Dion Fortune sanoo kirjassaan Mystical Qabbalah, että olipa valittu polku mikä tahansa on hyvä sitoutua siihen, jos mielii päästä alkupistettä pidemmälle. Tapoja koulia mieltään ja kohdata jumaluus, jota rakkaudeksikin tituleerataan, on monia, mutta tärkeintä on jatkaa kulkua yhteen suuntaa, eikä pomppia poimimassa rusinoita eri pullatarjoiluista. Miyamoto Musashi kiteyttää sen testamentissaan Maa, vesi, tuli, tuuli ja tyhjyys toistamalla kerta toisensa jälkeen: ”Sinun tulee harjoitella lakkaamatta.” Suurin osa ihmisistä luovuttaa siinä vaiheessa, kun pitäisi nähdä vähän vaivaa. Crowley kuitenkin selittää, että kuta pidemmälle taidoissaan etenee ja kuta kyvykkäämmäksi käy, sitä suurempi on mahdollisuus vuotaa, tai jopa rikkoa itsensä (Magick Without Tears, s.142): ”I can help you by warning you against setting up obstacles, real or imaginary, in your own path; which is what most people do. It is almost laughable to think that the Great Work consist merely in ’letting her rip’ (suom.: antaa palaa vaan tai päästää irti), but Karma bumps you from one side of the toboggan slide (liukumäki) to the other, until you ‘come into the straight’.” Itsensä kohtaaminen ei ole kivaa: paljon kivempaa on puuhailla jotain, minkä tahtiin sydän ei oikeasti syki, saarnata leipäpappina tai myydä selkänahkansa halvalla. Sitten sielun riutuessa voikin näppärästi syyttää muita tai kohtaloa omista valinnoistaan. Teräsystäväni sanoo, että sitä oppii tai itkee ja oppii.
Kilttinä tyttönä kuvittelen tekeväni kilttejä, helppoja valintoja kaikenlaisista kilteistä ja kivoista syistä, muka. Todellisuudessa ei yksikään kiltteydestä tai velvollisuuden tunteesta tai silkasta pelosta tai mielyttämisen tarpeesta tekemäni valinta ole siunannut minua. Kun en oikeasti sitoudu, en myöskään nauti tekemästäni, enkä voi tai uskalla päästää irti ja velloa elämän virran vietävänä, vieteltävänä. Kun en oikeasti sitoudu, haraan elämäni virtaa vastaan ja energiani menee kiinnipitämiseen, pakonomaiseen pyristelyyn. Se syövyttää sisälmykseni. Ja väistämättä ennemmin tai myöhemmin vie elämäni virta voiton, imaisee vastarannankiisken mennessään. Rannalle jäävät ruikuttamaan läheiset, jotka ovat raivoissaan siitä, että elivät luulossa, että tyyppi teki kaiken Todellisesta Tahdostaan. Voisin tiedostaa tämän ja kiivetä takaisin rannalle kuihtumaan ja syyttämään muita tai olosuhteita kuihtumisestani. Se olisi kuitenkin turha uhri: kukaan ei sitä arvostaisi. Sitä paitsi rannalle kiipeäminen, jääminen on jo niin iso, koko elämän mittanen valhe, että sillä saastuttaakin sitten koko lähitienoon. Rannalla tuskin tapaa muuten muita, kuin ruikuttajia, toisia rannalle kivunneita vastarannankiiskisiä. Siellä sitten välistä rankaistaan ja välistä tuetaan toinen toistemme heikkouksia. ”Olemme ontot miehet päät täynnä olkia. Olemme täytetyt miehet.” T. S. Eliot ja niin maailma loppuu: ei paukahtaen, vaan kitisten, kitinään kuivuu kasaan koko elämäniloinen hanke.
Vanha eskimosatu kertoo tarinaa Hyljenaisesta, jonka Mies näki tanssivan sisarustensa kanssa luodolla, ilman hylkeennahkaansa, ihanana ja erilaisena. Mies varasti nahan, piilotti sen ja lupasi Hyljenaiselle nahan takaisin, jahka tämä olisi ensin elänyt jonkin aikaa hänen luonaan kuivalla maalla. Hyljenainen ei voinut muuta sillä ilman nahkaansa hän ei voinut uida jäisessä meressä. Mies ja Hyljenainen elivät pariskuntana, rakastuivat ja saivat Lapsen. Kaikki tuntui sujuvan hyvin, mutta kun Lapsi kasvoi alkoi Hyljenainen riutua ja voida huonosti. Hän kävi yhä sairaammaksi ja hänen ihonsa halkeili kuivuuttaan. Hyljenainen aneli Mieheltä hylkeennahkaansa takaisin. Mies kieltäytyi, koska pelkäsi naisen karkaavan merelle ja hän piilotti nahan parempaan piiloon. Mies rakasti naista, vaikka tämä kitui rumana ja rupisena. Lapsi kuitenkin näki, mihin hänen isänsä nahan piilotti. Kun Mies lähti pyyntimatkalle Lapsi sääli äitiään ja johdatti hänet hylkeennahan piilopaikkaan. Lapsi tiesi äitinsä lähtevän ja suri tätä, mutta Hyljenainen puki nahan nopeasti ylleen. Sitten hän kaappasi Lapsensa kainaloonsa ja sukelsi mereen. Uituaan kotiinsa hän tapasi siellä sisaruksensa ja perheensä ja he hoitivat hänet terveeksi. He toivottivat tervetulleeksi myös Hyljenaisen Lapsen. Jonkin ajan päästä Hyljenainen kuitenkin palautti Lapsen rannalle, takaisin Miehen hoteisiin. Aika-ajoin Lapsi palaa rantakivelle kuuntelemaan äitinsä laulua ja ikävöimään merelle.
Tarina kertoo sielun ja egon rakkaudesta ja niiden tarpeesta kohdata, yhtyä ja tuottaa jotain uutta. Se kertoo itsensä kasvattamisen kivusta ja tärkeydestä ja siitä, että noitataito kasvaa inhimillisestä kärsimyksestä: no pain, no gain. Tarina kertoo myös kaipuusta eheyteen ja niinpä Lapsi istuukin rannalla kuuntelemassa Hyljenaisten laulua.
Rosa Merilevä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti