Aikaansaamisen salaisuus on siinä, että tekee säännöllisesti, päivittäin, eikä tästä tingi. Läksytän tässä nyt itseäni. Valitkoon meistä kunkainen sellaisen lajin, jota jaksaa harjoitella, hamaan ajan rajaan asti, ilolla ja innokkuudella: mitä sitä hiihtäjä-suunnistaja tekee vatsatanssitunnilla tai helmineuloja joogaamassa? Toisaalta, toistamalla oppii vain saman toistamiseen; paljon kulkemalla kohti kaikkein vaikeinta, sitä kaikkein vastentahtoisinta. Vain hivenen uskallusta, kykyä huvittua oudoista maailmoista tarvitaan, uhmaa jännittävän ja pelottavan edessä, jotta seikkailu on valmis alkamaan.
Aikaansaamisen oivallus on että lapio lusikallisen päivässä. Ei kahta, mutta yhden lusikallisen. Välillä se on mieltä jäytäneen möhkäleen murentamista, sirpale sirpalelta välillä taas sitä ittiään Iisakin Kirkkoa. Jokaisella päivällä on väliä, jokaisella hengenvedolla on väliä, jokaisen ajatuksen siemenestä voi itää...
Tästä viisastelusta jää jäljelle enää ihmetys, että miksi minä en silti saa itseäni liikkelle? Mikä minua pidättelee, enkö olekaan vielä tarpeeksi epätoivoinen tai tarpeeksi innokas? Pakkoko on paras muusani: mukavaa lienee, liian houkuttelevaa oleilu.
Pakotan itseni, karaisen tahtoni toimittamaan, keskittymään ja ajatus lähtee lentoon, kohoaa ilmaan ihmetys-
Rosa
kun kahvikaan ei riitä ja mieltä painavat ilmaston muutos, pääomien vapaa liikunto, kuntien liikelaitostaminen ja saatanan tylsä tentti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti