Mieli, tahto, tunteet ja keho

Cristopher Penczak kirjoittaa kirjassaan The Temple of Shamanic Witchcraft siitä, miten maagiset työvälineet ja niihin liitetyt voimat kertovat kyvyistämme. Nämä työvälineiden kyvyt ovat osa meitä: mieli (ilma), tahto (tuli), tunteet (ilma) ja keho (maa). Ihmiset kuitenkin useimmiten korostavat näinä meidän aikoinamme joko mieltä tai tunteita, samaistaen itsensä älylliseen taitoonsa tai mielialoihinsa.

Emme kuitenkaan voi määritellä itseämme välineen kautta. Emme ole sama asia kuin tunteemme. Jos identifioimme itsemme tunteisiin ja sanomme, että ”olen surullinen”, kadotamme itsemme ja unohdamme tahtomme, kehomme ja loogisen mielemme, ja mikä pahinta, kadotamme yhteyden Jumaluuteen itsessämme. Penczak ajattelee, että Jumalminämme käyttää ihmisen kykyjä kuten maagikko käyttää työvälineitään. Ihmisen tulisikin identifioida itsensä välineen sijaan omaan Jumaluuteensa, jättäen kykynsä työvälineiksi, jotka yhdessä muodostavat toimivan kokonaisuuden.

”Tuli on hyvä renki, mutta huono isäntä.” Miten osuvasti sananlaskussa määritellään itsemme ja kykyjemme suhde. Tahto on hyvä renki ja voimme oman tulielementtimme eli tahtomme avulla saavuttaa asioita elämässämme. Tahtomme voi toimia inspiraation lähteenä ja meillä on tahtomme tuntiessamme selkeät päämäärät, emmekä ole tahdottomia ajopuita, jotka ajelehtivat kohtalonvirrassa tietämättä minne ovat matkalla. Tuli ei myöskään ole isäntämme, emmekä ole mielitekojemme orjia. Tahodn ja pakkomielteen välillä on suuri ero. Pakkomielle kuluttaa ja hallitsee.

Tuli on ollut välttämätön ihmiselle entisinä aikoina. Talvisessa Suomessa elämää ei ole ollut ilman tulta. Siksi ihminen on tulta hallitessaan myös kunnioittanut tulta ja siunannut sen aina sen syttyessä. Isännäksi päästessään tuli olisi voinut tuhota suojaa antavan asuinrakennuksen ja aiheuttaa suurta tuhoa, sammuessaan kylmyys olisi niittänyt sen armoille jääneet ihmiset. Kunnioittaminen ja yhteistyö ovat määritelleet suhdetta tuleen ennen ja sen tulee myös mielestäni määrittää suhdettamme kaikkiin elementteihin.

Sen paremmin tulta kuin ilmaa ja sen edustamaa kykyä mieltä ei tulisi päästää isännäksi, vaan sen kanssa tulisi tehdä yhteistyötä ja kykyä tulisi ainoastaan kunnioittaa. Tiedeuskossa looginen mieli on nostettu kaiken muun yläpuolelle, eikä sen edustama ajattelu ole yhtään terveempää kuin minkään muunkaan kyvyn mukaan itsensä identifioiminen. Psyykkisesti voimakas ihminen ei ole kykyjensä orja, vaan kunnioittaa mieltä, tahtoa, tunteita ja kehoaan, kaikkia tasapuolisesti. Harmoniassa toimiessaan kyvyt luovat yhteyden Jumaluuteen ja vahvistavat psyykkisesti sekä fyysisesti. Energia virtaa itsestä voimaan.

~Mari~

Feri-identiteetti

Minuus on käsite, jossa kyse on ihmisen itseidentifikaatiota. Sitä, että määritelee mihin kuuluu ja mihin ei kuulu. Yleensä identiteetin ajatellaan rakentuvan siten, että ihminen huomaa, että sillä on vaikkapa yhteinen alkuperä tai yhteisiä piirteitä toisten ihmisten tai jonkin ihanteen kanssa. Näin on syntynyt lukematon määrä erilaisia uskontoja ja ismejä, joiden piriin ihmiset tuntevat kuuluvansa ja joiden kautta he määrittelevät itsensä. Ihanne tai ryhmä houkuttelee tutustumaan aatteeseen, ja jos se koetaan sydämessä todeksi, se otetaan osaksi minuutta. Itse määritellään ryhmän kautta.

Kyseessä on kuitenkin ainoastaan prosessi, prosessi, joka on jatkuvassa muutoksen tilassa. Nykyään kulttuurimme hajanaisuuden vuoksi ei ole pysyviä traditioita tai tunnuksia, joihin ihminen voisi sitoutua loppuelämäkseen. Identiteettiä määrittävät nimittäin myös sen ylläpitämiseen tarvittava materiaalinen ja symbolinen aineisto, joka vaihtuu ympärillämme kiihtyvään tahtiin. Suomalaisuuden kulmakivinä olevat järvet rehevöityvät ja salot kaadetaan. Muodostettu identiteetti voidaankin menettää tai voittaa, sitä voidaan vaalia tai se voidaan hylätä, uudemman houkuttelevamman samaistumiskohteen ilmestyessä. Olemmekin kosmopoliitteja ja maailmankansalaisia.

Täydellinen sulautuminen ryhmään onkin silkkaa fantasiaa ja keskipisteessä ei yllättäen olekaan yhteenkuuluvuus, vaan muiden erottaminen ryhmän ulkopuolelle. Identiteetti määrittyy sen mukaan mitä ei-ole, rajaamalla ryhmä ja oma itse erilleen muista ihmisistä, jolloin identiteetti saa merkityksensä nimenomaan erojen kautta. Isänmaallisuus on itseasiassa vain suomalaisuuden määrittelemistä ei-ruotsalaisuuden tai ei-islantilaisuuden kautta. Pesäero muihin kulttuureihin, ei-suomalaisuuden puutetta.

Mutta miten tämä kaikki liittyy Feriin? "Feri is a mystery tradition of power, mystery, danger, ecstasy, and direct communication with divinity." (Lainaus sivustola www.feritradition.org)Ajattelen, että Ferissä identiteetin käsite, minuus on avainasemassa juuri sen häilyvyyden vuoksi. Minuus muodostuu yhteyden etsimisestä Jumaluuteen ja kaikkialla virtaavaan elämänenergiaan. Emme pyri etsimään erillisyyttä meitä ympäröiväst elollisesta luonnosta määrittelemällä itseämme ei-puiksi tai ei-linnuiksi. Etsimme sen sijaan yhteyttä luontoon, yhteistä energiaa, joka virtaa kaikessa elollisessa. Sulaudumme, muutumme ja olemme osa kaikkialla ympärillämme kuohuvaa prosessia. Ylitämme ihmisyytemme häilyvät rajat tietoisesti.

Ironista kuitenkin on, että myös Feri-identiteetti vaatii suojakseen eroja, niitä turvallisia raja-aitoja, joilla rajaamme itsemme nimenomaan Feriksi ei-muiksi ihmisiksi ja toisaalta ihmisiksi ei-haltijoiksi. Feri on pakko määrittää, jotta tiedetään mikä sen ominaislaatu on. Mitä Feri ei ole on yhtä olennaista kuin tietää mitä se on. Yllä oleva lainaus, jossa feri määritellään oli vain yksi lukuisista yrityksistä naulata jatkuvasti kehittyvä traditio paikoillen, saada siitä jonkinlainen kuva.

Kuinka emme siis erottuisi joukosta erilaisiksi, oudoiksi ja poikkeaviksi? Ja kuinka emme sortuisi illuusioon erottamalla itseämme liian erilaisiksi, liian poikkeaviksi? Uskon, että Ferin suurin haaste on taistella kahden maailman, Feri-maailman ja yhteiskunnan rajapinnassa. On pystyttävä pitämään kiinni yhteiskunnasta ja koitettava elää elämäänsä erottumatta liikaa. Suvaitsevuutemme on sitä, ettei korosta omaa erityislaatuaan suhteessa niihin, joiden polku kulkee eri suuntaan. Jos identifioimme itsemme liian sitovasti Haltijoihin ja Jumaliin, kuinka vaarallista se voisi ollakaan? Olemmehan vain ihmisiä. Siksi inhimillisyystemme ja siihen kuuluva myötätunto, erillisyys muista maailmoista, on säilytettävä. Yhtäaikaa on tärkeää pitää mielessä ydinasia se, että Feri kumpuaa nimen omaan yhteydestä. Yhteyden ja erillisyyden paradoksi ei ole ainoa paradoksi, mikä ferissä on, mutta ehkä yksi haastavimmista paradokseista.

~Mari~

Suvaitsemattomuudesta

En suvaitse sitä, että keksitään jonkun ryhmään kuulumisen identiteetti ja oletetaan sitten ihmisten massoittain omaksuvan tämän saman identitettin, jotta- niin, miksi? Jotta välttyttäisiin kuulumasta noihin muihin: vähäpätöisempiin, sairaampiin, tylsempiin, köyhempiin, tyhmempiin, aikaan saamattomampiin, rujompiin, rumempiin jne? Vai jotta vältyttäisiin tulemasta syrjityksi, riistetyksi, raiskatuksi, nälässä pidetyksi? Vai jotta vältyttäisiin molemmilta: tulemasta häväistyksi ja riistetyksi? En suvaitse sitä, että jos jollakulla on paha olo niin, hän siirtää olonsa pahuuden jollekulle muulle: kieltää sairauden, heikkouden, ilkeyden, kateuden, kyvyttömyyden, keskinkertaisuuden, kivun ja häpeän itsessään. Se se vasta vastuun pakoilua onkin. En suvaitse, että vahvempi kiusaa heikompaansa vain siksi, että kykenee. En suvaitse sitä, että hänen sortamistaan suvaitaan myöskään siksi, että hänellä on hyvä syy: hänellä on ehkä paha olla. En suvaitse, että näin unohdetaan sujuvasti, että sillä heikommallakin saattaa olla pahaa sisällään, olossaan, aikeissaan tai vain kipuna. En suvaitse pahuuden pakenemista tai sen ulostamista lähimmäisiin, enkä sitä, että niitä, jotka kieltäytyvät olemasta sosiaalisena tunkiona, syntipukkina, ukkosenjohdattimena tai roskakorina siitä syyllistetään. Kukin tunnistakoon oman pahuutensa, väkivaltansa, heikkoutensa, häpeänsä, syyllisyytensä, kipunsa ihan itse. Sillä sitten elämä jatkuu ja tulee muuta.

Pimeässä näkee valon ja valossa varjon.


Ja kyse on siis silkasta seksienergian sietämättömyydestä: niin murrosikäistä ja noloa, että hävettää heidän puolestaan.

Rosa Raivo,
joka ei voi sietää sitä, että suomenjuurista pakanuutta käyttävät keppihevosenaan kaikenmaailman nationalistit: paskakasansa ja saamattomuutensa ulkopuolisiin tuntemattomiin ja ainta luonnollisesti heitä heikompiin heijastelevat surkiot.

Mitä sitten tahdon?

Rosa tuossa kirjoittikin siitä, miten ihminen turhautuu ja kiemurtelee omien halujensa, toiveidensa ja haaveidensa kanssa. Magian sanotaan kumpuavan noidan tahdonvoimasta, siitä, että tietää mitä tahtoo. Silti omassa elämässäni olen uudestaan ja uudestaan pudonnut tyhjänpäälle kohdatessani perimmäisen kysymyksen: "Mitä minä tahdon?"

Kysymys on hyvin ristiriitainen ja yksinkertaisuudessaan sisältää niin kovin monta aspektia.

Ensinnäkin on kysymys: "Kuka minä olen?" Tiedänkö minä millainen ihminen minä olen? Voin peilata omaa identiteettiäni muiden ihmisten kautta, tuolin kautta jolla istun kirjoittamassa ja kielen kautta, jolla koitan luonnehtia itseäni. Jokainen ihminen on myös minulle peili, jonka kasvoista ja käytöksestä koitan ohikiitävässä hetekessä poimia häivähdyksen kuvajaisestani. Olenko hyvä vai paha? Nouseeko lähimmäiseni kasvoille vihan vai rakkauden polte minuuteni kohdatessaan?

Toinen ihminen kuitenkin kertoo minusta yhtä vähän kuin vedenpintaan heijastuva kuvajaiseni. Kun syvyyksistä pintaan hypäävä kala koskettaa kuvajaistani, särkyy se vääristyen ja hajoten yhä laajentuviin renkaisiin vedenpinnassa. Niin identiteettinikin on jotain häilyvää, johon koitan takertua kuin kuvajaiseeni ja joka laajenee ja muuttuu alati. Identiteettini on kuin vaate, johon koitan kääriytyä suojaten omaa sisintäni, yritys rajata minä muista.

Seuraava kysymys voisi olla mitä se on, jota tahdon. Mikä on minulle hyväksi? Tahdon monia asioita, mutta tiedänkö minä todella mitä ne asiat tuovat mukanaan elämääni? Onko jokin toiveeni sellainen, että saatuani toivomani huomaankin, että se on viimeinen asia, joka tekee minut onnellisiksi? Onko Jumalilla minulle varattuna tahto, jota en ole vielä itsestäni löytänyt. Entäpä tulisiko minun toteuttaa omaa tahtoani vai heidän tahtoaan? Ehkä oma tahtoni lopulta kuitenkin olisi sama kuin Jumalien, jos ainoastaan joskus tietäisin mitä He tahtovat?

Ja viimeisenä kysymys siitä, mitä tahto on? Onko tahto pakkomielle tai intohimo johonkin asiaan? Tahdonko omakotitaloa, koiraa ja omanpuita vai ovatko ne ainoastaan unelmia, jotka mieleni on kehittänyt yhteiskunnan vaikutuksesta. Tahdoinko lapsena lähteä opiskelemaan vai toteutinko jonkun muun tahtoa? Eikö ihmisellä ole lukematon määrä pyyteitä, joista hänen on seulottava olennaisimmat ja omimmat, etsittävä omaa tahtoaan kuin neulaa heinäsuovasta.

Jos siis magia perustuu siihen, että tiedän mitä tahdon, kuinka paljon se onkaan vaadittu!

~Mari Tornio~

Pyyteistä

Näin se käy: ensin keksin mitä Oikeasti Tahdon. Sitten rukoilen ja tomitan, enkä saa mitä Oikeasti Tahdon. Sitten tyydyn olemaan ilman. Välivaiheessa vaivun katkerasti maristen pohtimaan ”Miksi aina minä joudun tyytymään? Miksen minä saa tyydytystä, mutta muut aina?” Sitten hyväksyn kaipauksen ja kylläisenä, täysin luopumisen ja luovuttamisen marinoimana, unohdan koko asian. Sitten saan sen, mitä Oikeasti Tahdoin.

Vitsi onkin tietenkin siinä, että siinä vaiheessa Tahdon jo Oikeasti jotakin ihan muuta: jos mitä universumilta ei puutu niin huumorintajua.

Rosa

Väärä sukupuoli

Rautapentaakkeli on kaivanut varjoistani vielä lisää jännittävää. Matroonani on tutustuttanut minut mahtipontiseen mieheen, loistavaan kuninkaaseen, jolle olen noin kerta toisensa jälkeen antanut rukkaset toivossa, ettei hän ilmestyisi enää häiritsemään. Tänään sitten ystävällisesti Hän, MorRioghan siis, taluttaa minut peilin ääreen ja peilissä näen tämän kuninkaan itseni sijaan. Oivallushan siitä ojentuu, yksi oka todellisen itsenäisyyteni ruusupuskaan lisää, että olen aina halunnut olla mies. En siis mikään Peter Pan, vaan Kuningas Kukkula. Ilmankos en ole koskaan halunnut rinsessahäitä. Astrologiasta ymmärtävät voivat pohtia, viittaako saturnus-venus yhtymä syntykartallani tähän? Ehdotuksia siitä, mitä tälläkin tiedolla nyt tekisi, otetaan ilolla palautteena vastaan.

KokkoRosa,
ruusuritari

?????

Miten määritellään terve ihminen ja kuka sen määrittelee? Onko terve ihminen semmoinen, josta tuntuu hyvältä vai semmoinen, josta ei tunnu miltään? Vai semmoinen joka erottaa mielikuvituksen todellisuudesta? Missä se raja menee? Vai onko terve ihminen semmoinen, joka vain ei mene lääkäriin?

Mikseivät mielenterveystoimistoja kansoita narsistiset työnarkomaanit, joiden ainoa johtotähti elämässä on kiivetä hierarkiassa? Miksi meitä opastetaan tarhassa, koulussa, yliopistossa, työelämässä olemaan kuuntelematta omaa tuntoamme ja katkaisemaan siteemme luontoon, juuriimme, toisiimme, itseemme? Miksi joku muu katsoo oikeudekseen kertoa, miltä meistä oikeastaan tuntuu ja kuinka me oikeastaan voimme?

Rosa?

Mitä ego on?

Sieluiho Hyljeiho -tarinassa tämän maailman pantti siitä, että luomme jotain uutta, on vereslihainen, turvaton kokeminen ilman suojapanssaria, hylkeennahkaista ihoa.

Tarinassa metsästäjä rakastuu tanssivaan hyljenaiseen ja varastaa hänen hylkeen nahkaisen ihonsa. Nainen ei voi palata merenalaiseen maailmaansa ilman hyljeihoaan ja hänen on pakko seurata metsästäjää. Nainen pyytää ihoaan takaisin, mies lupaa palauttaa sen ehdolla, että he menevät naimisiin ja elävät yhdessä seitsemän vuotta. Hyljenainen suostuu ja ajan myötä he rakastuvat toisiinsa ja saavat yhdessä lapsen, pojan. Kahdeksantena vuonna nainen sairastuu vakavasti ja vaatii hyljeihoaan takaisin. Mies vihastuu hillittömästi kieltäytyen missään nimessä palauttamasta hylkeennahka ihoa, koska pelkää, että nainen jättäisi hänet ja palaisi mereen. Kun mies pyyhältää raivoissaan ulos poika, joka tietää, missä hylkeennahka on, ymmärtää nyt kenelle se oikeutetusti kuuluu. Poika johdattaa äitinsä nahan luo. Äiti pukeutuu nahkaan ja sukeltaa yhdessä poikansa kanssa mereen, missä tapaa vanhan, viisaan hylkeen, joka hoitaa ja parantaa naisen terveeksi. Hyljeäiti saattelee poikansa rantaa, missä he eroavat, sillä nainen ei voi enää palata maihin. Kaipauksen syvyyden ja kokemuksen yltäkylläisyyden takia pojasta kasvaa shamaani ja laulaja. Aika ajoin hän palaa rannalle kuuntelemaan Hyljeäitinsä tervehdystä ja laulamaan hänelle.

Tunnistan itseni monista tarinan vaiheista ja hahmoista. Olen vihainen sielulleni, joka ei antaudu elämään sosieteettiä hyödyttävällä tavalla niin, että pystyisin kipuamaan hierarkiassa. Sieluni antaa piut paut statukselle. Ei henkistä, eikä ruumiillista kuntoani mitenkään edistä se, että minun tulisi kuuliaisesti alistua vain vallitsevalle, ulkoa ojennetulle reaalitotuudelle. Vieläpä, kun sanon ääneen, että se on alistamista ja pakottamista minua syyllistetään vääristyneestä asenteestä. Sieluolentoni saadessa suunvuoron minulle kerrotaan, että olen vähintäänkin masentunut, vaikka oikeasti olisin vain helvetin raivoissani. Tunnistan itseni myös lapsessa, joka yrittää eri maailmojen välillä tehdä oikein. Hyväksyä niitä ristiriitaisia tunteita, että olen kahden maailman rakkauden hedelmä. Ja tiedän, että ilman Egoisääni ei Hyljeäitini olisi minua synnyttänyt.

Koen voivani parantua, osaan sukeltaa syvälle sydämeni mustaan viattomuuten asti. Istun meren rantakivellä ja laulan ikävääni: sitä, että tässä maailmassa on niin vaikeaa elää kunnioitettuna ja kuultuna, eheänä itsenään ja että silti niin on. Niin on pakko jokaisen tai kuihtuu pois, kuolee. Istun itsessäni tässä jännitteessä tämän ja tuonpuoleisen välissä, meren ja mantereen hyväillessä toisiaan.

Rosa

Suihkuverhon takaa

Olen suihkussa. Vesi valuu pitkin selkääni, liuottaa liian ja lian. Ajattelen arkisia asioita: hernekeittoa ja pyykinpesua ja unohtuneita avaimia, kun joku koputta vasempaan olkapäähäni.
”Krhm. Meillä on asiaa.”
”Häh, kellä meillä? Kuka puhuu?” kysyn suu täynnä hammastahnaa ja käännähdän ääntä kohti.
”Meillä.” vastaa mustatukkainen, mustatukkaisten soturien puhemies. Hänen etuhampaansa ovat viilatut teräviksi ja hän näyttää ilkeältä. Heitä on tuhansittain takanani aukeavassa maisemassa.
”Te ihmiset uhkaatte hävittää meidän asuinsijamme. Tee asialle jotain.”
”Kyllä, todellakin, mitä erityisesti, siis onko tämä pyyntö vai käsky?” minä mutisen sylkäistyäni valkoisena vaahtoavan piparminttumällin viemäriin.
”Molempia.” vastaa terävähampainen mustatukkainen. ”Me tulemme mukaan, jokaiseen mielten ilmaukseen, jokaiseen väentapaamiseen, jokaiseen esiintymiseen...”
”Hold on your horses, minä en ole poliittinen aktivisti, eikä Suomessa ole mitään mielenosoituksia. Lähestytte nyt vähän väärää henkilöä.”
”Niin te kaikki aina sanotte.”
”Niinmutta-”
”Et sinä nyt ole ainoa, jolle me tämän kerromme. Ja kertovat ne toisetkin.”
”Ketkä toisetkin?”
”Nimetkööt itse itsensä.”
”Teidän pitäisi näkyä muillekin. Minä olen vain vaivainen köyhä ja kaitainen...”
”Kyllä me näymmekin. Te ette vain tunnista meitä tai jos tunnistatte, yritätte unohtaa meidät niinkuin emme mekin asuttaisi tätä maailmaa.”

Siippa avaa oven ja kysyy, kenen kanssa puhun. Vastaan, etten tiedä. Siippa pyörittelee silmiään ja sulkee oven. Takanani oleva terävähampainen jatkaa.
”Nyt on aika. Me tulemme esiin.”
”Okei okei. Katson mihin kykenen ja mitä tilaisuutta eteen tulee.” Terävähampainen mutristaa suutaan epäilevästi ja katsoo vartaloani kuin todeten, miten heiveröisiä, vajavaisia ihmiset ovatkaan.
”Silti te olette hyvää kyytiä hävittämässä koko maailman. Ihan kuin ette muuta osaisi.” hän sanoo kuin arvaten ajatukseni. Mustahiuksisten miesten armeija kääntyy ja häviää. Mietin, olenko minä, vai tämä maailma vielä hullumpi, vielä yllättävämpi.

Rosa Rajatila

Adhaesit pavimento anima mea.

Aikaansaamisen salaisuus on siinä, että tekee säännöllisesti, päivittäin, eikä tästä tingi. Läksytän tässä nyt itseäni. Valitkoon meistä kunkainen sellaisen lajin, jota jaksaa harjoitella, hamaan ajan rajaan asti, ilolla ja innokkuudella: mitä sitä hiihtäjä-suunnistaja tekee vatsatanssitunnilla tai helmineuloja joogaamassa? Toisaalta, toistamalla oppii vain saman toistamiseen; paljon kulkemalla kohti kaikkein vaikeinta, sitä kaikkein vastentahtoisinta. Vain hivenen uskallusta, kykyä huvittua oudoista maailmoista tarvitaan, uhmaa jännittävän ja pelottavan edessä, jotta seikkailu on valmis alkamaan.

Aikaansaamisen oivallus on että lapio lusikallisen päivässä. Ei kahta, mutta yhden lusikallisen. Välillä se on mieltä jäytäneen möhkäleen murentamista, sirpale sirpalelta välillä taas sitä ittiään Iisakin Kirkkoa. Jokaisella päivällä on väliä, jokaisella hengenvedolla on väliä, jokaisen ajatuksen siemenestä voi itää...

Tästä viisastelusta jää jäljelle enää ihmetys, että miksi minä en silti saa itseäni liikkelle? Mikä minua pidättelee, enkö olekaan vielä tarpeeksi epätoivoinen tai tarpeeksi innokas? Pakkoko on paras muusani: mukavaa lienee, liian houkuttelevaa oleilu.

Pakotan itseni, karaisen tahtoni toimittamaan, keskittymään ja ajatus lähtee lentoon, kohoaa ilmaan ihmetys-

Rosa
kun kahvikaan ei riitä ja mieltä painavat ilmaston muutos, pääomien vapaa liikunto, kuntien liikelaitostaminen ja saatanan tylsä tentti.

Maailma on lavea, pikku pikku Lauri, siin on monta Louhea, pikku, pikku Lauri.

Miten elää yhteydessä Jumalminäänsä tässä pilkotussa, hierarkisessa kulttuurissa? Mietin niitä erilaisia hankauspintoja, joissa joudun väistämättä kohtaamaan maagisen maailmankuvani ja patriarkaalisen alistamisen eetoksen kitkan.

Erityisesti luterilaissa, työnorjuudelle omistetussa kulttuurissamme minua monesti motivoidaan syyllistämällä tai houkutellaan narsismiin. Olisin joko väheksytty häviäjä tai runsaasti lahjottu huora. Näitä kohdatessani tunnen lähinnä kutinaa, riutuva kunnianhimoinen egoni saattaa vähän vikistä ikävissään, mutta muistutan sitä, että kuulun jo jokatapauksessa yhteiskuntamme ö –mappiin ja se hiljenee häpeissään. Kutinaa, jopa kiemurtelevaa kikatusta esiintyy ihollani myös, kun näen lähimmäiseni kohoavan siivilleen, kuulen hänen ilmaisevan itseään aidosti ja ylpeästi. Aaltoja, aplodeja.

Kirvelen, milloin lapseni kysyy, voiko hän kertoa sukulaisilleen saaneensa uuden vuoden lahjan Marrasaattona ja syöneensä kerrankin palasen chilisuklaata, jolle on allerginen. Kirvelen, milloin lapseni pakotetaan rukoilemaan aamunavauksessa ja vain siksi, että enemmistö pakotetaan rukoilemaan, eikä kukaan ole muistavinaan toisuskoisia. Kirvelen, milloin lapsi kertoo ensimmäisen kerran, ettei usko haltioihin, koska opettaja on sanonut, etteivät ne ole totta.

Kivun pinnalla seuraan sivusta lähimmäistäni, joka selviytyäkseen yhteiskunnan vaatimuksista turvautuu mielummin itsensä kieltämiseen kuin itsensä, voimavarojensa ja pyyteidensä rehelliseen kohtaamiseen. Tunnen kipua myös seuratessani voimattonna, kuinka lähimmäiseni lääkitsee itseään, jotta voisi vielä paremmin pönkittää vääristymäänsä, joka ei ole edes hänen omansa: hän saattaa kilttisti toteuttaa yhteisönsä uskomusta, että hän on huono ja häviäjä. Kuuliaisesti hän siis elää huonosti ja hävittää itseään. Tai saattaa hän piiskata itsensä keinotekoiseen tekemisen vimmaan silkalla itsensä vihaamisella, kahvipannullisella tai piristeillä. Hän saattaa turruttaa vihansa ensin kääntämällä sen masennukseksi, vihaamalla itseään ja jos hän on oikein onnekas ja oikein kunnolla taivutettu, hän aloittaa pitkän terapialla höystetyn kuurin serotoniinin takaisin oton estäjiä. Minuakin sinä sivallat piiskatessa itseäsi ja minuakin sinä vihaat, vihatessa itseäsi, sillä Jumalatar on yhtä lailla sinussa kuin minussakin. (Ja toki, kun puhun hänestä puhun siis myös itsestäni).

Sokea piste on se, johon ei katso. Tohditko?

Rosa Kokkolintu, lennossa

Aktivoidu akatemiassa!

Tsekatkaapa nämä sivut ja hommatkaa itsellenne maagisosiaalinen verkosto sekä noitatieteellinen tutkinto:
http://www.maybelogic.org/academy2.htm
http://www.cherryhillseminary.org/index.html
Enää ei voi syyttää etäisyyksiä.

Rosa Korpinkynsi

Oletko maagi vai mystikko?

Vai molempia?

Maagi harjoittaa mieltään ja tahtoaan, muokkaa maailmaa. Mystikolle näyttäisi riittävän Jumalminänsä kohtaaminen ensin hänessä itsessään ja siihen se sitten monella jääkin. Maagi-mystikot kohtaavat Jumalminänsä kaikkialla ja siinä vaiheessa on jo jotakin parenemista tapahtunut: he ovat yhteydessä pyhyyteen vaikkapa kammatessa hiuksiaan tai pestessään pyykkiä tai reuhatessa huonosti käyttäytyvälle puolisolle. Minulla on ilkeä mutu, että maagi-mystikoissa on enemmän naisia, mutta vähemmän egonarsisista establishmentin kunnioitusta. Maagi-mystikko ei näytäydykään enää mitenkään korkealentoisena, kuten uskonnollisesti guruilevat mystikkomiehet, eikä mitenkään täysinoppineena, kutet Regardiensa kahlanneet maagimiehet. Tämä täysin riippumatta siitä, että maagi-mystikko olisi sekä lukenut Crowleynsä ja/tai opettaisi uskonnollista mystiikkaa. Noita on aina noita on noita. Tuli on naisessa, kuten juutalaiset sanovat. Siinä polttaa Prometheuskin näppinsä.

Pohjan Akka

Olen kohdannut Louhen monena: Neitona, Eukkona ja Äitinä, pystypäisenä johtajana ja maailmojen muokkaajana, olkoonkin oikullisena toisinaan. Kohtaamisteni johdosta olen joutunut haastamaan sitä arkkityyppistä kuvaa, joka Louhesta vallitsee, sillä olen kohdannut parantajan, taistelijan ja äidin, joka välittää huolehtii lapsistaan, toki äkäisen Ämmän, mutten kertaakaan ole tullut torjutuksi. Ajattelen, että Louhi on vanha Kolmijumalatar, Neito, Äiti ja Eukko. Näin olen myös kokenut.

Hänen nuorta, itsenäistä olemusmuotoaan ilmaisee Aino, nainen, joka keskittyy töihinsä mielummin kuin sosiaaliseen paistatteluun. ”Enkä joua ilmankana, pääse en neitipäiviltäni, noilta töiltä tehtäviltä, kesäisiltä kiirehiltä: marjat on maalla poimimatta, lahen rannat laulamatta, astumatta ahoset, lehot leikin lyömättäni.” Aino on myös nainen, joka hukkuu tunteisiinsa ja Kalevalan kuvaus, jossa Hän riisuutuu rannalla hukuttautuakseen vertautuu ikivanhaan taruun Inannan laskeutumisesta Manalaan. Pohjan Neitoa kosiskelevat kaikki keskeiset miespuoliset sankarihahmot ja hän edustaakin Kolmijumalattaressa rakkauden eroottista puolta. Samoin kuin kreikkalainen vastineensa Afrodite, hänetkin liitetään veteen ja hänkin valitsee sulhasekseen sepän. Muuten, sujuvasti unohdamme, että vaikka Aino menee Manalaan, hän sieltä näyttää myös palanneen sieltä omin avuin.

Louhen kaikkivoipaisuutta edustaa hänen hahmonsa Lemminkäisen Äitinä, joka kasaa poikansa palaset Tuonelan virrasta ja herättää hänet henkiin. Tässä meillä on kalevalainen versio Isis ja Osiris myytistä, mutta mieleen tulee myös Morriganin loitsu: ”Who is stronger than hope? Death.
Who is stronger than will? Death. Who is stronger than love? Death. Who is stronger than life? Death. But who is stronger than death? Me, evidently. Pass, Crow.” (Ted Hughes)

Ihmistä vanhemepana, kosmisten voimien hallisijana Louhi esittäytyy eritoten lukitessaan tähdet ja auringon vuoren sisään ja vapauttaessaan ne sieltä. Lisäksi, erityisesti vanhoissa loitsurunoissa Louhen kerrotaan tulleen raskaaksi tuulesta: Pohjan Akka harvahammas, päin tuuleen makasi, perseen pahaan säähän, teki viiman tiineeksi. Ilmattarenhan Lönnrot keksi tästä sievistelläkseen maailmanjärjestystämme romantiikkaa janoavan eliitin tarpeisiin. Louhea mainitaan myös vaimoista vanhimmaksi: Kave kantaja korea. Kave –nimellä tunnetaan Kantelettaressa sekä Ilmatar, että Lemminkäisen Äiti ja molempia mainitaan myös vaimoista vanhimmiksi, itsensä synnyttäneiksi: Kave Eukko, Luonnon Tytti, Kave kultainen korea, varsin vanhin vaimoloista, ensin Emä itselöistä.

Lähtenä Kalevalaa, Kanteletarta ja SKV-korpuksen runousarkisto, lukekaa esivanhempiemme sanoja, lukekaa niitä ääneen:
http://dbgw.finlit.fi/skvr/skvr.phtml

Rosa Kokko