Valon jälleensyntymä

Näin joulun alla lienee pakanallisen soveliasta kirjoittaa muutama sana valosta. Omassa ajattelussani valo kytkeytyy kiinteästi uskonnolliseen maailmankuvaani. Tahtoessani voisin milteipä määritellä uskonnon kuten herra Conchis kirjassa Jumalten Naamiot: “Uskonnollinen vaisto on itse asiassa kykyä määrittää, miten tilanteet syntyvät, millaisia ne sitten ovatkin”. Tämä tulkinta uskonnosta on mielestäni äärimmäisen mielenkiintoinen.

Jos oletetaan, että todellisuus rakentuu tekemistämme tulkinnoista ja havainnoista, kaikki informaatio, jota maailmasta keräämme on vain mielikuvien, vaikutelmien ja tulkintojen virtaa. Havaintomme ei missään tapauksessa ole ‘totta’ sillä tavoin kuin usein erehdymme luulemaan. Tietenkin tunnemme, kuulemme, näemme, maistamme ja haistamme, mutta kaikki aistimme ja niiden kautta havaintomme ovat sidottuja ymmärrykseen. Voitaisiin jopa ajatella, että jumala on tuo ymmärrys, ominaisuus, joka mahdollistaa ajattelun ja sen kautta tulkinnan. Ilman ymmärrystä emme olisi edes eläimiä, sillä aistiemme aivoihin välittämä tieto ei järjestyisi millään tavalla. Ei ihme, että useissa kulttuureissa ajatellaan, että Jumala edustaa totuutta tai tietoisuutta tai vähintäänkin on luonut ihmiselle sielun, yksilöllisen olemassa olon prinsiipin.

Jokainen tulkinta tehdään käsillä olevasta tilanteesta. Pystyäkseen oivaltamaan, että on olemassa jonkinlainen tilanne, tarvitaan kyky oivaltaa että on itse olemassa. Mitä muuta sielumme on kuin sarja oivalluksia, kokemuksia ja tunteita omasta olemassa olostamme? Ilman valoa mustan avaruuden äärettömyydessä Tähti Jumalatar ei olisi kyennyt näkemään omaa kuvajaistaan, ymmärtämään että oli olemassa. Orastava itsetietoisuus kumpuaa halusta katsoa peiliin, koska pimeydessä on syttynyt ajatus valosta. Ajatus siitä, että on olemassa on luonut ensimmäisen tilanteen; itse on asettunut suhteeseen johonkin muuhun, joka edustaa ei - itseä. Valo tai tietoisuus tarjoaa mahdollisuuden heijastuksen syntymiseen, mahdollisuuden näkemiseen, ymmärtämiseen –mahdollisuuden olla jumalan kaltainen.

Itsen asettuminen suhteessa itseä ympäröivään maailmaan on tietoisuuden ytimessä. Ainoa asia, josta voimme kerätä totuuden mukaista tietoa on oma itsemme, sillä me itse olemme kaiken ajattelumme alku- ja loppupiste. Me havaitsemme ja me teemme tulkinnan, ei kukaan muu. Ellemme ymmärrä itseämme, emme ymmärrä omia havaintojamme ja tulkintojamme. Oppiessamme tuntemaan itsemme pystymme ymmärtämään miten tilanteet joihin joudumme ovat syntyneet, miksi ja miten olemme tilanteessa ja miten tilanteen ymmärrämme. Pystymme sormeilemaan elämämme rukousnauhaa tietäen, että kymmenen ketjussa olevan helmen jälkeen tulee yksinäinen helmi, siksi, että tuolla helmellä on tarkoituksensa ja paikkansa nauhassa.

-Mari-

Joulukiireitä

Joulun alla jokainen päivä alkaa joulukalenterin luukulla. Jouluaaton lähestyessä luukut vähenevät ja luukkujen alta paljastuneet salaisuudet tulevat julki. Useimmat lapset eivät silti hahmota paljonko jouluun on aikaa, sillä lapselle on olemassa vain ’tämä päivä’, ehkäpä eilinen ja korkeintaan huominen. Aika on teoreettinen, abstrakti käsite, joka opitaan koulussa. Sen jälkeen kun ajan on kerran oppinut, sen vangiksi jää loppu elämäkseen.

Eräs aikuiselämäni itsestään selvyyksiä on ollut lineaarinen aikakäsitys, kuten lähes kaikilla meistä. Aika kulkee, kello käyvät ja minuutit ja sekunnit pakenevat toisiaan seuraten kuin hiekka tiimalasissa. Aurinko nousee ja laskee, kuukauden vaihtuvat toisiin ja kesä seuraa talvea lähes huomaamatta. Katson peiliin ja huomaan muuttuvani, peilistä katsovat silmät ovat eri ihmisen kuin kymmenen vuotta sitten ja lapset venyvät ympärilläni pituutta lähes huomaamatta muuttuen sylilapsista valkolakkisiksi ylioppilaiksi.

Elämässäni on kylläkin ollut hetkiä, jolloin aika on muuttunut ja kellon viisarit ovat valehdelleet. Sellainen hetki on saattanut olla ikuisuuden kestävä katse, mailleen painuva aurinko kuumuutta hehkuvassa kesäillassa tai oivallus, joka on kääntänyt maailmani hetkeksi päälaelleen. Kuinka pitkä on suudelma? Milloin rakkaus alkaa? Kaikkea ei voi, eikä kuulukaan määritellä kellon tai kalenterin avulla. Toisinaan aika on venynyt, muuttanut muotoaan ja minuutit ovat voineet tuntua tunneilta tai toisinaan lyhentyneet hengityksen mittaisiksi hetkiksi, joissa jotain on syntynyt ja kuollut.
Olen viime aikoina huomannut, että ajan kuluminen ei ole sidottu kelloon tai kalenteriin. Aika kuluu tunteiden mukaan, aika virtaa kuten energiakin huomion suuntaamisen mukaan. Jos elämme eilisessä mietimme menneitä, jos vain haaveilemme huomisessa emme koskaan ole tässä hetkessä. Aika kuluu tässä hetkessä olemisen kykymme mukaan.

Nykyaikana yksi suurimmista ongelmista on se, että ihmisillä ei ole aikaa. Mutta jos tarkkaan ajatellaan, kaikilla meillä on saman verran aikaa. Meillä on aina ollut saman verran aikaa, sillä aurinko laskee ja nousee tänä päivänä samoin kun se laski ja nousi sata vuotta sitten. Ajan pilkkominen sekunteihin, minuutteihin tai tunteihin on ylipäätään keinotekoista. Oikea aika on syklistä ja sitä säätelevät vuodenajan tai kuunvaiheet. Aika on olemassa tässä ja nyt. Menneisyys on oma tulkintamme tapahtumista ja tulevaisuus kirjoitetaan nykyhetkessä. Kaikki on mahdollista, aikaa on riittämiin ja se on normaalia. Kiire on epänormaalia.

Siitä huolimatta suurin osa meistä juoksee paikasta toiseen, tehtävästä tehtävään ja päivästä päivään tajuamatta, että aika on kulttuurimme luoma käsite. Olen itsekin juossut sydänkurkussa linja-autoon ehtiäkseni oikeaan aikaan oikeaan paikkaan. Kun linja-auto on mennyt, saatan pysähtyä huomatakseni, että aikaa on kaikkeen siihen, mihin sitä tahtoo käyttää. Odottaessani voi olla ärsyyntynyt tai nauttia ulkoilmasta. Jos ainoa todellisuus on nykyhetki, voi joka päivä valita uudelleen miten valveillaolo aikansa käyttää.

Mietin tänä aamuna, miten toivottoman pitkään nykyihmisestä puuhellalla valmistetun ruuan valmistuminen kestää ja siltikin ihmisillä oli aikaa valmistaa ruokansa ennen mikroaaltouunin keksimistä. Miksi aikamme valuu tyhjiin, vaikka elämämme helpottuu koko ajan? Mihin käytämme tulen sytyttämiseen ja veden kiehumisen odottamiseen kuluneen ajan?

-Mari-

Saari

Loputon aallokko rannoillani,
laineiden laulu ja vaahtopäät.
Suolaiset tyrskyt heittävät,
kallioille mustat lätäköt,
kuin kosteat silmät kivenkoloihin.

Lokkien lento ja kiitävät pilvet,
valkoisina varjoina sielussani.
Horisontissa tervattu vene,
ja airojen kitinä iltatuulessa,
varjoisa lahti odottamassa.

Souda, souda veneelläsi,
Heitä ankkurisi poukamaan,
Olen tutkimaton saari, vieras manner,
Odotan löytämistäni kuin
koskematon hiekka jalanjälkiäsi.

Valkoinen koivun runkoni,
Saaren sydämeen johtava polku,
ja sen punaisena hehkuvat kanervat.
Ei venevajaa tai paikkaa nuotiolle.
Ainoastaan ratkaisematon salaisuus.

-Mari-

Runousvastaus

Laulu MorRioghanin ennustusta mukaellen.

Raukeaa rauha rakentuu, ylös yltäen Ylhäinen,

samalla maahan mahtava Ääni äärettömyydessä.

Taivaisiin Tammi tarjoaa, ylhäältä yltää Ylevä,

alas asti alastipa, arvoitus avaruudessa.

"Raukean rauhaan, rakkauteen, laulan luontosi lovesta,

murennan multaan muotosi sylissäni sysiyössä

auringon aukaisemana kukkii kussakin kultainen,

voimaapa voipuneessakin, pikari piripintainen,

hunaja huulia huuhtoo.

Kesä keskellä talvea, suven sudella suudelma,

siis silkkaa simaa siemailla, mesijuomaa mielinmäärin.

Kuka vahvempi tahtoa? Kuka vahvempi toivoa?

Kuka kuolemaa vahvempi? Minä olen. Olennaisin."

Rosa

Päivittäin

Äidyn kertaamaan, että vakavikkomaagit ja -mystikot harjoittelevat päivittäin: meditoivat, keskittyvät, noin rukoilevat, puhdistautuvat, maadoittuvat ja kirjaavat ylös ajankohtaisimmat. Meditoinnilla ei tarkoiteta päiväunelmointia, eikä esim. mielikuvitteellista haltiapornoa, vaan itsensä aktiivista muistamista (Gurdijeff). Keskittymisharjoituksella ei tarkoiteta apinamaista ulkomuistamista, eikä maanista uppoutumista tietokonepelaamiseen, vaan aktiivista, yhä monimutkaistuvan mielikuvan ylläpitämistä. Noin rukoilemisella voidaan tarkoittaa myös tekoreippaita suggestiomantroja tai vaikka galdroja (saa korjata ja täydentää; Rusted). Puhdistautumisella tarkoitetaan Ferissa Kalaa, seremoniamagiassa LBP -rituaalia ja muitakin varmasti on. Maadoittumisella tarkoitetaan elävän elämän kokemista omassa ruumiissaan, tässä ja nyt. Lisäksi

Thorn Coylen tradition mukaan harjoitteleva linjaa kaikki kolme sieluaan ja HA -rukoilee useamman kerran päivässä, urheilee tavoitteellisesti vähintään kolme kertaa viikossa, sitoutuu tekemään Suurta Työtään (jolla on muuten kiva ja harmittoman kuuloinen nimi: Oma Projekti) ja työskentelee vapaaehtoisesti yhteisönsä osana, sitä parantaen.  Jossakin vaiheessa Feri -opiskelija kierrättää Rauta-, Helmi ja ehkäpä myös Soturi -pentaakkeleiden energiaa (IP, PP, WP), ymmärtääkseen istuessaan, mikä on ns. totta ja mikä ns. suhteita, eli, että milloin esitän suhteen muokkaamaa rooliani ja milloin olen elävä, eheä ja tosi (ihmissuhdehan on aina eri asia kuin sen osapuolet, käsitteellistä roolien muodostamaa toimintaa). Kuulostaa paljolta, eikä tässä edes ole kaikki, vaan osa harjoittelusta lomittuu päivittäisen puuhastelun lomaan tähdäten siihen, että lopulta koko elämä on yhdistetty osaksi harjoittelua ja on aika myytin ideaalisen todeksi tietämisen sijaan alkaa muuttaa sitä, kertoa iki omaa jumaltarinaansa, hallita kohtaloaan. 

Opettaessaan terapeutteja LogoArtin äiti Marianne Silva da Prado toistaa toistamistaan, että vähitellen, vähitellen, "VÄ-HI-TEL-LEN". Päivittäisen harjoittelunkin voi oppia vähitellen, harjoitus harjoitukselta ja vähän niitä yhdistellenkin. Pysyvät muutokset tapahtuvat sormustimillimetrisin, vaellus voi taittua vain askel askeleelta olivatpa ne sitten runoratsun tai oman ruumiin askelia. Ferityö karsii maagisen viihteen kuluttajat, sillä se ei ensisijaisesti ole kiva harrastus, vaan vakavaa, sitoutunutta, päivittäistä työtä. Ferityö karsii myös ne, jotka soisivat patsastelevansa piireissä, mistä kiitos kuuluu pentaakkelienergian kierrätykselle, joka paljastaa sosiaaliset ansalangat ja kipupisteet. Ferityö karsii myös ne, jotka eivät uskalla kasvaa kohtaamaan omaa itseään rehellisesti silmästä silmään. Tarvitaan rohkeutta tarkastella omaa vastuuta sosiaalisena heijastelupintana (Yesod). Tarvitaan rohkeutta tarkastella omaa vastuuta jumaltarinan toteuttajana (Daath) ja ymmärrystä, että tietäminen ajan funktiona on uskomista ja toivomista (Kether, Kether Malkuthissa).

Feriopiskelijaa ei ole ilman Feriin initioitua opettajaa, sillä Ferityö on vaarallista, koska se muuttaa meitä, nopeuttaa ja voimistaa ihanaa ja kamalaa. Feriharjoitteluun tähtäävää pohjatyötä kannattaa tietenkin tehdä ennen opettajan löytämistä, sillä Feriopiskelijalta edellytetään monia voimavaroja: henkisiä, mielikuvituksellisia, älyllisiä, sosiaalisia, ruumiillisia ja taloudellisia. Ferityössäni siis Parannan itseni mieleni vammoista, irrottaudun sosiaalisista alistussuhteista, opin tunnistamaan uskomukseni ja tarvittaessa muuttamaan niitä, tervehdin ja voimistan ruumistani kantamaan valtavia energiamääriä, hoidan talouteni tiukkaan huippukuntoon, voidakseni tavata opettajani (sillä totta totisesti niin ovat maagit ja shamaanit kautta aikojen joutuneet tekemään). Feri ei tähtää todellisuuspakoon, vaan todellisuuden kokonaisvaltaiseen jälleenrakentamiseen ja sanottakoon, että tunnen vain yhden alle kolmikymppisen Feriopiskelijan.

Päivittäinen, 

päivittäinen,

päivittäinen Feriannos siis sisältää ainakin istumisen, Kalan, Ha -rukouksen, Pyhä Äiti -rukouksen, siispä

sitoutumisiin, päivittäin.

t.

Rosa, Feriopiskelija

Hyvä, parempi, paras

Kun emäntä entisvanhaan äityi kadehtimaan naapurin vaurautta niin, hänpä tekaisi Paran; voi-, maito- tai viljaparan kantamaan emännälle yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista. Para oli jonkinlainen eläväksi loitsittu nukke, tai muoto, johon auttava henki kutsuttiin. Se voitiin tehdä kuivuneista piimäkokkareista, villavyyhdistä, lepän juurakosta tai mistä vain käsillä olevasta ja asiaan soveltuvasta. Paraa kutsuttaessa paikalla ei saanut olla ketään muita kuin kutsuja, mikä käy hyvin ilmi kaikista SKV:n arkiston Paraa sivuavissa loitsuissa.

Synny Para, synny Para, 

Ei oo kettään keksimässä,

eikä kukaan kuulemassa

Puolet annan ruumiistani, 

Toisen puolen sielustani.

      Juoseppi Väisänen, Korpilampi, 1885

Para paransi elämää: teki terveeksi ja ravitummaksi. Meillä ei suomen kielessä ole edes ilmaisua  "hyvemmälle" tai "hyvimmälle" (vaikka toki hyvittämiselle), vaan paremmalle ja parhaimmalle, eli sille, mikä verrattuna tyydyttävään, on vielä enemmän. Ennen muinoin ihmiset tiesivät, että onnen määrä oli vakio ja niinpä oman onnistumisen, parantumisen tai parhauden tiedettiin olevan pois muiden onnesta. Siksi Para tehtiin salassa, mutta täysin tietoisena sen toimien vaikutuksista. Paran pahuutta ei pakoiltu, vaan se tunnustettiin.

Nykyään emme edes välttämättä tunnusta kateutta sitä tuntiessamme, saati, että osaisimme sitä käsitellä. Suhteissamme lähimmäisiimme ja etäisiimme emme voi välttyä jatkuvasta vertailutilanteesta, jossa olemme. Sinällään mikä tahansa suhde on jo käsitteenä vertaus, mitä sitäkään harvemmin tiedostettanee. Vertaamme suhteissamme älykkyyttämme, kauneuttamme, luovuuttamme, hedelmällisyyttämme, elinvoimaamme, varallisuuttamme tärkeimpiä mainitakseni. Joskus olen kauniimpi, joskus lähimmäiseni on älykkäämpi. Joskus olen hedelmällisempi, mutta lähimmäiseni on varakkaampi. Väistämättä kohtaamme kateuden, mutta erotuksena entisaikaisen Paran tekemisen sijaan emme enää hallitsekaan kateuttamme, emmekä käytä sen voimaa enentääksemme omaa paranemistamme tai ravituksi tulemistamme. Sen sijaan alamme vähätella itse vertausta ja kiistämme vertailusuhteen kivuliaan rehellisyyden. Käytännössähän tämä tarkoittaa toimia niiden vertailukohtien tuhoamiseksi, joissa jäämme toiseksi. Jokainen suhdeverkostossa tai hierarkiassa pylllistellyt ja kumarrellut tietää kateuden tiedostamattoman tuhovoiman, mutta eittämättä syntipukittelijoiksi päätyvät kauneimmat, rohkeimmat ja älykkäimmät, eli parhaimmat, ne joita Para on suosinut. Tästä syystä muuten, monet maagiset opiskelijat joutuvat ensimmäisiksi opettelemaan itsensä erottamista tästä tiedostamattomuuden massasta, sillä enimmäkseen kateuteen perustuvat valheet estävät meitä parantumasta.

Sen sijaan, että murehtisin kaneutta, jota eittämättä ystävälläni on enemmän, voin nähdä kauteuden toivona, kaipuuna. Kateus kertoo jonkin puutteesta ja mikä voisikaan olla tärkeämpää maagista tietoa, kuin se, mitä vielä tietää ei vain haluavansa, vaan Todella Tahtovansa. Vain kateus kertoo siitä.

Setä LaVeytä lainatakseni maailma olisi paljon parempi paikka, jos ihmiset toistensa kiusaamisen sijaan pistelisivät neuloja nukkeihin. Herkulliseksi ja idearikkaaksi lähteeksi suosittelisin tutustumista vihan hallintaan keskittyvään Demonic Dolls sivustoon sekä ratkaisukeskeisempään Valkyyria sivustoon, jotka molemmat esittävät Paran taiteellisempaa ikonografiaa. Myös otsikon alainen kuva Vihreästä Feministihengettäräestä on löytyy Demonic Dolls sivustosta.

Lykkyä kullekin,

eli paranemisiin,

Rrosa

ps. Parahan on vain suomalainen versio verkkotutummasta voodoo -nukesta, josta tässä m monikulttuurisuutta hyödyntävä, naiserityisempi versio.

Kerro kerro kuvastin

Pimeys ja kauneus eivät vaikuta kulkevan käsikädessä. Opimme jo satukirjojen kuvituksesta, että pahuus on yhtä kuin pimeys, kiehtovaa ja vaarallista. Koukkunokkainen noita-akka asuu metsän pimeimmässä ja synkimmässä kolkassa. Värähdätkö inhosta nähdessäsi tuon rujon naisen? Eikö hän kaikessa pahuudessaan ja rumuudessaan saa aikaan voimakkaamman tunnereaktion kuin kultakutrisen prinsessan kasvojen rikkumaton harmonia.

Silti kauneus voi kaikessa loistossaan olla yhtä uhkaavaa kuin pimeys ja rumuus. Useimmiten kauneus demonisoidaan ja sen hohtoa himmennetään liittämällä se turhamaisuuteen, viekkauteen, manipulointiin tai tyhmyyteen. Lumikin viekas ja paha äitipuoli lienee klassisin esimerkki tällaisesta pahuuden ja kauneuden liitosta. Mikä pahinta hän eittämättä on myös älykäs.

Entäpä tarinan prinsessa Lumikki? Kaunis, viaton ja ahkera, mutta kaikista muista avuistaan huolimatta, häntä ei voi kutsua järin nokkelaksi. Tyttöparkahan haksahti sangen alkeellisiin juoniin, vaikkakin loppujen lopuksi saikin prinssinsä ja puoli valtakuntaa, enemmän kuitenkin onnellisten sattumien kuin ihmissuhdetaitojensa ansiosta.

Ehkäpä Disney on merkittävämpi mielipidevaikuttaja kuin arvaammekaan, mutta sanoisin yhtiön iskeneen aikoinaan yhteen kulttuurimme kipupisteeseen. Aivan kuin saduissa, kauneus sallitaan yksikertaisille Lumikeille, mutta kaikki älykkäät ja kauniit naiset saavat helposti ikeekseen pahan äitipuolen roolin.

En voi kuitenkaan tarjota pahaa äitipuoltakaan roolimalliksi. Hänen voidaan hyvällä syllä sanoa langenneen kateuden sudenkuoppaan. Taikapeilistä tuli hänen henkilökohtainen kiduttajansa kun se kerta kerran jälkeen toi hänen salaiset pelkonsa ilmi. “Sinä ennen verraton, Lumikki nyt kaunein on.” Tosielämässä toinen ihminen on meidän taikapeilimme, sillä hakiessamme arvostusta itsemme ulkopuolelta kysymme siltä loputtomasti samaa kysymystä ja saamistamme vastauksista huolimatta sisimpämme täyttää kateus ja epävarmuus.

Tosiasiassahan Lumikin loisto ei ollut pois äitipuolelta, joka olisi voinut lohduttautua sillä, että oli huomattavasti älykkäämpi kuin tytärpuolensa, joka itseasiassa tummasta tukastaan huolimatta joutui osittain tyhmyytensä takia uhriksi. No, valitettavasti äitipuoli ei ollut syventynyt harjoittamaansa taitoon kovinkaan syvällisesti, koska oli ilmeisen sokea omille kipupisteilleen, joiden ymmärtäminen on useimmiten melko välttämätöntä todellisen magian harjoittamiseksi.

Mikäli äitipuoli olisi todella nähnyt oman kuvajaisensa hän olisi tajunnut, että hänen kauneutensa kumpusi älykkyydestä ja kyvystä muuttaa asioita tahtonsa avulla. Siihen verrattuna Lumikin viattomuus ei ollut minkäänlainen uhka hänelle. Onneksi äitipuoli menetti kauneutensa ja hän palasi ruotuun, rumaksi noita-akaksi jonka älykkyys ei enää ollut uhka kenellekään.

“We are beauty and we are darkness. We are light and we are change.” –Thorn

-Mari-

Morrigan

Henget ja henkilöt

Mieleeni on jäänyt jäytämään Thorn Coylen lausahdus, että ero ihmisten ja enkeleiden välillä on se, etteivät enkelit muutu. Ihmiset kasvavat, ottavat opikseen, etsivät uteiliaina uusia ratkaisuja, poimivat rusinat pullasta. Samalla, kun Feri opiskelija harjoittelee tavoittaakseen Pyhän, hän raivaa tietä Pyhyyden manifestaatiolle. Väistämättä inhimillinen ja epäinhimillinen kohtaavat, jolloin myytti ei enää elä omaa elämäänsä, vaan minä elän myyttiä. Sinäkin siis, jos olet teet työtäsi: istua jökötät päivittäin, olet päättänyt toivoa, katsonut tiskivuorta ja ymmärtänyt, että tässä ruuhkabussissa istuessa minä nyt olen, Matroona maallistuneena, enkä muuta voi

kuin elää elämääni.

Minä olen Matroonani, koska minun tulee muuttaa myytti, parantaa haavani, hallita kohtaloani. Minä olen Jumala ja Jumalatarauta, minähän teen sen!

Joten vaikka te Leenu, Liinu ja Tiinu, Ankkalinnan Tasa-arvo valtuuskunta, kielsitte inhimillisyyden minulta, Seksin, Sodan ja Noituuden Haltia Kuningattarelta, minä silti väitän, olevani myös ihminen. Minulla on sykkivä sydän, ilmaa syleilevät keuhkot ja syli. Syli, josta olen synnyttänyt ja johon hautaan miehen, sankarin ja uskalikon, pieneen kuolemaansa. Minä muistan sinut Leenu, ihmisenä, joka opetti minut luopumaan naiiviudestani; muistan sinut Liinu ihmisenä, joka opetti minut luottamaan mututuntumaani; minä muistan sinut Tiinu ihmisenä, joka katseli sivuitseni, mikä onkin ymmärrettävää, sillä katseeni tappaa. Kolmesti inhimillisyyteni kiellettin, mutta näin Pyhyyden positioon asetettuna voin todeta, että minkä taakseen jättää sen eestään löytää: olette kukin kieltäneet vain oman inhimillisyytenne ja kuvitelleet, että minä olisin sen vastuun puolestanne kantanut. 

Anteeks tämä kikka kakkonen: minä kannan vastuun vain omasta typeryydestäni. Kuinka  siis tulla tunnustetuksi tästedes? Kuinka muuttaa myyttiä? Näinnikkäästi: tunnustamalla inhimillisyyteni, herkkyyteni, lapsellisuuteni ja ennen kaikkea sen turhamaisen toiveikkuuteni, kuvitelmani, että kun kauhalla ei ole annettu, ei muka lusikalla voisi vaatia. Tunnustamalla sen, että haluan iloa, kivaa, rallatella ja nauttia raatamisesta huolimatta ja sen oikeuttamana. Mittakaavaa voisi sovittaa. Intensiteettiä vaihdella ja kohtaamisen kestoa, mutta olen kuulkaa vasta Feri oppilas, joten anteeks sekin, että ottaa aikansa sopia tässä Pyhyyden mahdissa inhimilliseen, kuolevaiseen kuosiini.

Toinen, mistä ajattelin nyt, tämän Vesimiehen ajan kynnyksellä luopua, on sen jästipää kulttuuriheeroksen heikkouksien helliminen: turpaan on tullut joka kerta. Evätty on niin, äitiys, vaimous kuin huoruuskin, joten ei millään muotoa maksa vaivaa yrittää selittää, että tarjolla olisi Troijan Hevosen ja Helenan sijaan Pillujumalatarta uunituoreena ja auliisti. Olkoon ilman siis ja minä pitäydyn tästedes kaltaisteni keskuudessa.

Elämä on.

Ruusulla tanssimista.

Sirkuspäivä

Keskustelin tässä eräänä päivänä unelmista ja unelmien kuolemisesta. Tiedättehän, sinulla, minulla ja meillä kaikilla on jokin unelma, jota voidaan kutsua unelmaksi isolla U:lla. Tämä haave on polttoainetta, joka ruokkii sinua arjen harmauden keskellä, tavoite jota kohti vaeltaa, iloinen ajatus, joka nostaa hymyn huulillesi. Saatat unelmoida suloisia päiväunia ja tamä ihana haaveesi on kuin Avalon tai salainen pakopaikka suljettujen silmäluomiesi takana.

Joskus käy kuitenkin niin, että unelma kuolee. Unelma saattaa kuolla omaan mahdottomuuteensa, se saatetaan korvata uudella unelmalla tai se vain lakkaa kiinnostamasta. Joskus unelma kuolee jopa silloin, kun se täyttyy. Etenkin silloin.

Kuvan kaunis morsian itkee häiden jälkeen tolkuttoman kalliissa leningissään, koska hääkakussa oli vääränlaiset koristeet eikä unelmien päivä ollutkaan täydellinen. Pakettitalon kiiltävälle parketille pisaroi katkeruuden kuumia kyyneliä, sillä talopakettiunelman kylkiäisinä oli kariutunut parisuhde ja liian paljon velkaa. Aikuisten maailmassa esimerkkejä on loputtomiin. Juuri kun saat sen, minkä olit palavasti halunnut huomaat, että sydämmesi on ilon sijaan tyhjä ja maailma on huijannut sinua. Onnen sijaan tunnet karvasta pettymystä. Unelmasi on pilattu, riistetty tai tärvelty. Uskoit unelmaasi, käytit siihen aikaa ja energiaa ja mitä sait tilalle? Sait jotain avian muuta kuin odotit.

Käytin esimerkkinä keskustelussani sirkusta. Lapselle luvataan perjantaina, että seuraavana päivänä mennään sirkukseen. Kaikki lapsen toverit ovat käyneet siellä heti sinä päivänä kun sirkus on tullut kaupunkiin, joten lapsen odotukset ovat korkealla. Ystävät ovat kuvailleet ihmellisiä taitotemppuja trapetsilla, hulvattoman hauskoja pellejä, hevosia jotka osaavat kävellä kahdella jalalla ja aivan oikeaa tuuheaharjaista leijonaa. Illalla uni tulee hädin tuskin silmiin ja aamulla ensimmäinen ajatus on SIRKUS. Illalla, juuri kun unelma on toteutumaisillaan, tapahtuu jotain. Maailma tulee väliin, elämä muuttuu. Sirkukseen mennäänkin vasta huomenna. Äiti ja isä ovat kovin pahoillaan.

Huomenna ei kuitenkaan ole enää sirkuspäivä. Jotain on mennyt peruuttamattomasti pieleen, eikä sirkus tunnu enää sirkukselta. Pettymys tai pettymyksen pelko on vienyt kärjen koko ilolta. Ehkä jossain vatsanpohjalla ollut kuristava tunne on saanut sirkuksen värit haalenemaan. Ehkä mielessä kuiskinut pahaenteinen ääni on saanut meidät uskomaan, että sirkuspäivää ei tulekaan. Ehkä sirkus ei ollutkaan loppujen lopuksi niin täydellinen. Ehkä se oli edellisen odotuksen ja sitä seuranneen pettymyksen jälkeen vain toinen pettymys.

Mietin, mitkä kaikki unelmani ovat muuttuneet peruuntuneiksi sirkuspäiviksi. Mietin, miten tavattoman voimakas vastapari pelko ja toivo ovat. Pelko on ehkä voimakkain tunteemme, onhan sen tehtävä joskus ennen ollut suojella meitä vaikaissa olosuhteissa. Silti se joka pitää meidät elossa on toivo. Toivoessamme ja haaveillessamme jostain meidän on oltava varuillamme, ettei unelmamme muutu perfektionistin pakkomielteeksi.

Suren unelman kuolemista enemmän kuin rakkaan ihmisen menettämistä. Toisinaan unelma ei voi koskaan kuolla, vaan unemalla on sielu ja se elää ikuisesti. Todellisuus on vain hetkittäisiä väläyksiä, sen sijaan unelma on jotain ideaalia, jotain joka elää ikuisesti ja kuin myyttien sankarit- kuolee vain syntyäkseen uudelleen.

-Mari-


"Ei se, että valehtelit minulle, vaan se että en enää usko sinua, on järkyttänyt minua." -Friedrich Nietzsche

Let's pretend, happy end

You look so fine
I want to break your heart
And give you mine
You're taking me over

It's so insane
You've got me tethered and chained
I hear your name
And I'm falling over

I'm not like all the other girls
I can't take it like the other girls
I won't share it like the other girls
That you used to know

You look so fine

Knocked down
Cried out
Been down just to find out
I'm through
Bleeding for you

I'm open wide
I want to take you home
We'll waste some time
You're the only one for me

You look so fine
I'm like the desert tonight
Leave her behind
If you want to show me

I'm not like all the other girls
I won't take it like the other girls
I won't fake it like the other girls
That you used to know

You're taking me over
Over and over
I'm falling over
Over and over

You're taking me over
Drown in me one more time
Hide inside me tonight
Do what you want to do
Just pretend happy end
Let me know let it show

Ending with letting go.

Let's pretend, happy end.

(Garbage)

-Mari-

Masokismia

Kuilu todellisuuden ja ideaalin välillä on toisinaan kauhistuttavan syvä. On huomion arvoista, että olen totta vie pyrkinyt havainnoimaan maailmaa mahdollisimman vapaana traumoista ja kipupisteistä. Olen pyrkinyt tiedostamaan ja tarkkailemaan todellisuutta isolla alkukirjaimella, vapaana henkilökohtaisista ongelmistani muodostuvista todellisuutta vääristävistä aurinkolaseista, ja rouva paratkoon, vapaana odotuksista.

En ole enää odottanut unelmieni prinssi ratsastavan valkoisella ratsullaan luokseni tai sen puoleen löytäväni sateenkaaren päästä kultaa. On toki olemassa idea prinssistä ja idea kulta-aarteesta, mutta olen pyrkinyt pitämään ideat ideoina ja todellisuuden todellisuutena. Olen luullut edenneeni johonkin pisteeseen. Kaikki, jotka tuntevat minut tietävät, että olen lähes fanaattinen siinä määrätietoisuudessa, jolla olen koittanut järjestää elämäni ja vapauttaa itseni kaikista itseäni ja muita ihmisiä koskevista harhakuvitelmista. Siitä huolimatta minusta tuntuu kuin koittaisin äyskäröidä vettä haarukalla ja olen huomannut eläneeni harhakuvitelmien harhakuvitelmassa.

Huolimatta tahdostani tai kyvystäni on jokaisessa hetkessä piillyt ansa, jokaisessa hetkessä ja tuon hetken tulkinnassa on ollut mahdollisuus pudotukseen. Tietenkään en ole tiennyt sitä, sillä kuten kaikki uskonnollisista maailmankatsomuksista kiinnostuneet ihmiset, minä olen uskonut. Olen uskonut magiaan, olen uskonut intention, tahtoon, uskallukseen ja tämän kaiken manifestaatioon elämässäni. Olen luullut kulkevani turvallista reittiä, mutta huomannut, että huolellisimminkin suunnitellulla polulla saattaa olla irtokivi, joka saa jalan lipsumaan. Tiukasti kontrolloidussakin mielessä on olemassa särö, porsaan reikä tai halkeama, joka saattaa yhtäkkiä laajeta rotkoksi ja avata mielen epäuskolle ja epätoivolle.

Minkä tahansa tapahtumaketjun kääntyessä ennalta arvaamattomaan suuntaan, odotusten ja lopputulosten ajautuessa liian suureen ristiriitaan tai oman maailmankatsomuksen joutuessa toden teolla haastetuksi joutuu kohtaamaan hirviön, joka asustaa mielen syvyydessä. Kaaos. Epäilys. Epävarmuus ja epätoivo. Ne ovat tämän olennon lempinimiä ja haastavat kaiken sen mihin olen uskonut. Huomaan yhtäkkiä palanneesi alkuun ja ensimmäisen ja tärkeimmän kysymyksen äärelle. Mihin minä uskon ja onko se, mihin olen uskonut todellista?

Tällä kertaa tuo kysymys tuntuu johtavan ikuiselta tuntuvaan epäilyksen kierteeseen. Olenko uskonut illuusioon. Onko kaikki suurta huijausta tai mielikuvitukseni luoma harha? Tai valitsenko vielä kerran uskon ja toivon, vaikka siihen ei tunnu enää olevan mitään syytä? Onko kaiken päämääränä ollutkin vapaa pudotus, kontrollinen menettäminen ja kaaoksen hyväksyminen? Se, että valitsen yhä edelleen uskomisen todistaa, että jokaisen magiasta kiinnostuneen ihmisen sisällä elää pieni masokisti.

-Mari-

Haukka

Olet minulle outo ja etsin sinua,
Siivet levitettyinä lennän kohti,
Sielun nuolena taivaan sineen
Kultaiseen aurinkoon.
Sidot minut paikalleni ja
istun sokkona hansikoidulle kädellesi.
Odotan pimeydessä ja
kun jahti alkaa olen valmis.
Torvien soidessa kiidän tuulessa.
Vapaana hetken äärettömyydessä,
Kutsusi vankina taivaan avaruudessa,
Metsästäjän metsästäjänä.

-Mari-

Luovuttamislista

Listaan tähän valheita, joihin olen uskonut ja jotka ovat ohjanneet käyttäytymistäni. Ne eivät toimi, selitä maailmaa, mutta oikeuttavat usein erilaisia patologioita.

Feminismi: 

koko elämäni ajan olen toteuttanut feminismin varjolla transmiehuuttani. Ympärilläni ihmiset ovat huomanneet tämän aikoja sitten ja erityisesti miehet ovat reagoineet sisäisen homopeikkonsa heijastelulla. Toki, toki se tarkoittaa kauhunsekaista ihailua, mutta käy harvoin käsi kädessä seksin ja suhteilun kanssa. Eikä minua ole yrityksistäni huolimatta hyväksytty Veljeskuntaan. Feminismi on mainio osoitus poliittisesti käyttökelpoisista käsitteistä, jotka ovat identiteettitasolla tuhoavia. Pointterini ei ole se, että pärjäisin tasa-arvoisesti sukupuolestani huolimatta ja pälä-pälä, vaan se, että inhoan naiseuttani ja feminismi on estänyt minua tehokkaasti työskentelemästä tämän syvän vammani kanssa. Henkilökohtainen on poliittista, MOT.

Manipuloimattomuus 

on keskeinen osa ikiomaa vapauden teologiaani. Enemmistö ihmisistä olettaa tulevansa manipuloiduiksi ja kokee vastuun ja vapauden tarjoamisen välinpitämättömyytenä ja hylkäämisenä. Enemmistö ihmisistä ei myöskään ole vapausorientoitunutta, vaan haluaa tulla sidotuksi mahdollisimman monin suhtein erilaisiin valhematrikseihinsa. Ja mitä lähemmäs päästän ihmisiä, sitä voimakkaampi on jännite vapauden ja manipuloimisen välillä. Kysyn itseltäni, tuleeko minun kantaa vastuuta tästä ihmisestä? Onko hän läheiseni, lapseni? Ruokkiiko tämä suhde minua vaiko vain kuluttaako se? Ja katkerinta on, että jos ihminen on kovin kiintynyt matriksiinsa niin irrottautumalla hänen pelinsä säännöistä saan vastaani yleensä silmittömän raivon. Vapaudestani on tullut vankilani. Miksi en siis rapsauttaisi ratsupiiskallani, jos sitä minulta kerjätään?

Vähättelen 

aikaansaamisiani, kykyjäni, eritoten habitustani olen hellinyt pelkoani, etten tulisi kuulluksi, etten kohtaisi ketään, joka on myös valhe sinällään. Olen kuvitellut tasa-arvoisia ystävyyssuhteita tai rakkaussuhteita 25 Watin ihmisten kanssa ja itseäni vähättelemällä luonut valheellisen kuvan itsestäni ja heistä. Kun sitten olen luottamuksen herätessä pikkuhiljaa kuoriutunut villapaitateltoista, äidillisyydestä tai takapulpetin tarkkailijan roolista niin, olen menettänyt suhteeni näihin 25 Watin ihmisiin. Para on vahva voima suomalaisessa kulttuurissa vieläkin, aikoinaan me tiedostimme sen, mikä teki kateudesta käyttökelpoista. Nykyään se on moralistin häntä joka heiluttaa koiraa. Olen ollut itsetuhoinen kuvitellessani tuttavuuden suojan kateudelta, mutta varjomateriaaliani olen tietenkin näin kaivanut esiin. Tästedes yritän hyväksyä sen, että avaudun vain 100 Watin seurassa ihastuneena ja ihastellen.

Kunnianhimoni 

on vain ruokkinut ylenkatseen pentaakkeliani (gilded), eikä kuvitelmistani huolimatta tuottanut minulle mitään maallista hyvää. Kunnianhimo siis ei olekaan sama asia kuin menestys, sillä monet menestyneet patsastelijat ovat suuria keskinkertaisuuksia, joiden pienin yhteinen nimittäjä on systeemin täystehoinen hyväksikäyttö, eli manipulaatio. Enimmäkseen edelleenkin ylenkatson moista ja edelleenkin olen ilman menestyksekästä uraa, vankkaa taloutta, kolleegioverkostoa ja rikastuttavia syrjähyppyjä. Nämä tylsät, epäintellektuellit keskinkertaisuudet tekevät eittämättä jotain todella oikein. Lisäksi kunnianhimoni on minulle mainiosti sopiva lieka, joka sitoo minut toteuttamaan jonkun muun päämääriä, muka ominani sen toivossa, että saisin palkinnon, rakkautta tai muita menestyksen sivutuotteita.

Joustaessani 

aina tilanteiden ja ihmisten tarpeiden mukaan, olen pikkuhiljaa rapauttanut rajani. Joustamisella on paikkansa myrskyssä ja joskus pitää venyttää jaksamistaan, sysiä omia tarpeitaan tuonnemaksi jne. Jos kuitenkin oletan, että anteliaana ja nöyränä lähimmäisenä muut automaattisesti huomaavat, että tulee minunkin vuoroni saada huomiota, apua ja tilaa, olen väärässä. Vaikka kasvattajana mainostankin usein kivaa valhetta, että vapauksia saa, kun kykenee kantamaan vastuunsa, ei Aikuisten Oikeassa maailmassa ole ensimmäistäkään vapautta annettu, vaan se on aina otettu. Sama koskee rajojani: maassa on aina armeija, joko oma tai vieras. Enkä totisesti haluaisi luovuttaa itsenäisyyttäni jonkun ulkopuolisen käsiin.

Sanottakoon, että pitäydyn edelleen vapauden teologiassani ystävieni suhteen. Edellytän myös täyden tehon hehkuttaamista ja ismi-vapaata, rehellistä kohtaamista sillointällöin, puolintoisin, vuoroinvieraissa ja ettolis kivaa, kevyttä sekä kiintoisaa. Kiitos teille, se myös on mahdollista.

Terveellisin Terveisin,

TransRosa

Holy Polarities

Sex, tension:

  my nerves raising, 

reaching out

  your nerves

  touch, touched by

  your divinity.

Sex, direction:

  by this organic connection

  we needfiring remember

what makes us Holy, between this longing, stretching concentration

  towards-

Sub Rosa

Taruolentoja

Hiljattain käteeni osui kirjakaupassa Ted Anderwsin kirja Elä maagisesti - keijut, luonnonhenget ja taruolennot. Tiedän, että tämä saattaa kuulostaa äkkipäätä rienaavalta, etenkin feri –noidan lausumana, mutta selailtuani kirjaa tajusin, etten itse asiassa usko keijuihin, en ainakaan samoin kuin kirjan kirjoittaja.

Keijukaiset ovat ristiriitainen käsite, etenkin suomalaisen feri –noidan näkökulmasta. Suomalaisessa kansanperinteessä ei ollut satukirjojen kuultavasiipisiä kukkaiskeijuja tai Peter Panin Helinä –keijun kaltaisia miniatyyri ihmisiä. Keijukaiset ovat itse asiassa olleet kalmanhajuisia kiusanhenkiä, jotka parveilivat hautausmaiden liepeillä ja lepattivat parvessa ruumissaaton perässä. Keijukainen –sana tuli lastenkirjoihin joskus 1800-luvulla, samoin kuin näiden kirjojen kiiltokuvamaiset kukkaiskeijutkin, joita se alkoi vähitellen tarkoittaa.

Huolimatta siitä, että kukkaiskeijuja on sangen hankala löytää kansantaruista Ted Andrewin suomeksikin käännetty teos opastaa kirjassaan, miten oppia käyttämään tuttuja satuja ja tarinoita apuna päästäkseen yhteyteen keijujen valtakunnan kanssa, 
sekä tunnistamaan kaksikymmentä erilaista puun henkeä ja yli kolmekymmentä eri kukkaiskeijua.

Feri -tradition keijukaiset edustavat kelttimytologian haltijaolentoja, jotka vastaavat lähinnä suomalaisia maahisia tai muita luonnon henkiä. Kelttitarinoissa haltijoita (faery beings) on aina jättiläisistä pieniin ilkikurisiin olentoihin. Haltijat muuttuvat tarinoissa moneksi ilmestyen milloin palavasilmäisinä koirina, milloin jalkapalloa pelaavina nykyaikaisina haltijoina, jotka vaativat pahaa aavistamattomia ihmisiä todistajiksi yöllisiin otteluihinsa. Keijut palkitsevat tai rankaisevat aina oikkunsa mukaan ja siksi suurin osa ihmisistä on kammonnut heitä. He edustavat toista maailmaa ja ovat toiseudessaan vieraita, mutta lähempänä ihmisiä kuin vaikkapa jumalat.

Joidenkin irlantilaisten kansantarinoiden mukaan osa enkeleistä lähti Luciferin mukaan kun tämä syöstiin ylpeytensä takia taivaasta. Osa putosi maahan ja osa vesiin, jolloin erilaiset veden ja luonnon haltijat saivat alkunsa. Vaikka tässä tarinassa onkin vahvasti nähtävillä kristinuskon pakanuuden vastaisia vaikutteita, näen sen elementeissä saman varoituksen kuin vanhemmissa tarinoissa.

Kaikki luonnon henget ovat pohjimmiltaan ei-inhimillisiä, ne eivät välttämättä ole 'hyviä' tai kiinnostuneita yhteistyöstä ihmisten kanssa. Ihmisen pitää tuntea heidän tapansa ja lakinsa pystyäkseen olemaan vuorovaikutuksessa heidän kanssaan. Jotkut haltijat voivat tietenkin olla kiinnostuneita ihmisistä, jopa rakastua heihin. Kansantaruissa on paljon esimerkkejä haltijoiden ja ihmisten välisistä suhteista. Irlannin haltijat saattavat houkutella ihmisen omaan valtakuntaansa, jossa aika ei kulu ja toisessa todellisuudessa elänyt ihminen hukkaa vuosisadan palaten takaisin nuorena, pysyvästi muuttuneena, vaikkakin usein jonkin maagisen kyvyn saaneena.

Haltijat saattavat myös sekä suomalaisten että kelttiläisten tarujen mukaan haluta ihmisten apua esimerkiksi synnytyksessä. Joidenkin tarinoiden mukaan he myös himoitsevat omistamiamme tavaroita, erityisesti kauniita ja kiiltäviä pikkuesineitä tai teknisiä vempaimia. En siis väitä, että haltijat olisivat ihmisille 'pahoja'. Uskon, että he ovat vain erilaisia kuin ihmiset, he ovat magiaa, hyvän ja pahan tuolla puolen.

Mielestäni tällainen ajattelutapa on lähempänä todellista luontoa kuin sokerinen ajatus sievästä kukkaiskeijusta tai luonnon hengestä ihmisen erehtymättömänä ’henki oppaana’. Haltijat edustavat luontoa. Luonnossakin tuuli voi hivellä leutona henkäyksenä tai riehua tuhoavana pyörremyrskynä ja siksipä on haltijoillakin tuhoava ja rakentava puolensa. Ihmisten on myös terveellistä muistaa, että luontoa voi koskaan hallita. Ruusuissa on piikkinsä ja kielot ihanasta tuoksustaan huolimatta ovat myrkyllisiä. Vain oppimalla tuntemaan nämä kasvit oppii niiden todellisen luonnon ja ne varotoimenpiteet, joita niiden suhteen on syytä noudattaa.

: Mari :

RautaHelmiSoturi

Kuvittelen kierrättäväni energiaa. Kuvittelen väriä, valoa, lämpöä, tiiviin energiamassan tunnetta, kun se kiertää kehossani. Muistelen energisiä, ruumiini tuntemuksiin unohtuneita kokemuksia. 

Sitten ykskaks kaunispäivä näen energian kiertävän, tunnen lämmön ja kihelmöinnin siirtyvän, paineen, eikä mikään olekaan helppoa enää.

Palaan hetkeksi kuvittelemaan, mutta tässä vaiheessa tiedän huijaavani itseäni: minun on nähtävä, tunnettava, kuultava, mikäli mielin oppia hallitsemaan muutosvoimiani itsessäni. Tällä erää tämä erottaakin minut Jumalista, haltioista ja muista mielikuvitusolennoista. Kaikki on helppoa vain mielikuvituksessa tai vain sen sementin selkeässä konkretian ulottuvuudessa. Nämä yhdistämällä voi tuottaa viimeinkin itse kohtalonsa, vapaasti muuttaa elämänsä haluamaansa suuntaan,

mutta

on se niin vaikeeta.

Rrrosa sapiens

Kuolonenkeli

Vajaa vuosi on kulunut siitä järkytyksen täyteisestä päivästä, jolloin mediasirkus Jokelan koulusurmien tiimoilta käynnistyi. Asiaa ratkomaan asetettu työryhmä ei ole edes päässyt loppuun edellisen massamurhan läpikäymisessä kun joudumme toistamiseen toteamaan, että tuskin edellisten uhrien muistokynttilöiden liekit ovat ehtineet sammua, kun sama tragedia on toistunut uudestaan ja kynttilät lepattavat jälleen pimenevissä syysilloissa. Viimeksi mietin, mikä saattaa ihmisen niin suuren epäyhtenäisyyden tilaan, että ainoa vaihtoehto tuntuu olevan koulutovereiden ampuminen. Nyt tuntuu, että yhteiskunnassamme on haava, josta tulee jäämään arvet. Valtava epätasapaino on aiheuttanut epätasapainon aallon, epäyhtenäisyys on tullut jäädäkseen.

Maailmaa, jossa elämme voidaan kutsua vaikkapa mediayhteiskunnaksi sillä, niin suuri merkitys erilaisilla viestintämuodoilla on. Ennen Jokelan tapahtumia en olisi osannut arvioida, kuinka suuri kohu tapauksesta syntyy. Tilanne on kuitenkin kaikessa järkyttävyydessään arkkityyppinen. Kuoleman ja elämän, hulluuden ja tervejärkisyyden, hyvän ja pahan, rauhan ja sodan vastakohtien yhdistyessä jossain tilanteessa sillä tavalla, tulee koulussa tapahtuneesta joukkomurhasta tavattoman voimakkaasti vaikuttava uutinen. Uudenlainen pahuuden antisankari on ihmiskuntaa vihaava tuhoa kylvävä kuolonenkeli, joka leikkii jumalaa karsiessaan kelvottoman aineksen ihmisrodusta. Varmasti juuri julkisuus houkuttelee tällaisiin 'näyttäviin' itsemurhan ja massamurhan yhdistelmiin. On varmasti houkuttelevampi ajatus olla hetkenaikaa ’tähti’ ja tietää olevansa seuraavat puoli vuotta mediakohun keskipisteenä, kuin ampua itsensä yksin kotona ja lähteä täältä lähes kenenkään huomaamatta.

Julkisuus ja tällaisten tapahtumaketjujen aiheuttamat maailmalaajuiset reaktiot tuottavat omalta osaltaan ilmiön. Voi varmasti ajatella, että yksi ihmisen perustarpeita on jättää jälkensä tähän maailmaan, keksiä olemassa ololleen jokin syy. On tavattoman traagista, että tällaiset vinksahtaneet yksilöt ajattelevat, että heidän jälkensä tulee olemaan tämän kaltainen ja vielä traagisempaa, että he ovat oikeassa. Miten muuten elämänsä alussa oleva nuori, joka ei ole saanut aikaan juuri mitään merkittävää pääsisi tällaisen julkisuuden keskipisteeksi? Tuskin aids –lääkkeen keksiminenkään takaisi samaa määrää palstatilaa lehdistössä. Negatiivista julkisuutta ei ole olemassa. Jokainen keskustelu, uutispätkä, blogi-kirjoitus ja paneelikeskustelu on juuri sitä, mitä tämä nuori on halunnut – julkisuutta. Hän on lopultakin huomion keskipisteessä, hän on hetken aikaa legenda.

Sex, Love, Commitment

On such a night as this

When no moon lights your way to me,

I wake, my passion blazing,

My breast a fire raging, exploding flame

While within me my heart chars.

Ono no Komachi 

(transl. by Tr. Earl Miner) 

Sub Rosa

Elitistinen luovuus

Hitauteensa turhautunut ItseJumalani tappaa itse egonsa, joka ei ymmärrä väistyä näyttämöltä, soittaa poskeaan toisen posken politiikasta ja esiintyy parantajana. Luovuus on vaarallista peliä suurin panoksin, jossa jumalatkin harvoin voittavat. Kannattaa siis ainakin kasvaa aikuiseksi, lopettaa elämällään leikittely. 

Luovuus on ääripäiden sylipainia, normaalin ja kinkkisen kitkaa, agendojen antautumista orgastiseen kuolemaan, jännitettä järjen ja järjettömyyden välillä, oivallusta tunnistaessani tuntemattoman, teesin ja antiteesin synnyttämä synteesilapsi.

Pyhät Kaksoset nussivat toisensa hengiltä, pervoveikot panevat normit halki, poikki ja pinoon yhtyessään uskossa, toivossa ja rakkaudessa, hypätessään tyhjyyteen. Ja jollen minä kokkaa muhennosta, pilko salaattia, pese pyykkiä ja venyttele lenkin jälkeen niin, räjähdän heidän lauetessaan, leviän äärimmäisyyksiin, sen sijaan, että venyisin ylhäältä alas asti, kasvaisin, kantaisin synteesin lasta. Niinpä siis käyn puolukassa tai kahvilla, pörrötän tukkaa ja vaihdan vaelluskenkiin.

Luodessani uutta kohtaan vajavuuteni, kykyni ja kyvyttömyyteni, jotka oma nautintoni naulaa ylösalaisin, yhteen sulautuneina.

Luovuus on loputon kateuden lähde Gaussin kurvin keskellä menestyville, koska luovuus on pelottavaa repiessään sydämen esiin ja koska se sopii vain rohkeille ja älykkäille.

Rrosa

Käärme paratiisissa

“Kun olen useamman ihmisen seurassa ja haluan synnyttää keskustelua, esitän jokaiselle olemassaolomme tärkeimmän kysymyksen: ”Oletko onnellinen?”, mihin kaikki vastaavat: “Olen.” Jatkan: “Mutta etkö haluaisi saada enemmän? Etkö haluaisi jatkaa kasvamistasi?” Jokainen vastaa: “Tietysti.” Totean siihen: “Ethän sinä sitten ole onnellinen.” He vaihtavat puheenaihetta.

Paulo Coelho, Portobellon noita

Onni on ehkä yksi aikamme suurimpia myyttejä ja se pakenee käsistämme kuin hiekka tiimalasista. Vaikka aikaa ei ole olemassa koemme, miten elämämme kulkee eteenpäin ja vuodet vierivät. Ajattelemme tuota onnea kuin tuonpuoleista paratiisia päivästä toiseen, hetkestä hetkeen. Paratiisissamme on kuitenkin käärme ja sen nimi on kaipaus.

Itseasiassa onni on ulottuvillamme minä tahansa hetkenä. Samassa Paulo Coelhon kirjassa todetaan: “Minä olen etsinyt elämäni aikana onnea pitkään, nyt en halua muuta kuin iloa. Ilo on kuin seksi, se alkaa ja loppuu.” Minä väittäisin, että yhtymäkohtia ilon, onnen ja seksin välillä on useampiakin. Seksin aikana pääsemme ehkä lähimmäs henkistä ekstaasia kuin milloinkaan muulloin normaalissa elämässämme, mutta kuten orgasmikin loppuu aikanaan, emme voi pysytellä huippukokemuksissamme ikuisesti. Meidän on pystyttävä myös luopumaan. Silti ekstaasin muisto ruokkii sieluamme ja muuttaa jotain meissä lopullisesti. Jokainen riipaiseva onnen ja hurmion hetki on kuin pieni kuolema.

Se mikä tekee meistä onnettomia on se, ettemme pysty näkemään onnea sarjana pieniä ilon hetkiä, jotka alkavat ja loppuvat. Emme pysty myöntämään, että elämäämme kuuluu myös kolikon kääntöpuoli, suru ja kipu. Vielä onnellisempia olisimme, jos suostuisimme myöntämään, että myös kipu ja suru loppuu aikanaan. Mikään ei kestä ikuisesti, koska maailman luonne on muuttua. Kaikki on läsnä joka hetkessä. Voimme tavoittaa pieniä onnenhetkiä myös surun aikana ja äärimmäisen onnellisuuden kirkkautta varjostaa surun häive jossain sisimpämme sopukassa.

Ilo ja onni ovat kosketuksessa, päiväunelmassa, punaisissa pihlajan marjoissa tai leudossa syystuulessa kasvoillamme. Odotamme, että toinen ihminen tuo onnen mukanaan, uusi talo, työpaikka tai auto tekee meistä onnellisia ja saamme odottaa ikuisesti oman kaipauksemme orjina. Odottaessamme prinssi rohkeaa unohdamme nauttia höyryävästä teekupista, koiran tassun äänistä ja kylvystä kynttilän valossa. Oma kallisarvoinen elämämme kulkee ohitsemme, sillä elämme unessa.

Coelhon lainaus on ristiriitainen, sillä siinä sanotaan onnen kaikkoavan kun toivoo kasvavansa. Kasvaminen ei toden totta tuokaan sellaista onnea, jota onnen kuvittelemme olevan. Kasvaminen on itsensä uhraamista, suuria mullistuksia ja kipeitä ratkaisuja. Kuten fyysiset kasvukivut kuuluvat lapsen kasvuun, kuluvat henkiset kasvukivut sisäiseen muutokseen. Silti kasvaminen tuo mukanaan ilon, kyvyn olla läsnä omassa elämässään olipa se kuinka kipeää tai pelottavaa tahansa. Emme enää etsi myyttistä paratiisia, vaan maailma ympärillämme muuttuu paratiisiksi ja kaipauksen käärme kiertyy nilkkamme ympärille kun myönnämme sen olevan osa paratiisia.

-Mari