28. huhtikuuta 2007

Mitä todellisuudesta voi sanoa?


Todellisuus on jotain, jota jokainen joka tapauksessa kehii koko ajan ympärilleen ja sisälleen. Tämä tapahtuu halusimmepa tiedostaa sitä eli emme. Kudomme käsitystyksiämme kiinni ympäristöömme kuin hämähäkki tai suojaksemme kuin silkkiperhosen toukka. Perhosen toukalla koko rakennelma on samaa yhtenäistä lankaa ja jos se jostakin kohdasta katkeaa niin, se koko rakennelma uhkaa sortua. Tätä ehkäisemään perhosentoukka alkaa selittämään ja selittämään elämäänsä ja ilmiöitään. Tästä selittämsisestä muodostuu liima, joka pitää sitten kasassa hauraammankin kyhäelmän. Toisinaan joku satunnainen perhosentoukka väsyy elämänsä oikeaksi selittämiseen ja sittan alkaakin tapahtua.

Hämähäkeistä sanottakoot, etteivät ne turhaan ole moniaissa luonnonkansojen uskomuksissa pyhiä eläimiä, tai vertauskuvia. Enkä käy kiistämään, ettenkö soisi meilummin olevani hämähäkki.

Me siis väsäämme maailmaamme ja selitämme ilmiöitä suhteessa askarruksiimme. Sitä voi itse tykönään miettiä, mitä maaginen maailmankuva oikeastaan tarkoittaa: miten se muovautuu ja kuka sitä muokkaa ja semmoisia. Voi lukea Derridaa tai vaikka Tao-Te-Chingiä tai muistella muuatta Wachowski veljesten elokuvaa lusikasta ja sen olemattomuudesta.

Niinpä sitten vaellamme itse luomassamme matriksissa ja haaveilemme, että keijukaiset olisivat totta, ja että vähänkait olisi kiva oikeasti kokea jotain (jää selventämättä, että mitä). Tämän romanttisen toiveen toteutumana (koska siis ihan itse luomme sitä matriksia) kun anaalisen analyyttinen jauhaminen hetkeksi hiljenee alamme uteliaisuuttamme seurata kiireistä, valkoista jänistä, joka ei niin tippaakaan ole kiinnostunut kommunikoimaan kanssamme. Silkoilla puhekuplilla pulleaksi paisunut ego ei oikein tykkää siitä, ettei jänistä kiinnosta sen pullistelu. Ihan uteliaisuudesta lähdemme seuraamaan, mikä ihme jänistä juoksuttaa. Matriksissamme on joku, jota me emme ensisijaisesti kiinnosta, vaan jotain tuntematonta! Todellisuus puraisee ensimmäisen kerran.

Seuraavassa vaiheessa olemmekin jo nielaisemassa sinistä tai punaista pilleriä ja uteliaana henkilönä otamme tietenkin herätyksen todellisuuteen. Kadumme tekoa myöhemmin, mutta minkä ihminen luonnolleen voi: uteliaisuudesta se Eevakin haukkasi omenaa. Tässä vaiheessa huomaan myös astuneeni kiellettyjen keskusteluaiheiden ryteikköön: henkilöitä, joille kokemuksistaan ei missään nimessä voi avautua on yhtäkkiä yllättävän paljon: lähikaupan kassa, jästituttavat, -ystävät ja –sukulaiset, ateistituttavat, -ystävät ja sukulaiset, fundistuttavat ja –sukulaiset, naapurin täti, lasten opettaja, lasten uteliaat, murrosikäiset kaverit, työtoverit, esimiehet ja alaiset. Suuta soukemmalle. Aina voi puheripulissaan ottaa tietoisen riskin ja hakea keskusteluseikkailua hörhötavarain liikkeessä, junassa, lentokoneessa tai alan foorumeilla. Sillä, kuinka tulee ymmärretyksi väärin voi huvittaa itseään, mutta koska se on pikemminkin sääntö kuin poikkeus, ei sitä kannata ottaa itseensä.

Minulla on siis matriksini ja sinulla omasi ja siinä välissä on ympäristöä. Tapaamme nimittää todellisuudeksi ympäristöä, johon olemme ympänneet isemme lisäksi Ne Muut, mutta vasta sitten, kun annamme asioiden liikkua, muuttua ja muovautua. Meillä on siis aika, paikka ja ruumis, jossa toimitamme, tapahdumme, koemme jne. yhdessä muiden kanssa ja nimi sille. Ja rakkaudesta, uteliaisuudestako vai silkasta tarpeesta yritämme välittää tietoa, toimia yhdessä? Selvityäksemme pitää meidän ihmisten pystyä toimimaan yhdessä ja mehän yritämme. Samalla me haluamme tulla kuulluiksi, ymmärretyiksi, nähdyiksi ja huomioiduiksi. Eli: niin minäkin tässä haluan, että sinä kuulet minua, ymmärrät ja otat vastaan sen ajatuksen lahjan, jota minä tarjoan. Sillä sisällöllä niin nyt väliä ja minä kyllä olen ottanut huomioon, etten tule lausuneeksi sinulle mitään uutta.

Me siis mallitamme maailmaamme ja yritämme kertoa maailmastamme sen kauneudesta ja kauheudesta ja muuttaa sitä vähän paremmaksi paikaksi elää. Puhutaan asioista ja puhutaan vielä lisää ja jossakin vaiheessa vain toistetaan samaa tarinaa, samoja sanoja kerta toisensa jälkeen. Olemme langenneet jälleen kutomaan koteloa ympärillemme ja eritämme sylki vaahdoten kaikenkattavaa selitystä, joka liimaa kotelon säikeet kasaan. Puhumme itsemme pussiin. Heti helpottaa, kun huomaa, ettei se kartta, jonka olen todellisuudesta kyhännyt, ole yhtä kuin se todellisuus: se on vain mittakaavoiltaa vääristynyt yritys osata suunnistaa paikasta a, paikkaan b.

Jääkö siis jäljelle muuta kuin väärinymmärrystä?

Kyllä jää: minä olen vilpittömästi kiinnostunut sekä kartastasi, että siitä todellisuudesta, jossa kuvaat eläväsi. Haluan, että jaat sitä minulle, tarinoin, leikein, esimerkein, runoilemalla, laulamalla, kuvin, melodioin ja kosketuksin. Minä haluan, että sinä uskot, kun sanon, että minä haluan oppia tuntemaan maailmaasi. Muuta meillä ei ole, kuin hauraat sanat, kunnioittakaamme siis niitä.

Lyhyesti:
1. Me selitämme todellisuutta.
2. Todellisuutemme eivät ole samanlaisia.
3. Todellisuutemme kartta ei ole yhtä kuin todellisuus.
4. Tarkentakaamme toinen toistemme karttoja.


Valoa ja Rakkautta kullekin,
Roosa

Ei kommentteja: