Mitä todellisuudesta voi sanoa?

Todellisuus on jotain, jota jokainen joka tapauksessa kehii koko ajan ympärilleen ja sisälleen. Tämä tapahtuu halusimmepa tiedostaa sitä eli emme. Kudomme käsitystyksiämme kiinni ympäristöömme kuin hämähäkki tai suojaksemme kuin silkkiperhosen toukka. Perhosen toukalla koko rakennelma on samaa yhtenäistä lankaa ja jos se jostakin kohdasta katkeaa niin, se koko rakennelma uhkaa sortua. Tätä ehkäisemään perhosentoukka alkaa selittämään ja selittämään elämäänsä ja ilmiöitään. Tästä selittämsisestä muodostuu liima, joka pitää sitten kasassa hauraammankin kyhäelmän. Toisinaan joku satunnainen perhosentoukka väsyy elämänsä oikeaksi selittämiseen ja sittan alkaakin tapahtua.

Hämähäkeistä sanottakoot, etteivät ne turhaan ole moniaissa luonnonkansojen uskomuksissa pyhiä eläimiä, tai vertauskuvia. Enkä käy kiistämään, ettenkö soisi meilummin olevani hämähäkki.

Me siis väsäämme maailmaamme ja selitämme ilmiöitä suhteessa askarruksiimme. Sitä voi itse tykönään miettiä, mitä maaginen maailmankuva oikeastaan tarkoittaa: miten se muovautuu ja kuka sitä muokkaa ja semmoisia. Voi lukea Derridaa tai vaikka Tao-Te-Chingiä tai muistella muuatta Wachowski veljesten elokuvaa lusikasta ja sen olemattomuudesta.

Niinpä sitten vaellamme itse luomassamme matriksissa ja haaveilemme, että keijukaiset olisivat totta, ja että vähänkait olisi kiva oikeasti kokea jotain (jää selventämättä, että mitä). Tämän romanttisen toiveen toteutumana (koska siis ihan itse luomme sitä matriksia) kun anaalisen analyyttinen jauhaminen hetkeksi hiljenee alamme uteliaisuuttamme seurata kiireistä, valkoista jänistä, joka ei niin tippaakaan ole kiinnostunut kommunikoimaan kanssamme. Silkoilla puhekuplilla pulleaksi paisunut ego ei oikein tykkää siitä, ettei jänistä kiinnosta sen pullistelu. Ihan uteliaisuudesta lähdemme seuraamaan, mikä ihme jänistä juoksuttaa. Matriksissamme on joku, jota me emme ensisijaisesti kiinnosta, vaan jotain tuntematonta! Todellisuus puraisee ensimmäisen kerran.

Seuraavassa vaiheessa olemmekin jo nielaisemassa sinistä tai punaista pilleriä ja uteliaana henkilönä otamme tietenkin herätyksen todellisuuteen. Kadumme tekoa myöhemmin, mutta minkä ihminen luonnolleen voi: uteliaisuudesta se Eevakin haukkasi omenaa. Tässä vaiheessa huomaan myös astuneeni kiellettyjen keskusteluaiheiden ryteikköön: henkilöitä, joille kokemuksistaan ei missään nimessä voi avautua on yhtäkkiä yllättävän paljon: lähikaupan kassa, jästituttavat, -ystävät ja –sukulaiset, ateistituttavat, -ystävät ja sukulaiset, fundistuttavat ja –sukulaiset, naapurin täti, lasten opettaja, lasten uteliaat, murrosikäiset kaverit, työtoverit, esimiehet ja alaiset. Suuta soukemmalle. Aina voi puheripulissaan ottaa tietoisen riskin ja hakea keskusteluseikkailua hörhötavarain liikkeessä, junassa, lentokoneessa tai alan foorumeilla. Sillä, kuinka tulee ymmärretyksi väärin voi huvittaa itseään, mutta koska se on pikemminkin sääntö kuin poikkeus, ei sitä kannata ottaa itseensä.

Minulla on siis matriksini ja sinulla omasi ja siinä välissä on ympäristöä. Tapaamme nimittää todellisuudeksi ympäristöä, johon olemme ympänneet isemme lisäksi Ne Muut, mutta vasta sitten, kun annamme asioiden liikkua, muuttua ja muovautua. Meillä on siis aika, paikka ja ruumis, jossa toimitamme, tapahdumme, koemme jne. yhdessä muiden kanssa ja nimi sille. Ja rakkaudesta, uteliaisuudestako vai silkasta tarpeesta yritämme välittää tietoa, toimia yhdessä? Selvityäksemme pitää meidän ihmisten pystyä toimimaan yhdessä ja mehän yritämme. Samalla me haluamme tulla kuulluiksi, ymmärretyiksi, nähdyiksi ja huomioiduiksi. Eli: niin minäkin tässä haluan, että sinä kuulet minua, ymmärrät ja otat vastaan sen ajatuksen lahjan, jota minä tarjoan. Sillä sisällöllä niin nyt väliä ja minä kyllä olen ottanut huomioon, etten tule lausuneeksi sinulle mitään uutta.

Me siis mallitamme maailmaamme ja yritämme kertoa maailmastamme sen kauneudesta ja kauheudesta ja muuttaa sitä vähän paremmaksi paikaksi elää. Puhutaan asioista ja puhutaan vielä lisää ja jossakin vaiheessa vain toistetaan samaa tarinaa, samoja sanoja kerta toisensa jälkeen. Olemme langenneet jälleen kutomaan koteloa ympärillemme ja eritämme sylki vaahdoten kaikenkattavaa selitystä, joka liimaa kotelon säikeet kasaan. Puhumme itsemme pussiin. Heti helpottaa, kun huomaa, ettei se kartta, jonka olen todellisuudesta kyhännyt, ole yhtä kuin se todellisuus: se on vain mittakaavoiltaa vääristynyt yritys osata suunnistaa paikasta a, paikkaan b.

Jääkö siis jäljelle muuta kuin väärinymmärrystä?

Kyllä jää: minä olen vilpittömästi kiinnostunut sekä kartastasi, että siitä todellisuudesta, jossa kuvaat eläväsi. Haluan, että jaat sitä minulle, tarinoin, leikein, esimerkein, runoilemalla, laulamalla, kuvin, melodioin ja kosketuksin. Minä haluan, että sinä uskot, kun sanon, että minä haluan oppia tuntemaan maailmaasi. Muuta meillä ei ole, kuin hauraat sanat, kunnioittakaamme siis niitä.

Lyhyesti:
1. Me selitämme todellisuutta.
2. Todellisuutemme eivät ole samanlaisia.
3. Todellisuutemme kartta ei ole yhtä kuin todellisuus.
4. Tarkentakaamme toinen toistemme karttoja.


Valoa ja Rakkautta kullekin,
Roosa

Sitoutumisesta ja muustakin kivasta

Dion Fortune sanoo kirjassaan Mystical Qabbalah, että olipa valittu polku mikä tahansa on hyvä sitoutua siihen, jos mielii päästä alkupistettä pidemmälle. Tapoja koulia mieltään ja kohdata jumaluus, jota rakkaudeksikin tituleerataan, on monia, mutta tärkeintä on jatkaa kulkua yhteen suuntaa, eikä pomppia poimimassa rusinoita eri pullatarjoiluista. Miyamoto Musashi kiteyttää sen testamentissaan Maa, vesi, tuli, tuuli ja tyhjyys toistamalla kerta toisensa jälkeen: ”Sinun tulee harjoitella lakkaamatta.” Suurin osa ihmisistä luovuttaa siinä vaiheessa, kun pitäisi nähdä vähän vaivaa. Crowley kuitenkin selittää, että kuta pidemmälle taidoissaan etenee ja kuta kyvykkäämmäksi käy, sitä suurempi on mahdollisuus vuotaa, tai jopa rikkoa itsensä (Magick Without Tears, s.142): ”I can help you by warning you against setting up obstacles, real or imaginary, in your own path; which is what most people do. It is almost laughable to think that the Great Work consist merely in ’letting her rip’ (suom.: antaa palaa vaan tai päästää irti), but Karma bumps you from one side of the toboggan slide (liukumäki) to the other, until you ‘come into the straight’.” Itsensä kohtaaminen ei ole kivaa: paljon kivempaa on puuhailla jotain, minkä tahtiin sydän ei oikeasti syki, saarnata leipäpappina tai myydä selkänahkansa halvalla. Sitten sielun riutuessa voikin näppärästi syyttää muita tai kohtaloa omista valinnoistaan. Teräsystäväni sanoo, että sitä oppii tai itkee ja oppii.

Kilttinä tyttönä kuvittelen tekeväni kilttejä, helppoja valintoja kaikenlaisista kilteistä ja kivoista syistä, muka. Todellisuudessa ei yksikään kiltteydestä tai velvollisuuden tunteesta tai silkasta pelosta tai mielyttämisen tarpeesta tekemäni valinta ole siunannut minua. Kun en oikeasti sitoudu, en myöskään nauti tekemästäni, enkä voi tai uskalla päästää irti ja velloa elämän virran vietävänä, vieteltävänä. Kun en oikeasti sitoudu, haraan elämäni virtaa vastaan ja energiani menee kiinnipitämiseen, pakonomaiseen pyristelyyn. Se syövyttää sisälmykseni. Ja väistämättä ennemmin tai myöhemmin vie elämäni virta voiton, imaisee vastarannankiisken mennessään. Rannalle jäävät ruikuttamaan läheiset, jotka ovat raivoissaan siitä, että elivät luulossa, että tyyppi teki kaiken Todellisesta Tahdostaan. Voisin tiedostaa tämän ja kiivetä takaisin rannalle kuihtumaan ja syyttämään muita tai olosuhteita kuihtumisestani. Se olisi kuitenkin turha uhri: kukaan ei sitä arvostaisi. Sitä paitsi rannalle kiipeäminen, jääminen on jo niin iso, koko elämän mittanen valhe, että sillä saastuttaakin sitten koko lähitienoon. Rannalla tuskin tapaa muuten muita, kuin ruikuttajia, toisia rannalle kivunneita vastarannankiiskisiä. Siellä sitten välistä rankaistaan ja välistä tuetaan toinen toistemme heikkouksia. ”Olemme ontot miehet päät täynnä olkia. Olemme täytetyt miehet.” T. S. Eliot ja niin maailma loppuu: ei paukahtaen, vaan kitisten, kitinään kuivuu kasaan koko elämäniloinen hanke.

Vanha eskimosatu kertoo tarinaa Hyljenaisesta, jonka Mies näki tanssivan sisarustensa kanssa luodolla, ilman hylkeennahkaansa, ihanana ja erilaisena. Mies varasti nahan, piilotti sen ja lupasi Hyljenaiselle nahan takaisin, jahka tämä olisi ensin elänyt jonkin aikaa hänen luonaan kuivalla maalla. Hyljenainen ei voinut muuta sillä ilman nahkaansa hän ei voinut uida jäisessä meressä. Mies ja Hyljenainen elivät pariskuntana, rakastuivat ja saivat Lapsen. Kaikki tuntui sujuvan hyvin, mutta kun Lapsi kasvoi alkoi Hyljenainen riutua ja voida huonosti. Hän kävi yhä sairaammaksi ja hänen ihonsa halkeili kuivuuttaan. Hyljenainen aneli Mieheltä hylkeennahkaansa takaisin. Mies kieltäytyi, koska pelkäsi naisen karkaavan merelle ja hän piilotti nahan parempaan piiloon. Mies rakasti naista, vaikka tämä kitui rumana ja rupisena. Lapsi kuitenkin näki, mihin hänen isänsä nahan piilotti. Kun Mies lähti pyyntimatkalle Lapsi sääli äitiään ja johdatti hänet hylkeennahan piilopaikkaan. Lapsi tiesi äitinsä lähtevän ja suri tätä, mutta Hyljenainen puki nahan nopeasti ylleen. Sitten hän kaappasi Lapsensa kainaloonsa ja sukelsi mereen. Uituaan kotiinsa hän tapasi siellä sisaruksensa ja perheensä ja he hoitivat hänet terveeksi. He toivottivat tervetulleeksi myös Hyljenaisen Lapsen. Jonkin ajan päästä Hyljenainen kuitenkin palautti Lapsen rannalle, takaisin Miehen hoteisiin. Aika-ajoin Lapsi palaa rantakivelle kuuntelemaan äitinsä laulua ja ikävöimään merelle.

Tarina kertoo sielun ja egon rakkaudesta ja niiden tarpeesta kohdata, yhtyä ja tuottaa jotain uutta. Se kertoo itsensä kasvattamisen kivusta ja tärkeydestä ja siitä, että noitataito kasvaa inhimillisestä kärsimyksestä: no pain, no gain. Tarina kertoo myös kaipuusta eheyteen ja niinpä Lapsi istuukin rannalla kuuntelemassa Hyljenaisten laulua.

Rosa Merilevä

Toinen maailma

Vesi on peili, joka heijastaa sen yläpuolella ja ympärillä olevaa maisemaa sekä auringon-, kuun- ja tähtienvaloa. Veden rannalla kasvavat puut heijastuvat sen pinnasta, eikä ihme, että ennen uskottiin maahisten tai haltijoiden maailman olevan ihmisten maailman kaltainen peilikuva. Kaiken tuossa toisessa maailmassa uskottiin olevan samankaltaista kuin ihmisten maailmassa, mutta silti jotenkin nurinkurista, erilaista. Se oli maailma, jossa ihmisen ei ollut hyvä viipyä liian pitkään. Maahisten tarjoamaa ruokaa ei saanut syödä, sillä muuten paluu ihmisten maailmaan ei enää onnistunut.

Omiin syvyyksiin sukeltaessa, maahisten faery -maailma on metafora, joka toimii eräänlaisena varoituksena. Omia tunteita, alitajunnan viestejä ja unelmia on hyvä tutkiskella, mutta ihminen on luotu elämään ihmisten maailmassa ei toisessa ulottuuvuudessa. Unelmat ja fantasiat ovat tärkeitä ja ne voivat olla jopa voimavara, joka auttaa jaksamaan arjessa. Ne kuitenkin ovat vain illuusioita, oman mielemme tuote, eivät todellisia. Tarinoissa maahisista ihmisten maailmaa edustaa ruoka, jota tarvitsemme elääksemme. Jos vietämme liian pitkän aikaa muissa maailmoissa, omissa illuusioissamme, kadotamme yhteyden todellisuuteen emmekä enää osaa palata. Unelmat eivät saa olla ruokaamme. Tarkoitus onkin vierailun päätyttyä jättää mielikuvitusmaailma, jottei meistä tulee itse ohjelmoimamme MATRIX:n vankeja.

Veden pinta on rajatila, kuin mielen verho, yläpuolellaan valo ja alapuolellaan tuntemattomat syvyydet. Matkatessamme rajapinnasta ylös- tai alaspäin meidän tulee muistaa olevamme shamaaneja; teemme matkan noihin kiehtoviin ulottuvuuksiin, tarkoituksenamme palata takaisin ihmisten maailmaan, maailmaan johon olemme syntyneet hyvästä syystä, elämään ihmisinä ihmisten kanssa.

~Mari~