Taruolentoja

Hiljattain käteeni osui kirjakaupassa Ted Anderwsin kirja Elä maagisesti - keijut, luonnonhenget ja taruolennot. Tiedän, että tämä saattaa kuulostaa äkkipäätä rienaavalta, etenkin feri –noidan lausumana, mutta selailtuani kirjaa tajusin, etten itse asiassa usko keijuihin, en ainakaan samoin kuin kirjan kirjoittaja.

Keijukaiset ovat ristiriitainen käsite, etenkin suomalaisen feri –noidan näkökulmasta. Suomalaisessa kansanperinteessä ei ollut satukirjojen kuultavasiipisiä kukkaiskeijuja tai Peter Panin Helinä –keijun kaltaisia miniatyyri ihmisiä. Keijukaiset ovat itse asiassa olleet kalmanhajuisia kiusanhenkiä, jotka parveilivat hautausmaiden liepeillä ja lepattivat parvessa ruumissaaton perässä. Keijukainen –sana tuli lastenkirjoihin joskus 1800-luvulla, samoin kuin näiden kirjojen kiiltokuvamaiset kukkaiskeijutkin, joita se alkoi vähitellen tarkoittaa.

Huolimatta siitä, että kukkaiskeijuja on sangen hankala löytää kansantaruista Ted Andrewin suomeksikin käännetty teos opastaa kirjassaan, miten oppia käyttämään tuttuja satuja ja tarinoita apuna päästäkseen yhteyteen keijujen valtakunnan kanssa, 
sekä tunnistamaan kaksikymmentä erilaista puun henkeä ja yli kolmekymmentä eri kukkaiskeijua.

Feri -tradition keijukaiset edustavat kelttimytologian haltijaolentoja, jotka vastaavat lähinnä suomalaisia maahisia tai muita luonnon henkiä. Kelttitarinoissa haltijoita (faery beings) on aina jättiläisistä pieniin ilkikurisiin olentoihin. Haltijat muuttuvat tarinoissa moneksi ilmestyen milloin palavasilmäisinä koirina, milloin jalkapalloa pelaavina nykyaikaisina haltijoina, jotka vaativat pahaa aavistamattomia ihmisiä todistajiksi yöllisiin otteluihinsa. Keijut palkitsevat tai rankaisevat aina oikkunsa mukaan ja siksi suurin osa ihmisistä on kammonnut heitä. He edustavat toista maailmaa ja ovat toiseudessaan vieraita, mutta lähempänä ihmisiä kuin vaikkapa jumalat.

Joidenkin irlantilaisten kansantarinoiden mukaan osa enkeleistä lähti Luciferin mukaan kun tämä syöstiin ylpeytensä takia taivaasta. Osa putosi maahan ja osa vesiin, jolloin erilaiset veden ja luonnon haltijat saivat alkunsa. Vaikka tässä tarinassa onkin vahvasti nähtävillä kristinuskon pakanuuden vastaisia vaikutteita, näen sen elementeissä saman varoituksen kuin vanhemmissa tarinoissa.

Kaikki luonnon henget ovat pohjimmiltaan ei-inhimillisiä, ne eivät välttämättä ole 'hyviä' tai kiinnostuneita yhteistyöstä ihmisten kanssa. Ihmisen pitää tuntea heidän tapansa ja lakinsa pystyäkseen olemaan vuorovaikutuksessa heidän kanssaan. Jotkut haltijat voivat tietenkin olla kiinnostuneita ihmisistä, jopa rakastua heihin. Kansantaruissa on paljon esimerkkejä haltijoiden ja ihmisten välisistä suhteista. Irlannin haltijat saattavat houkutella ihmisen omaan valtakuntaansa, jossa aika ei kulu ja toisessa todellisuudessa elänyt ihminen hukkaa vuosisadan palaten takaisin nuorena, pysyvästi muuttuneena, vaikkakin usein jonkin maagisen kyvyn saaneena.

Haltijat saattavat myös sekä suomalaisten että kelttiläisten tarujen mukaan haluta ihmisten apua esimerkiksi synnytyksessä. Joidenkin tarinoiden mukaan he myös himoitsevat omistamiamme tavaroita, erityisesti kauniita ja kiiltäviä pikkuesineitä tai teknisiä vempaimia. En siis väitä, että haltijat olisivat ihmisille 'pahoja'. Uskon, että he ovat vain erilaisia kuin ihmiset, he ovat magiaa, hyvän ja pahan tuolla puolen.

Mielestäni tällainen ajattelutapa on lähempänä todellista luontoa kuin sokerinen ajatus sievästä kukkaiskeijusta tai luonnon hengestä ihmisen erehtymättömänä ’henki oppaana’. Haltijat edustavat luontoa. Luonnossakin tuuli voi hivellä leutona henkäyksenä tai riehua tuhoavana pyörremyrskynä ja siksipä on haltijoillakin tuhoava ja rakentava puolensa. Ihmisten on myös terveellistä muistaa, että luontoa voi koskaan hallita. Ruusuissa on piikkinsä ja kielot ihanasta tuoksustaan huolimatta ovat myrkyllisiä. Vain oppimalla tuntemaan nämä kasvit oppii niiden todellisen luonnon ja ne varotoimenpiteet, joita niiden suhteen on syytä noudattaa.

: Mari :