Miten elää yhteydessä Jumalminäänsä tässä pilkotussa, hierarkisessa kulttuurissa? Mietin niitä erilaisia hankauspintoja, joissa joudun väistämättä kohtaamaan maagisen maailmankuvani ja patriarkaalisen alistamisen eetoksen kitkan.
Erityisesti luterilaissa, työnorjuudelle omistetussa kulttuurissamme minua monesti motivoidaan syyllistämällä tai houkutellaan narsismiin. Olisin joko väheksytty häviäjä tai runsaasti lahjottu huora. Näitä kohdatessani tunnen lähinnä kutinaa, riutuva kunnianhimoinen egoni saattaa vähän vikistä ikävissään, mutta muistutan sitä, että kuulun jo jokatapauksessa yhteiskuntamme ö –mappiin ja se hiljenee häpeissään. Kutinaa, jopa kiemurtelevaa kikatusta esiintyy ihollani myös, kun näen lähimmäiseni kohoavan siivilleen, kuulen hänen ilmaisevan itseään aidosti ja ylpeästi. Aaltoja, aplodeja.
Kirvelen, milloin lapseni kysyy, voiko hän kertoa sukulaisilleen saaneensa uuden vuoden lahjan Marrasaattona ja syöneensä kerrankin palasen chilisuklaata, jolle on allerginen. Kirvelen, milloin lapseni pakotetaan rukoilemaan aamunavauksessa ja vain siksi, että enemmistö pakotetaan rukoilemaan, eikä kukaan ole muistavinaan toisuskoisia. Kirvelen, milloin lapsi kertoo ensimmäisen kerran, ettei usko haltioihin, koska opettaja on sanonut, etteivät ne ole totta.
Kivun pinnalla seuraan sivusta lähimmäistäni, joka selviytyäkseen yhteiskunnan vaatimuksista turvautuu mielummin itsensä kieltämiseen kuin itsensä, voimavarojensa ja pyyteidensä rehelliseen kohtaamiseen. Tunnen kipua myös seuratessani voimattonna, kuinka lähimmäiseni lääkitsee itseään, jotta voisi vielä paremmin pönkittää vääristymäänsä, joka ei ole edes hänen omansa: hän saattaa kilttisti toteuttaa yhteisönsä uskomusta, että hän on huono ja häviäjä. Kuuliaisesti hän siis elää huonosti ja hävittää itseään. Tai saattaa hän piiskata itsensä keinotekoiseen tekemisen vimmaan silkalla itsensä vihaamisella, kahvipannullisella tai piristeillä. Hän saattaa turruttaa vihansa ensin kääntämällä sen masennukseksi, vihaamalla itseään ja jos hän on oikein onnekas ja oikein kunnolla taivutettu, hän aloittaa pitkän terapialla höystetyn kuurin serotoniinin takaisin oton estäjiä. Minuakin sinä sivallat piiskatessa itseäsi ja minuakin sinä vihaat, vihatessa itseäsi, sillä Jumalatar on yhtä lailla sinussa kuin minussakin. (Ja toki, kun puhun hänestä puhun siis myös itsestäni).
Sokea piste on se, johon ei katso. Tohditko?
Rosa Kokkolintu, lennossa
1 kommentti:
Kehitystä ei tapahtu ellei ole toisinajattelijoita jotka näyttävät esimerkillään miten yhteiskuntaa voisi muuttaa niin että siitä tulisi parempi - tai niitä jotka keksivät toisenlaisen strategian selviytyä. Sillä elämähän on selviytymistä. Eivät kasvit ja eläimetkään pääse elinympäristööään pakoon; vaikka sitten valittaen, on niiden löydettävä tapa sopeutua ja selviytyä. Pelkkä ideologia ja haave paremmasta ei lämmitä paukkupakkasessa. Toisin ajattelu ei tuota tulosta jos see jää ajatuksen ja puheen tasolle. Keistä koostuu 'yhteiskunta' ja kuka muovaa 'hierarkkista kulttuuriamme' ihmiselle liian kovaksi elää elleivät ihmiset itse. Se että pystyy ilmaisemaan olevansa eri mieltä ei riitä. On sinniteltävä tai luotava uusi tapa selviytyä.
Lähetä kommentti