Intohimo

Suomenkieli on mielenkiintoinen. Englanniksi sanaa intohimo vastaa sana 'passion'. Eglanninkin sanassa on kyllä tietty lataus ja se jo äänneetynä saa aikaan mielikuvan impulssista, tekemisestä jossa inspiraatio nostaa ihmisen luovuutensa huipulle. Suomessa sen sijaan sana on into- ja himo- sanoista koostuva yhdyssana. Se kertookin mielestäni vielä paljon enemmän kuin yksi sana.

Into kuvaa sitä tunnetta, joka ihmisellä on jos hän suhtautuu johonkin asiaan intohimoisesti. Tarttuessaan kynään tai siveltimeen ihminen on innoissaan, malttamaton aloittamaan tuon työn, josta hän nauttii ja joka saa jokaisen aamun tuntumaan heräämisen arvoiselta. Into saa ihmisen työskentelemään kuumeisesti, taukoamatta ja muun maailman unohtaen. Tätä, jollekin asialle vihkiytyneiden ihmisten kykyä kohota hetkellisesti arjen yläpuollelle on kuvattu runoissa ja lauluissa kautta aikojen. Intohimo muuttaa hetkeksi maailman erilaiseksi ja saa elämän tuntumaan merkityksellisemmältä, värikylläisemmältä ja vahvemmalta.

Himo taas mielestäni kuvaa sitä lähestulkoon seksuaalisen kaipauksen ja tyydytyksen kaltaista tunnetta, jonka tuo työ tekijälleen tuottaa. Aivan totta. Jos olet koskaan maalannut unohtaen ajan ja paikan tai kirjoittanut tuntikausia liikkuen niissä maailmoissa, joita kieli ja kirjoitus on sinun alitajunnastasi loihtinut tiedät, mitä tarkoitan. Ensiksi tunnet suorastaan pakottavaa tarvetta tarttua kynään ja sen jälkeen kirjoittamisesta ei tunnu saavan tarpeekseen, kunnes inspiraatio on viimein ohi ja olo on tyytyväinen, raukea ja alun into tai jännite on viimein lauennut.

Parhaimmillaan intohimo kohdistuu työhön, jota on mahdollista tehdä elääkseen. Useimmiten kyseessä on kuitenkin harrastus, lisämauste joka saa elämisen tuntumaan niin monin kerroin hurmaavammalta ja kiinnostavammalta. Onneksi meillä on intohimo, sillä kuinka latteaa elämä olisikaan ilman noita lumottuja hetkiä, jolloin luovuus ja mielikuvitus siivittävät meidät hetkeksi toisiin maailmoihin. Siksi intohimoa tulisikin vaalia, sillä se raottaa verhoja maailmojen välillä ja mahdollistaa eri tietoisuuksien kerrosten ja maailmojen limittymisen meissä itsessämme.

Harhoja

Jos kerron jollekin, joka ei tunne minua olevani Noita, todennäköisesti tuo henkilö ajattelee, että todellisuudentajuni on hieman hämärtynyt. Tiedättehän sen katseen. Kohteliaan huvittunut, silmissä vilahtaa häivähdys sääliä, epäuskoa ja inhoa. Aikuinen ihminen ei kuvittele olevansa noita etenkään Feri-noita, puoliksi Jumala. Asioista tietämättömälle lähes jokainen Ferin määritelmä kuulosta rienaavalta ja viittaa vähintääkin rajatilapersoonaan ellei sitten suoranaiseen psykoosiin. Joskus olen itsekin ajatellut, kuinka kauas epänormaaliin voin vaeltaa, jotta kaikki on vielä suhteellisen normaalia. Onko maailmankuvani todellakin harhainen?


Harjoittaessani Feriä kysymys toden ja epätoden välisestä suhteesta tulee uudelleen ja uudelleen ajankohtaiseksi. Nähdessäni unia, näkyjä ja oivaltaessani asioita joudun aina pohtimaan onko tämä totta. Näenkö oman mieleni minulle syöttämiä toiveunia ja haaveita vai onko kyseessä tieto, joka on todellista, jotain johon voi luottaa. Ikävintä asiassa tietenkin on se, että kukaan muu kuin minä itse en voi toimia tuomarina. Pelkojeni ja ennakkoluulojeni värittämät mielikuvat ovat aivan yhtä tuhoisia kuin toiveideni ja haaveideni vääristämät illuusiot. Molemmat horjuttavat pois keskustasta, siitä mikä on todellista.

Oppiessani itsestäni päivä päivältä enemmän ja enemmän tiedostan, että minä en ole harhainen. Päin vastoin, alan nyt vasta havaita ne kaikki illuusiot, väärät mielikuvat ja kieroon kasvaneet ajattelumallit, joiden kahleissa olen elänyt. On pelkoa, vihaa, epäuskoa, toivottomuutta ja monta muuta synkää varjoa, jotka ovat estäneet Rautapentaakkelin kärkiä kasvamasta täyteen pituuteensa. Toisaalta vasta nyt olen havainnut, miten uhkarohkeus, liiallinen rakkaus, liiallinen itseluottamus ja liiallinen optimismi vetävät minua yhtä lailla vinoon. Varjo ei aina olekaan viha tai pelko, vaan varjo voi olla myös vääränlainen ja väärin suunnttu rakkaus.

Kuinka monta täydellisesti jalat irti maasta elävää ylipostiivista ihmistä tunnemme? Kuinka pahaksi ihmiseksi tunnetkaan itsesi, jos huomautat tällaiselle henkilölle, etteivät kaikki ole luottamuksen ja rakkauden arvoisia? Mutta tosiasiassa juuri sellaisten illuusioiden vallassa elää monia ihmisiä, ihmisiä, jotka pettyvät uudestaan ja uudestaan ihmisiin, elämään ja itseensä. Voi olla vaikeaa kohdata tosiasia, että rakastaa liikaa, sillä silloin joutuu myöntämään, että ei rakasta itseään tarpeeksi. Ja jos ei rakasta itseään ei voi todella tuntea itseään.

~Mari~