtävä, jonka väistämättä saa silmilleen, on seistä seinänä, johon lapsi voi sitä päätään juosta. Siinä sitten toivoo pienen oppivan. Rajat ovat rakkautta, astia, mihin elämän voima voi virrata. Thorn Coyle piti viimeksi varsin valaisevan puhuttelun siitä, ettei Malja, maljaisuus suinkaan ole passiivista, vaan itsekuria vaativaa pinnistelyä. Aikuisen ihmisen ikävä velvollisuus onkin olla malja, energiaa pidättävä, laukeamista pitkittävä pinnistelijä elämän seksienergialleen.

Liike, virta, draivi, motiivi, hinku vinku ja elämännälkä
Kun elämä ei lipsu liian helposti tai ei kohtaa täydellistä selviytymisen seinämää, syntyy haaveita, toiveita. Luulen, että ihmisen perimmäisein kaipuu eteenpäin on eheytyä, kurottaa kohti Pyhää ja merkityksellistä. Jopa meidän veikot ymmärtävät, että kaverit, jotka ovat saaneet kaiken, ovat onnettomia. He muistuttavat erehdyttävästi niitä, jotka eivät ole saaneet yhtään mitään. Ihminen on kuitenkin laumaeläin: joten tarvitaan jonkinlainen lauma ja jonkinlainen eläimen edellytysten tunnustaminen. Sitten on varaa loikoilla puunoksalla ja haaveilla matkasta eteenpäin, seikkailuista, ylenemisestä ja kaikkien luovien kykyjensä täydellisestä käyttämisestä.

Pyhyys, jumaluus, emuut
Lieneekö sattumaa, tarkoituksellista vai vähän molempia, että perheen muodostamme juuri me. Vaikka fatalismi voi joskus lohduttaa niin, arjessahan on se ja sama, sainko sattumalta kivasti hankalat kakarat vai juuri siksi, että minullla on joitain erinomaisia kykyjä kohdata nämä vastarannankiisket. Luultavasti minkä tahansa ryhmän toiminnalle on terveellistä, jos se jäsenet kunnioittavat toinen toisiaan. Kunnioitus onkin läheistä sukua rakkaudelle sekä sen edellytys. Lisäksi kunnioitus on vähintä, mitä muilta ihmisiltä edellytän, mutta myös vähintä, mitä minulta voi edellyttää. Myös perheessä, vaikka se välillä on perseestä.


Rosa

Yhden naisen coven

Eräs ystäväni on sanonut, että ihanteellinen noitien lukumäärä covenissa on yksi. Olen monesti naureskellut jutulle, mutta viime aikoina olen pohtinut sitä myös vakavammin: olemmeko me eklektiset noidat todella niin avuttomia sosiaalisissa suhteissa? Rosa kirjoitti mielenkiintoisen tekstin yhteisöistä ja koetan kirjoittaa aiheesta omasta näkökulmastani.

Keskeisimpiä vuosien varrella silmään pistäneitä eripuran aiheuttajia noitien keskuudessa on mielestäni yksinkertaisesti se, että useimmiten noidan polun löytäneet ihmiset ovat luonteeltaan kaikkea muuta kuin taipuisia. Heillä on vahva tahto ja korkea käsitys omista kyvyistään ja niitähän noidat juuri tarvitsevatkin. Kuitenkin kolikon kääntöpuolena asiassa vaikuttaa olevan se, että omia virheitä ei myönnetä ja kukin uskoo olevansa aina hieman muita parempi.

Jos laitan käden sydämelle, on myönnettävä että olen syyllistynyt molempiin mainittuihin asenteisiin: kaikkitietävyyteen ja egon kiillottamiseen. Olen kuitenkin ajan myötä huomannut, etten kehity lainkaan ellen hyväksy sitä tosi asiaa, että on olemassa myös muita ihmisiä, jotka ovat viisaita ja ihmisiä, joilta voin oppia jotain. En voi tietää kaikkea kaikesta ja lisäksi olemme kaikki erilaisia. On olemassa eroja taidoissa, tiedoissa ja tekotavoissa. Jotkut hallitsevat toiset asiat paremmin kuin toiset. Olen päätynyt siihen, että auktoriteettien puuttumisesta pakanuudessa ei tarvitse tehdä itseni korostamista. Jos sanon, ettei ole Jumalaa, joka olisi yläpuolellani, en tarkoita, että nostaisin oman egoni Jumaluudeksi.

On surullista, että tietoa ei voi sisäistää, ellei pysty nöyrtymään sen äärellä ja myöntämään, että jonkin asian tietämisestä on pitkä matka sen sisäistämiseen. Tieto ei muutu viisaudeksi ennen kuin se on sisäistetty ja koettu todeksi. Sanotaan, että noita oppii koko ikänsä. Ei ole olemassa pistettä, jossa noita olisi ’valmis’. Minulle viisaus on sitä, että ihmisen uskomukset ja teot ovat edes jollain tavoin sopusoinnussa ja kunnioitan tätä sopusointua kaikissa niissä ihmisssä joissa sen näen. Toivoisin, että tuntisin vielä enemmän noitia ja pakanoita, jotka olisivat viisaita ja joiden teot puhuisivat heidän ajatuksistaan enemmän kuin heidän sanat.

Jos pystymme kohtaamaan toisemme ja kuuntelemaan ja kunnioittamaan toisiamme on mahdollista, että jonain päivänä voimme luoda vahvan yhteisön. Ehkä jopa pystyisimme tukemaan toinen toisiamme poluillamme, ellemme sitten kilistele loputtomiin sanan säilää ja kumistele egojamme niin, että ihanne covenin lukumääränä on ja pysyy yksi noita.

~Mari~

Kevyttä kesälukemistoa

Nyttei sitten ole yhtään hengellinen tai philosophinen viilinki, enemmänkin elämä näyttäytyy älyllisenä kuin suomalainen kesäteatteri, mutta lainasin iltalukemiseksi Jacques Derridaa, koska hänellä on hyvä etunimi. Joku sanoi, että ao. kielipelimiehen teksti on vaikeaa, mutta niin minulle sanottiin muinoin myös Foucaultista ja Whiteheadistakin. Kokemukseni on, ettei sivuhuomautuksia toimittaneiden jorinoita kannata käyttää varsinaisen viisaan tekstin (what ever) korvikkeena. Jos niin, epäpätevien välikäsien määrä kasvaa ja samalla eksponentiaalisesti väärinymmärrettyjen tulkintojen määrä. Yritän vakavien velvollisuuksien ohella siis sivistyä ja saada paritettua pari neiteseellistä neuronia keskenään.

Muutenottaen, olisi kiva saada palautetta, kuulla lukijan äännähdystä. Mikä on sinun mieli-filosofia-kesä-magia-hupi-okkultismi-shamanismi-kesä-tms.-lukemisesi? Tai olisi, jos olisi aikaa? Tai oli justiinsa?


Rosa

Paska ja padottu Pyhä

Toisaalta kuulin juuri, että kirjoittamiseni on arroganttista paskaa, minkä aionkin ottaa henkilökohtaiseksi rakennuspalikakseni (arroganssin osalta: paska on kunkin itsensä määriteltävissä ja sitäpaitsi se lannoitaaa). Ylenkatsetulkintakin on tietenkin vain heijastelua, mutta ajattelin, että tässä jotain alitajuista materiaalia menneiltä melskeiden vuosilta. Lupaan etsiä sitä alitajuista katsantoa pitkin aatelisen elitististä nenänvarttani, mutta jollen sitä löydä niin, en sitten. Minulle on hyödyksi, se, että pyrin rehellisyyteen ja käsittääkseni se on nöyrtymistä tosiasioiden edessä. Tai totuuden.

Toisaalta tarjoili Matroona näkyä, jossa puran murikka murikalta valtavaa, vuorensolien väliin rakennettua patoa. Saturnaalinen Binah –työ voikin olla melko yllättävää. Minulle tämä tarkoittaa sitä, että hoidan ruumiistani, kotiani, raha-asioitani, puutarhaani niin, että virta valuu laaksoon ja laskee mereen, kastelee kuivat juurakot. Ja vielä ruisleipäisemmin sanottuna tämä energia virtaa vapaammin, kun kulutan syödyt kalorit urheillen, juon tarpeeksi, jotta maitohappo laimenee, kulutan vain jo ansaittuja rahavaroja, kastelen vielä hengissä olevia ruusupuskia ja avaan sekä suljen oveni oman tahtoni mukaan. Rahavirroista sanottakoon, ettei niiden aika-ajoittainen patoaminen kyllä ole pahitteeksi. Näinkin perimmäinen äidillisyys vaikuttaa elämässäni.

Voiman pidättäminen, eli muotoon saattaminen on yhtä mukavaa ja kivaa kuin synnyttäminen. Siispä monesti Saturnus vaikutuksesta pyritäänkin pyristelemään eroon: ego patoaisi pyhyyden uutta luovan muutoksen mielellään lopullisesti eroon omista sosieteettiin sopivista viritelmistään, lue: valheistaan; lue: mielellään. Binahia jopa joissain egoyhteisöissä puhutellaan paholaiseksi: nähdään tämä Pyhää lasta kantava prinsiippi sorkkajalkaisena Saturnuspukkina tai analyyttisen Alice Milleristisesti tuomitaan Äitiys yksilön (mikä se sitten onkin) pahan olon alkusyynä, eikä patisteta Liisaa Valkoisen Kanin perään pillerin pyörittämisestä puhumattakaan, eli siis matriksista heräämiseen. Laiskuutta kaikki tyyni, keskiluokan mukavuudenhaluista väistelyä!

No pain, no gain: hus, lenkille siitä!


Rosa Rosmariini Mariini

Yhteisö

Olen osallinen erilaisissa yhteisöissä: perheessä, suvussa, ystäväpiirissä, työyhteisössä, Ferillisessä, harrastuksellisissa muutamia mainitakseni. Koen olevani kohtuullisen onnellinen ja siunattu näistä yhteisöistä, sillä niissä kommunikaatio on avointa, vallankäyttö läpinäkyvää ja milloin ei ole, ratkaistaan asia perusteellisella riidalla ja ilma puhdistuu. Lisäksi olen armoitettu syystä, että voin pitää etäisyyttä niihin yheisöihin, mitkä minun mielestäni eivät toimi kunnolla ja joissa en koe tulevani kohdelluksi oikein. Aika ajoin esiintyy pieniä rajatilaloukkauksia ja näistä aiheutuvia kahakoita, mutta pääasiassa tilanne on ollut kohtuullinen viimeisen parin vuoden ajan.

Millainen on terve yhteistö?
Miten voisin omilla toimillani edistää yhtesön terveellisyyttä?

Jos kohta ei jatkuvasti jaksa riidelläkään niin, ei hyvä yhteisö synny siitä, että konfliktit lakaistaan maton alle ja toisinajattelijat ammutaan saunan takana hiljaisiksi. Entäs jos minua ei mölyämisestäni huolimatta kuunnella, vaan sanomani sivuutetaan toisarvoisena. Entäs jos mielipiteeni kyllä kuullaan, mutta siihen suhtadutaan vähätellen ja halveksuen? Kannattaako jäädä jankuttamaan ja yrittää manipuloiden ja painostaen tulla kuulluksi? Edistäisikös pikku klikki asiaani?

Yleensä kyllä vetäydyn seurasta, jonka en katso edistävän mielenterveyttäni, edustavan mitään hyvää. Näin en jää tuhlaamaan elämänenergiaani pönkittääkseni jonkun muun heikkouksia. Se ei sitten enää olekaan minun yhteisöni, enkä minä ole sitä rakentamassa, mutta olisiko maksanut vaivan vaikkapa roikkua pidempään ja osallistua muutamiin tylsiin kissanristiäisiin? Ehkä luovutin liian aikaisin pelkästään kiinnostavan juttuseuran puutteeseen hyytyneenä? Ja kuinka omalta osaltani olisin rakentanut yhteisöä, johon en enää kokenut kuuluvani, saati kokenut haluavani kuulua?

On yhteisöjä, joista ei irtisanouduta. Anne Tyler sanoo kirjassaan Päivällinen koti-ikävän ravintolassa, ettei perheestä erota. Perhettä kantaa aina mukanaan. Miten siis voisi vaikuttaa sukulaisyhteisöni tervehtymiseen? Ja entäs jos en halua kuulua koko sosieteettisoossiinsa? Entäs jos yhteisöni lempeyden ja myötätuntoisen hymistelyn sijaan kaipaakin syöpäkasvaimen leikkausta tai märkivän hampaan poistoa? Ja minunko se pitäisi tehdä? Miksei se kuuluisi jonkun muun hommiin?

Meille kullekin kuuluu kantaa vastuumme niistä asioista ja ilmiöistä, mitä me kohtamme ja tunnistamme. Meidän kuuluu elää elämäämme. Me voimme valita, vaikuttaa ja valistaa. Se on yhtälailla minun kuin sinunkin velvollisuutesi.

Siihen, miten nykyäkseen ajattelen itseäni yhteisöissä on Thorn Coylen opettamalla tavalla harjoittaa Feriä ollut suuri merkitys. Toisaalta olen lakannut vetämästä niitä kivirekiä, jotka eivät ole omiani, mutta toisaalta olen valmis parantamaan, eheyttämään itseni, jotta voisin paremmin palvella elollisten yhteisöjä olemalla oma itseni ja toteuttamalla omaa Todellista Tahtoani.

Mietin niitä suomalaisia noitia, maageja ja shamaaneja, jotka tunnen. Etsimällä Todellisen Tahtomme ja sitä sitten toteuttamalla voimme pitää yllä yhteisömme terveyttä. Sopii tietenkin ihmetellä, että minkä yhteisön ja aivan oikein: se onkin vielä haaveiluasteella. Toivon, että heittäydyt kanssani unelmoimaan vahvajuurisista, huumorintajuisista sisustyönsä tekijöistä, joiden seurassa silloin tällöin voisi keskustella perusteellisesti, heittäytyä rituaaliin tai matkata syvälle paranemiseen. Tälviisiin:


Rosajäsen

Joutavaa

Nousen niskaseisontaan ja muistelen eilisillan elokuvaa markiisi de Sadesta. Inhimillinen on osa pyhää ja sen pyhän ylistämisen estäminen ensimmäinen kuolemansynti
ja
kas,
establishmenttia, elikäs matriksia, elikäs kuvitelmaa ns. yhteisestä oikealla tavalla ihmisenä olemisen muotista hellivät heittävät ensimmäisenä tyrmään tai muuten vain tyrmäävät ne, jotka osoittavat, että todellisuuden ja todellisuuskuvitelman välistä puuttuu silta. De Sade toi aikalaistensa kaksinaismoraalin iholle ja eihän semmoinen nyt sovi.

Nyt venyttelen kestojumisia takareisiäni ja tuumailen, kuinka johduin pohtimaan tässä eilisen korvilla myös älykkyyden käsitettä, kun lukaisin jotain ääliötulkintaa inhimillisen käyttäytymisen periytyvyydestä. Siinäkin sitä taas käytettiin jotkuta, mitätahansa käteen sopivaa, asiaansa ajavaa keppihevosta vain oman itsensä kohtaamisen esteenä ja näppärästi siirrettiin vastuu omista varjoelementeistä geenien koodaamien proteiinien ja entsyymien kontolle. Joku kadotettua omnipotenssiaan kaihoava oli kekannut, että raiskaukset olisivat evoluution keino tuottaa ihmispopulaatioihin vaihtelua. Toisaalla oltiin kyllä sitä mieltä, että miehelläkin on sielu, mutta tässä unohdettiin, että ihmiskeskeinen vuorovaikutus olisi muutakin kuin tiedostamattomien hajureseptorien toimintaa. Että voi valita. Voi valita sen miten käyttäytyy. Voi jopa valita, mitä ajattelee ja kas, sitä myöden voi valita, mitä tuntee.

Esimerkissäni on yksi yleispäteväksi havainnoimani ilmiö: milloin mielipiteiden yhtenevyys uupuu eli, ei juttua kannata jatkaa, koska jutusteltavan kyydissä köröttää vielä liian monta mörköä. Ne piru tarttuvat kuin virukset, joten etäisyys on paikallaan taudin tässä vaiheessa. Viittaan myös mainittuun de Sadeen ja hänen kristuskohtaloonsa.

Muutenottaen elämä on kivaa ja karkkilakko ohi. Aionkin siis tästä juhannusruusu- ja jäätelöostoksille. Jos vaikka amatsonitaistelija tälläerää.

KokkoRosa, joka
pakaroitaan venytellessään arvelee kuinka itse suhtautuu nykymarkiiseihin: ottaako tutkiskellakseen vai torjuuko kokonaan?

Haltialeikit

Mennään nojaamaan nuppuja pursuavan pihlajan runkoon ja kuvitellaan, että se onkin äkäinen puuksi muutettu prinsessa. Sillä voi olla sanottavaa näin suorasukaisesta lähentelystä. Kerrotaan Pihlajalle, että tykätään myös tytöistä.

Nostetaan kivi maasta ja katsotaan alla vilistävän muurahaisyhdyskunnan osia. Kuvitellaan, että se valtava maanalainen pesäonkaloiden järjestelmä on yksi elävä olento, sanotaan nyt sitten vaikka menninkäinen. Yritetään ymmärtää, että yksittäinen murkku on menninkäisen solu. Otetaan wikistä selvää, kuinka isoja tavanomaiset kusiaispesät ovat.

Yritetään olla muistamatta, että itseä ihannoiville (Kiiltopentaakkeli) tai itseä vihannoiville (Ruostepentaakkeli) ajatusrakennelmille naureskelevat varikset ovat vain Matroonan maallinen äänitorvi. Yritetään ajatella, että varis on vain varis. Ei onnistuta tässä, vaan vedetään herne nenään, lusikka kauniiseen käteen ja mennään veivaamaan Rauta- ja Helmipentaakkelia.

Surraan ruusupuskaa, joka heitti veivinsä. Kuvitellaan, että se oli upea, vahva, vaalea haltiauros, joka sai surmansa taistelussa ilmastonmuutosta vastaan. Mennään nostamaan malja Ruusuhaltian ja Violetta Parran muistoksi: ”Elämälle kiitos! Sain siltä paljon...” Liikututaan ja lauletaan päälle vielä Eino Leinon ”Ruislinnun laulu korvissani, tähkäpäiden päällä täysikuu...” Liikututaan lisää.

Tapetaan ampiainen joka leijuu ovesta sisään. Kuvitellaan, ettei se ollut haltiaväen sanansaattaja tai jos oli niin, ilkeä piikkinen sellainen. Tietoisesti ei ajatella, että tässä olisi mitään omakohtaiseen piikkittelyyn viittaavaa. Päätetään olla ajattelematta asiaa.


Ruusu Puska

Maksaako vaivan?

Kannattaako valmistaa kasvot kohtaamaan kasvot, jotka sinä kohtaat? (Vielä on oleva aikaa...) Mitä hyötyä siitä on, tunnenko itseni paremmin vai huonommin? Paraneeko elämänlaatuni Feri harjoittelun myötä?

Mitä hyötyä?

(Siis kannattaa pohtia ylipäätään koko hyödyn –käsitettä ja sitä, miten sen itselleen hahmottaa: onko se syötävää, tunnettavaa, liikkuvaa, vai mitä se on.)(Lisäksi kannattaa pohtia sitä, miksi meikäläisaikalaiset koko ajan pähkäilevät hyödyllisyyksiä ja hyödyttömyyksiä samalla, kun yhä enemmän viettävät aikaansa virtuaalitodellisuuksissa ja elämän ilo annostellaan irtokarkkihyllyllä.)

Mikä on hyödyttömyys?

”Kuka Kukka kulmillani kruununani ja mikä on tämän Pyhän pyyteenä? Jotta, totta totisesti tuntisin itseni kauttaaltaan!” Tämä on joka-aamuinen Ha –rukoukseni. Feri shamanismin ydin on siis itsensätuntemisessa. Kuulostaa sitten miltä kuulostaa, lukijasta riippuen psykonauttiselta sukellukselta, tylsyyden multipotenssilta tai jänskän makuiselta tikkarilta, mutta tuon tuntemisen tutkimusmatkalaivueen vanavedessä kyllä seilaa kaikenlaista kiinnostavaa: hengistä henkilöihin vuossatain varrelta. Luultavasti näiden sattumien summana säilytämme uteliaisuutemme, joka saa meidät kunkaisenkin kurkistamaan huomispäivään, mutta Feriä opiskellessa itsensä tuntemisen ydin säilyy: sivupoluille ei poiketa.

Aina välissä on hyvä, hyödyn ohella pohtia sitä, että me kukin olemme Jumalia. Se tietenkin ensisilmäyksellä herättää herkullisia omnipotentteja houkutuksia, mutta arkimatriksissa tarpovaa kyllä enemmänkin kiusaa se, että hän unohtaa Pyhyytensä kuin, että muistaa suuruuttaan ja kauneuttaan.

Jos minä en olisikaan Jumala, niin kuin meidät matriksissa on ohjelmoitu uskomaan, niin miten se muuttaisi kohdallani hyödyn käsitettä? Siten, rakas lukijani, että hyöty ei olisikaan mitään arvokasta, tasapainoista ja kaunista. Hyöty olisi jotakin rahalla ja statuksella mitattavaa. Korvikkeeseen tyytymistä tyydytyksen sijaan. Sillä rahalla ja statuksella voisin toki sitten hankkia jotain tasapainoista ja kaunista, mutta siinä vaiheessa olisin jo keikkunut niin pitkälle tasapainosta, että onnellisuuteen uppoaisi pitkä penni. Jatkuva hyödyn tavoittelu vammauttaa.

Jos ja kun minä harjoittelen Feriä niin minä ymmärrän, että olen Jumala niin myös hyötyminen on osa Pyhyyttä, joka siis on kaikkialla. Pyhyys ja/tai jumaluus on G8 kokoontujissa, leppäkertussa, joka söi kirvat, kynsivalleissani, hiekalle tuoksuvassa pikkupojassa, pöydässä, jonka syistä voi lukea muiston sen satavuotisesta mäntyelämästä ja sitä pyyhkivässä luudussa, jonka puuvilla kuivutti Aral järven... Niinpä minun ei tarvitse tyytyä ruususen uneen, vaan voin tyydyttyä valveilla ollessani kauneudesta, ilon ja rakkauden kohtaamisesta.



Rosakko
Muuten, tämä nyt ei yritäkään olla loogisesti loppunviljeltyä kauraa. Saa palauttaa.

Maljojen kunkku käänteisenä

Juteltiinpa Marin kanssa varsin taas todellisuudesta ja niin edelleen. Tultiin johtopäätökseen, ettei myötätuntoa voi kaataa semmoiseen astiaan, joka on lähtökohtaisesti kuin norsun räpylä, eli alahuuli alaspäin. Myötätunton lähde on siis sisikunnassa kullakin. Lisäksi mietittiin, miksi se on niin vaikeaa, se itsensä rakastaminen. Luultavasti siksi, että olemme niin oivallisen perusteellisesti ohjelmoidut. Painottaisin muuten, että tämä on minun tulkintaani ns. todellisuudesta ja Marilla voi olla asiasta oma tulkintansa, mikä taas on niin, niin Ferillistä että oikein.

Myöhemmin heräsin päikkäreiltä tenttikirjan alta, ja ajattelin, että Wachowski veljesten Martix on vuosisatamme tärkein elokuva. Ei siksi, että se osoittaa, että matriksi on, vaan siksi, että se osoittaa, että on myös todellisuus. Kun heräämme todellisuuteen, se vaatii uutta orientaatiota: nöyrää opettelua ja omien virheiden myöntämistä. Elokuva myös mehukkaasti osoittaa, ettei vallitseva yhteiskunta ole sama asia kuin todellisuus. Myös vallitseva yhteiskunta on osa sitä matriksia, jonka minä ja sinä luomme mielikuvituksissamme. Vain häpeäänsä hellivät jaksavat metsästää rakkautta yhteiskuntamatriksista. Vain todellisuudessa Rakkaus pesii, eikä siellä muuta pesikkään ja tie sinne löytyy, kun kohtaa itsensä, jälleensyntyy todellisuuteen.



Rosakko

Siperia opettaa

Allati-lal-lal-laa on muutama rallatteleva kertosäestys muutamista toistuvista keskusteluista.

”Kyllä, minun mielestäni sinä voit tehdä niin kuin parhaaksi katsot.”
”!!”
”Eikun, teet niin kuin tahdot.”
”!!”
”Siis en minä ole kukaan, enkä mikään tuomitsemaan tekemisiäsi.”
”!!”
”Kuulehan kultaseni, en edelleenkään ota kantaa siihen, mitä teet, mutta voin kertoa, joistain elämän lainalaisuuksista, kuten siitä, että jos näyttää sarvipäätä uskonnon opettajalle niin saa jälki-istuntoa. Tosin senhän sinä jo tiedätkin. Se on elämää.”
”!!”
”Kysyt minulta neuvoa, mutta eipä se aamupäivällä vielä kelvannut. Töppäät ja tulet minulle rähisemään, kun töppäät niin, kuin se olisi minun vikani. Ja kehtaat vielä närkästyä siitä, että minä tästä suutun. Minä sanoin, ettei se pyöränkumi kestä. Sinä päätit toisin. Tilaa taksi Iso Mies, äläkä tee turhaa puhelinlaskua!”
”!!”
”Joko voimaharjoittelet tai sitten et voimaharjoittelet. Valitset voimistumisen tai voimattomuuden. Kaipa sinäkin yrität parhaasi, kuten me kaikki.”
”!!”
”Se on sinun valintasi.”
”!!”
”Edelleenkin sinä teet itse omat valintasi. Minusta sinä voit tehdä tässä rauhassa ja vapaasti juuri sillä tavalla kuin itse oikeimmaksi koet. Sillä tavalla saat kehiteltyä jotakin uutta ja omalaatuista.”
”!!”
”Kyllä, voit tehdä ihan omalla tavallasi.”

Mikä on, kun ei kuule? Tai kuulee mitä sattuu? Mikä on, kun ei kuule, että tulee rakkaudella hyväksytyksi tekipä niin tai näin? Mikä on, että lähimmäinen haluaa tuomiota ja jakomielistä mielipiteen jakoa? Jos minä olen vapaa kertomaan tarinaa ja jakamaan tietoa niin, millä tavalla se sitoo lähimmäistäni olemasta kertomatta, jakamatta? Millä tavalla minun mielipiteeni estää sinua kanssaeläjäni, muodostamasta omaasi? Piilotteleeko tässä joku salajuonikas mekanismi, jota meikä vaan ei tajua?

Kun Voima jalostuu, se kasvattaa meitä vapautumaan. Minulle voiman prinsiippi merkitsee sitä, että voin päästää irti, rikkoa kahleeni, joten pääsen kasvamaan ja etenen elämässäni. Edelleen vapauden pisteessä raivo sulaa toimeksi ja tasapainottuu armolla ja rakkaudella, lähinnä ihan itseäni kohtaan. Vapauden vesijaolla voin valita, mihin suuntaan virtaan.

Vapaudesta Rakkausenergia virtaa edelleen Viisauteen. Mietin, miten kohtaan tiedon, etteivät kanssaeläjäni yleensä halua kuulla olevansa vapaita, vastuullisia ja välitettyjä? Minä kuitenkin tiedostan vapauteni ja alan sitä resonoida. Minä vapaudun, kannan vastuuni: tukin suuni ja tässäpä tässä kohtaa vuorovaikutukseni muuttuu vallankumoukseksi. Se riittääkin yhden ihmiselämän mittaiseksi mielipuuhaksi.


Rosa Rosoinen