Kuolonenkeli

Vajaa vuosi on kulunut siitä järkytyksen täyteisestä päivästä, jolloin mediasirkus Jokelan koulusurmien tiimoilta käynnistyi. Asiaa ratkomaan asetettu työryhmä ei ole edes päässyt loppuun edellisen massamurhan läpikäymisessä kun joudumme toistamiseen toteamaan, että tuskin edellisten uhrien muistokynttilöiden liekit ovat ehtineet sammua, kun sama tragedia on toistunut uudestaan ja kynttilät lepattavat jälleen pimenevissä syysilloissa. Viimeksi mietin, mikä saattaa ihmisen niin suuren epäyhtenäisyyden tilaan, että ainoa vaihtoehto tuntuu olevan koulutovereiden ampuminen. Nyt tuntuu, että yhteiskunnassamme on haava, josta tulee jäämään arvet. Valtava epätasapaino on aiheuttanut epätasapainon aallon, epäyhtenäisyys on tullut jäädäkseen.

Maailmaa, jossa elämme voidaan kutsua vaikkapa mediayhteiskunnaksi sillä, niin suuri merkitys erilaisilla viestintämuodoilla on. Ennen Jokelan tapahtumia en olisi osannut arvioida, kuinka suuri kohu tapauksesta syntyy. Tilanne on kuitenkin kaikessa järkyttävyydessään arkkityyppinen. Kuoleman ja elämän, hulluuden ja tervejärkisyyden, hyvän ja pahan, rauhan ja sodan vastakohtien yhdistyessä jossain tilanteessa sillä tavalla, tulee koulussa tapahtuneesta joukkomurhasta tavattoman voimakkaasti vaikuttava uutinen. Uudenlainen pahuuden antisankari on ihmiskuntaa vihaava tuhoa kylvävä kuolonenkeli, joka leikkii jumalaa karsiessaan kelvottoman aineksen ihmisrodusta. Varmasti juuri julkisuus houkuttelee tällaisiin 'näyttäviin' itsemurhan ja massamurhan yhdistelmiin. On varmasti houkuttelevampi ajatus olla hetkenaikaa ’tähti’ ja tietää olevansa seuraavat puoli vuotta mediakohun keskipisteenä, kuin ampua itsensä yksin kotona ja lähteä täältä lähes kenenkään huomaamatta.

Julkisuus ja tällaisten tapahtumaketjujen aiheuttamat maailmalaajuiset reaktiot tuottavat omalta osaltaan ilmiön. Voi varmasti ajatella, että yksi ihmisen perustarpeita on jättää jälkensä tähän maailmaan, keksiä olemassa ololleen jokin syy. On tavattoman traagista, että tällaiset vinksahtaneet yksilöt ajattelevat, että heidän jälkensä tulee olemaan tämän kaltainen ja vielä traagisempaa, että he ovat oikeassa. Miten muuten elämänsä alussa oleva nuori, joka ei ole saanut aikaan juuri mitään merkittävää pääsisi tällaisen julkisuuden keskipisteeksi? Tuskin aids –lääkkeen keksiminenkään takaisi samaa määrää palstatilaa lehdistössä. Negatiivista julkisuutta ei ole olemassa. Jokainen keskustelu, uutispätkä, blogi-kirjoitus ja paneelikeskustelu on juuri sitä, mitä tämä nuori on halunnut – julkisuutta. Hän on lopultakin huomion keskipisteessä, hän on hetken aikaa legenda.