Masokismia

Kuilu todellisuuden ja ideaalin välillä on toisinaan kauhistuttavan syvä. On huomion arvoista, että olen totta vie pyrkinyt havainnoimaan maailmaa mahdollisimman vapaana traumoista ja kipupisteistä. Olen pyrkinyt tiedostamaan ja tarkkailemaan todellisuutta isolla alkukirjaimella, vapaana henkilökohtaisista ongelmistani muodostuvista todellisuutta vääristävistä aurinkolaseista, ja rouva paratkoon, vapaana odotuksista.

En ole enää odottanut unelmieni prinssi ratsastavan valkoisella ratsullaan luokseni tai sen puoleen löytäväni sateenkaaren päästä kultaa. On toki olemassa idea prinssistä ja idea kulta-aarteesta, mutta olen pyrkinyt pitämään ideat ideoina ja todellisuuden todellisuutena. Olen luullut edenneeni johonkin pisteeseen. Kaikki, jotka tuntevat minut tietävät, että olen lähes fanaattinen siinä määrätietoisuudessa, jolla olen koittanut järjestää elämäni ja vapauttaa itseni kaikista itseäni ja muita ihmisiä koskevista harhakuvitelmista. Siitä huolimatta minusta tuntuu kuin koittaisin äyskäröidä vettä haarukalla ja olen huomannut eläneeni harhakuvitelmien harhakuvitelmassa.

Huolimatta tahdostani tai kyvystäni on jokaisessa hetkessä piillyt ansa, jokaisessa hetkessä ja tuon hetken tulkinnassa on ollut mahdollisuus pudotukseen. Tietenkään en ole tiennyt sitä, sillä kuten kaikki uskonnollisista maailmankatsomuksista kiinnostuneet ihmiset, minä olen uskonut. Olen uskonut magiaan, olen uskonut intention, tahtoon, uskallukseen ja tämän kaiken manifestaatioon elämässäni. Olen luullut kulkevani turvallista reittiä, mutta huomannut, että huolellisimminkin suunnitellulla polulla saattaa olla irtokivi, joka saa jalan lipsumaan. Tiukasti kontrolloidussakin mielessä on olemassa särö, porsaan reikä tai halkeama, joka saattaa yhtäkkiä laajeta rotkoksi ja avata mielen epäuskolle ja epätoivolle.

Minkä tahansa tapahtumaketjun kääntyessä ennalta arvaamattomaan suuntaan, odotusten ja lopputulosten ajautuessa liian suureen ristiriitaan tai oman maailmankatsomuksen joutuessa toden teolla haastetuksi joutuu kohtaamaan hirviön, joka asustaa mielen syvyydessä. Kaaos. Epäilys. Epävarmuus ja epätoivo. Ne ovat tämän olennon lempinimiä ja haastavat kaiken sen mihin olen uskonut. Huomaan yhtäkkiä palanneesi alkuun ja ensimmäisen ja tärkeimmän kysymyksen äärelle. Mihin minä uskon ja onko se, mihin olen uskonut todellista?

Tällä kertaa tuo kysymys tuntuu johtavan ikuiselta tuntuvaan epäilyksen kierteeseen. Olenko uskonut illuusioon. Onko kaikki suurta huijausta tai mielikuvitukseni luoma harha? Tai valitsenko vielä kerran uskon ja toivon, vaikka siihen ei tunnu enää olevan mitään syytä? Onko kaiken päämääränä ollutkin vapaa pudotus, kontrollinen menettäminen ja kaaoksen hyväksyminen? Se, että valitsen yhä edelleen uskomisen todistaa, että jokaisen magiasta kiinnostuneen ihmisen sisällä elää pieni masokisti.

-Mari-

Haukka

Olet minulle outo ja etsin sinua,
Siivet levitettyinä lennän kohti,
Sielun nuolena taivaan sineen
Kultaiseen aurinkoon.
Sidot minut paikalleni ja
istun sokkona hansikoidulle kädellesi.
Odotan pimeydessä ja
kun jahti alkaa olen valmis.
Torvien soidessa kiidän tuulessa.
Vapaana hetken äärettömyydessä,
Kutsusi vankina taivaan avaruudessa,
Metsästäjän metsästäjänä.

-Mari-

Luovuttamislista

Listaan tähän valheita, joihin olen uskonut ja jotka ovat ohjanneet käyttäytymistäni. Ne eivät toimi, selitä maailmaa, mutta oikeuttavat usein erilaisia patologioita.

Feminismi: 

koko elämäni ajan olen toteuttanut feminismin varjolla transmiehuuttani. Ympärilläni ihmiset ovat huomanneet tämän aikoja sitten ja erityisesti miehet ovat reagoineet sisäisen homopeikkonsa heijastelulla. Toki, toki se tarkoittaa kauhunsekaista ihailua, mutta käy harvoin käsi kädessä seksin ja suhteilun kanssa. Eikä minua ole yrityksistäni huolimatta hyväksytty Veljeskuntaan. Feminismi on mainio osoitus poliittisesti käyttökelpoisista käsitteistä, jotka ovat identiteettitasolla tuhoavia. Pointterini ei ole se, että pärjäisin tasa-arvoisesti sukupuolestani huolimatta ja pälä-pälä, vaan se, että inhoan naiseuttani ja feminismi on estänyt minua tehokkaasti työskentelemästä tämän syvän vammani kanssa. Henkilökohtainen on poliittista, MOT.

Manipuloimattomuus 

on keskeinen osa ikiomaa vapauden teologiaani. Enemmistö ihmisistä olettaa tulevansa manipuloiduiksi ja kokee vastuun ja vapauden tarjoamisen välinpitämättömyytenä ja hylkäämisenä. Enemmistö ihmisistä ei myöskään ole vapausorientoitunutta, vaan haluaa tulla sidotuksi mahdollisimman monin suhtein erilaisiin valhematrikseihinsa. Ja mitä lähemmäs päästän ihmisiä, sitä voimakkaampi on jännite vapauden ja manipuloimisen välillä. Kysyn itseltäni, tuleeko minun kantaa vastuuta tästä ihmisestä? Onko hän läheiseni, lapseni? Ruokkiiko tämä suhde minua vaiko vain kuluttaako se? Ja katkerinta on, että jos ihminen on kovin kiintynyt matriksiinsa niin irrottautumalla hänen pelinsä säännöistä saan vastaani yleensä silmittömän raivon. Vapaudestani on tullut vankilani. Miksi en siis rapsauttaisi ratsupiiskallani, jos sitä minulta kerjätään?

Vähättelen 

aikaansaamisiani, kykyjäni, eritoten habitustani olen hellinyt pelkoani, etten tulisi kuulluksi, etten kohtaisi ketään, joka on myös valhe sinällään. Olen kuvitellut tasa-arvoisia ystävyyssuhteita tai rakkaussuhteita 25 Watin ihmisten kanssa ja itseäni vähättelemällä luonut valheellisen kuvan itsestäni ja heistä. Kun sitten olen luottamuksen herätessä pikkuhiljaa kuoriutunut villapaitateltoista, äidillisyydestä tai takapulpetin tarkkailijan roolista niin, olen menettänyt suhteeni näihin 25 Watin ihmisiin. Para on vahva voima suomalaisessa kulttuurissa vieläkin, aikoinaan me tiedostimme sen, mikä teki kateudesta käyttökelpoista. Nykyään se on moralistin häntä joka heiluttaa koiraa. Olen ollut itsetuhoinen kuvitellessani tuttavuuden suojan kateudelta, mutta varjomateriaaliani olen tietenkin näin kaivanut esiin. Tästedes yritän hyväksyä sen, että avaudun vain 100 Watin seurassa ihastuneena ja ihastellen.

Kunnianhimoni 

on vain ruokkinut ylenkatseen pentaakkeliani (gilded), eikä kuvitelmistani huolimatta tuottanut minulle mitään maallista hyvää. Kunnianhimo siis ei olekaan sama asia kuin menestys, sillä monet menestyneet patsastelijat ovat suuria keskinkertaisuuksia, joiden pienin yhteinen nimittäjä on systeemin täystehoinen hyväksikäyttö, eli manipulaatio. Enimmäkseen edelleenkin ylenkatson moista ja edelleenkin olen ilman menestyksekästä uraa, vankkaa taloutta, kolleegioverkostoa ja rikastuttavia syrjähyppyjä. Nämä tylsät, epäintellektuellit keskinkertaisuudet tekevät eittämättä jotain todella oikein. Lisäksi kunnianhimoni on minulle mainiosti sopiva lieka, joka sitoo minut toteuttamaan jonkun muun päämääriä, muka ominani sen toivossa, että saisin palkinnon, rakkautta tai muita menestyksen sivutuotteita.

Joustaessani 

aina tilanteiden ja ihmisten tarpeiden mukaan, olen pikkuhiljaa rapauttanut rajani. Joustamisella on paikkansa myrskyssä ja joskus pitää venyttää jaksamistaan, sysiä omia tarpeitaan tuonnemaksi jne. Jos kuitenkin oletan, että anteliaana ja nöyränä lähimmäisenä muut automaattisesti huomaavat, että tulee minunkin vuoroni saada huomiota, apua ja tilaa, olen väärässä. Vaikka kasvattajana mainostankin usein kivaa valhetta, että vapauksia saa, kun kykenee kantamaan vastuunsa, ei Aikuisten Oikeassa maailmassa ole ensimmäistäkään vapautta annettu, vaan se on aina otettu. Sama koskee rajojani: maassa on aina armeija, joko oma tai vieras. Enkä totisesti haluaisi luovuttaa itsenäisyyttäni jonkun ulkopuolisen käsiin.

Sanottakoon, että pitäydyn edelleen vapauden teologiassani ystävieni suhteen. Edellytän myös täyden tehon hehkuttaamista ja ismi-vapaata, rehellistä kohtaamista sillointällöin, puolintoisin, vuoroinvieraissa ja ettolis kivaa, kevyttä sekä kiintoisaa. Kiitos teille, se myös on mahdollista.

Terveellisin Terveisin,

TransRosa

Holy Polarities

Sex, tension:

  my nerves raising, 

reaching out

  your nerves

  touch, touched by

  your divinity.

Sex, direction:

  by this organic connection

  we needfiring remember

what makes us Holy, between this longing, stretching concentration

  towards-

Sub Rosa

Taruolentoja

Hiljattain käteeni osui kirjakaupassa Ted Anderwsin kirja Elä maagisesti - keijut, luonnonhenget ja taruolennot. Tiedän, että tämä saattaa kuulostaa äkkipäätä rienaavalta, etenkin feri –noidan lausumana, mutta selailtuani kirjaa tajusin, etten itse asiassa usko keijuihin, en ainakaan samoin kuin kirjan kirjoittaja.

Keijukaiset ovat ristiriitainen käsite, etenkin suomalaisen feri –noidan näkökulmasta. Suomalaisessa kansanperinteessä ei ollut satukirjojen kuultavasiipisiä kukkaiskeijuja tai Peter Panin Helinä –keijun kaltaisia miniatyyri ihmisiä. Keijukaiset ovat itse asiassa olleet kalmanhajuisia kiusanhenkiä, jotka parveilivat hautausmaiden liepeillä ja lepattivat parvessa ruumissaaton perässä. Keijukainen –sana tuli lastenkirjoihin joskus 1800-luvulla, samoin kuin näiden kirjojen kiiltokuvamaiset kukkaiskeijutkin, joita se alkoi vähitellen tarkoittaa.

Huolimatta siitä, että kukkaiskeijuja on sangen hankala löytää kansantaruista Ted Andrewin suomeksikin käännetty teos opastaa kirjassaan, miten oppia käyttämään tuttuja satuja ja tarinoita apuna päästäkseen yhteyteen keijujen valtakunnan kanssa, 
sekä tunnistamaan kaksikymmentä erilaista puun henkeä ja yli kolmekymmentä eri kukkaiskeijua.

Feri -tradition keijukaiset edustavat kelttimytologian haltijaolentoja, jotka vastaavat lähinnä suomalaisia maahisia tai muita luonnon henkiä. Kelttitarinoissa haltijoita (faery beings) on aina jättiläisistä pieniin ilkikurisiin olentoihin. Haltijat muuttuvat tarinoissa moneksi ilmestyen milloin palavasilmäisinä koirina, milloin jalkapalloa pelaavina nykyaikaisina haltijoina, jotka vaativat pahaa aavistamattomia ihmisiä todistajiksi yöllisiin otteluihinsa. Keijut palkitsevat tai rankaisevat aina oikkunsa mukaan ja siksi suurin osa ihmisistä on kammonnut heitä. He edustavat toista maailmaa ja ovat toiseudessaan vieraita, mutta lähempänä ihmisiä kuin vaikkapa jumalat.

Joidenkin irlantilaisten kansantarinoiden mukaan osa enkeleistä lähti Luciferin mukaan kun tämä syöstiin ylpeytensä takia taivaasta. Osa putosi maahan ja osa vesiin, jolloin erilaiset veden ja luonnon haltijat saivat alkunsa. Vaikka tässä tarinassa onkin vahvasti nähtävillä kristinuskon pakanuuden vastaisia vaikutteita, näen sen elementeissä saman varoituksen kuin vanhemmissa tarinoissa.

Kaikki luonnon henget ovat pohjimmiltaan ei-inhimillisiä, ne eivät välttämättä ole 'hyviä' tai kiinnostuneita yhteistyöstä ihmisten kanssa. Ihmisen pitää tuntea heidän tapansa ja lakinsa pystyäkseen olemaan vuorovaikutuksessa heidän kanssaan. Jotkut haltijat voivat tietenkin olla kiinnostuneita ihmisistä, jopa rakastua heihin. Kansantaruissa on paljon esimerkkejä haltijoiden ja ihmisten välisistä suhteista. Irlannin haltijat saattavat houkutella ihmisen omaan valtakuntaansa, jossa aika ei kulu ja toisessa todellisuudessa elänyt ihminen hukkaa vuosisadan palaten takaisin nuorena, pysyvästi muuttuneena, vaikkakin usein jonkin maagisen kyvyn saaneena.

Haltijat saattavat myös sekä suomalaisten että kelttiläisten tarujen mukaan haluta ihmisten apua esimerkiksi synnytyksessä. Joidenkin tarinoiden mukaan he myös himoitsevat omistamiamme tavaroita, erityisesti kauniita ja kiiltäviä pikkuesineitä tai teknisiä vempaimia. En siis väitä, että haltijat olisivat ihmisille 'pahoja'. Uskon, että he ovat vain erilaisia kuin ihmiset, he ovat magiaa, hyvän ja pahan tuolla puolen.

Mielestäni tällainen ajattelutapa on lähempänä todellista luontoa kuin sokerinen ajatus sievästä kukkaiskeijusta tai luonnon hengestä ihmisen erehtymättömänä ’henki oppaana’. Haltijat edustavat luontoa. Luonnossakin tuuli voi hivellä leutona henkäyksenä tai riehua tuhoavana pyörremyrskynä ja siksipä on haltijoillakin tuhoava ja rakentava puolensa. Ihmisten on myös terveellistä muistaa, että luontoa voi koskaan hallita. Ruusuissa on piikkinsä ja kielot ihanasta tuoksustaan huolimatta ovat myrkyllisiä. Vain oppimalla tuntemaan nämä kasvit oppii niiden todellisen luonnon ja ne varotoimenpiteet, joita niiden suhteen on syytä noudattaa.

: Mari :