Elitistinen luovuus

Hitauteensa turhautunut ItseJumalani tappaa itse egonsa, joka ei ymmärrä väistyä näyttämöltä, soittaa poskeaan toisen posken politiikasta ja esiintyy parantajana. Luovuus on vaarallista peliä suurin panoksin, jossa jumalatkin harvoin voittavat. Kannattaa siis ainakin kasvaa aikuiseksi, lopettaa elämällään leikittely. 

Luovuus on ääripäiden sylipainia, normaalin ja kinkkisen kitkaa, agendojen antautumista orgastiseen kuolemaan, jännitettä järjen ja järjettömyyden välillä, oivallusta tunnistaessani tuntemattoman, teesin ja antiteesin synnyttämä synteesilapsi.

Pyhät Kaksoset nussivat toisensa hengiltä, pervoveikot panevat normit halki, poikki ja pinoon yhtyessään uskossa, toivossa ja rakkaudessa, hypätessään tyhjyyteen. Ja jollen minä kokkaa muhennosta, pilko salaattia, pese pyykkiä ja venyttele lenkin jälkeen niin, räjähdän heidän lauetessaan, leviän äärimmäisyyksiin, sen sijaan, että venyisin ylhäältä alas asti, kasvaisin, kantaisin synteesin lasta. Niinpä siis käyn puolukassa tai kahvilla, pörrötän tukkaa ja vaihdan vaelluskenkiin.

Luodessani uutta kohtaan vajavuuteni, kykyni ja kyvyttömyyteni, jotka oma nautintoni naulaa ylösalaisin, yhteen sulautuneina.

Luovuus on loputon kateuden lähde Gaussin kurvin keskellä menestyville, koska luovuus on pelottavaa repiessään sydämen esiin ja koska se sopii vain rohkeille ja älykkäille.

Rrosa