Lempeys

Törmäsin juuri tunnematriksiini. Tunenmatriksi on Marin kehittelemä käsite, joten kunnia hälle. Hän on edelleen metsässä, joten otan siis omin luvin leikkiini Marin maan mainon termin.

Kiukku kihelmöi miltei vastustamattomana tuskana huudahtaa, että haista sinäkin ja näyttää keskisormea, mutta oneksi olen seurannut miltei vastaavaa näytelmää sivusta ja hokasin kesken sadatteluni, että jaa: olen olettanut, että tässä tilanteessa pitäisi tuntua siltä ja tältä ja näinnikkäästi. Siis oletustunne on yksi asia ja oikea tunne jotain kokonaan muuta. Lisäksi tietenkin olen myös olettanut, että ihmiset olisivat oikeasti ajatusmatriksini kaltaisia. Sen toki tajusin ihan oitis. En siis liitänyt lankoja pitkin kuristaakseni lähmmäistäni.

Lempeys on semmoinen tunneansa meikäläiselle, johon taajaan tahdon takertua ja jossa taajaan jatkan satujen sepittelemistä, vaikka todellisuus on jo aikaa sitten kivistänyt otsalohkossa: sekä tunteena, että ajatuksena. Lempeältä vaikuttavat ihmiset ovat todella harvoin sitä oikeasti. Heidän tarkoituksensa on luoda joustava, pehmeä, rakastettava illuusio, johon meikäläisen kaltaiset pallopäät tai heille muuten vaan vaikeahkot tuttavuudet takertuvat kuin kärpäset lehmanpaskaan. Siinä sitten minä otan itseeni siitä sun tästä ja väännän valheilla itseäni korkkiruuville ja tykkään tykkäämästä päästyäänkin ja puolustan hankalaa käytöstä ja silkkaa vittuilua. Selitän, että tämä on niin rakastettava, että tämä henkilö on niin lempeä. Oikeasti hän on niin hyvä tyyppi, vaikkei muuta juuri tee, kuin on koko rahalla hankala ja aiheutta mielipahaa taajaan. Miksi?

Siksi, että olen uskotellut kyseessä olevan lempeän ihmisen, joka pursuaa rakkautta, suvaitsevaisuutta ja hyvää tahtoa. Haluan uskoa, että minut suvaitaan. Haluan niin kovin uskoa, että minusta pidetään. Koska haluan, että minua rakastetaan. Kyse onkin ollut sosiaalisesta ansasta, keinosta hallita meikäläisen kaltaista, helposti höynäytettävää, joka auliisti uskoo kaikista yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista. Siinä me tampiot sitten sätkimme ja ihmettelemme, kuinka otamme turpiimme, aina vaan.

Ihmiset, jotka oikeasti ovat lempeitä, eivät useinkaan vaikuta siltä päälepäin. Heille ei ole sosiaalista etua siitä, että ilmaisevat ihmisrakkauttaan, useinkin päin vastoin: he ovat herkkinä ja haavoitettuina ja myötäävinä opetelleet kantapään kautta suojaamaan itseään, olemaan rankaisematta mutta myös hellimättä lähimmäisensä heikkouksia. Sillä lempeät ihmet ovat huomanneet, ettei se auta. Vain rehellisyys auttaa oikeasti, mutta siitä sataa herkästi paskaa niskaan.

Niinnettä vaikka tekisi mieleni repiä turpaani värikkäämminkin ja tekisi mielini oikutella oikein olan takaa ja mieluustipa antaisin samalla mitalla niin en kuitenkaan. Henkäisen ja irrotan itseni, vapautan vastuusi: tukin suuni. Sillä tavalla minulle tulee oikeasti parempi olo,

vaikkakin,

kieltämättä,

myös hieman surumielinen.


Rosa Rugosa

Joutavaa

Nousen niskaseisontaan ja muistelen eilisillan elokuvaa markiisi de Sadesta. Inhimillinen on osa pyhää ja sen pyhän ylistämisen estäminen ensimmäinen kuolemansynti
ja
kas,
establishmenttia, elikäs matriksia, elikäs kuvitelmaa ns. yhteisestä oikealla tavalla ihmisenä olemisen muotista hellivät heittävät ensimmäisenä tyrmään tai muuten vain tyrmäävät ne, jotka osoittavat, että todellisuuden ja todellisuuskuvitelman välistä puuttuu silta. De Sade toi aikalaistensa kaksinaismoraalin iholle ja eihän semmoinen nyt sovi.

Nyt venyttelen kestojumisia takareisiäni ja tuumailen, kuinka johduin pohtimaan tässä eilisen korvilla myös älykkyyden käsitettä, kun lukaisin jotain ääliötulkintaa inhimillisen käyttäytymisen periytyvyydestä. Siinäkin sitä taas käytettiin jotkuta, mitätahansa käteen sopivaa, asiaansa ajavaa keppihevosta vain oman itsensä kohtaamisen esteenä ja näppärästi siirrettiin vastuu omista varjoelementeistä geenien koodaamien proteiinien ja entsyymien kontolle. Joku kadotettua omnipotenssiaan kaihoava oli kekannut, että raiskaukset olisivat evoluution keino tuottaa ihmispopulaatioihin vaihtelua. Toisaalla oltiin kyllä sitä mieltä, että miehelläkin on sielu, mutta tässä unohdettiin, että ihmiskeskeinen vuorovaikutus olisi muutakin kuin tiedostamattomien hajureseptorien toimintaa. Että voi valita. Voi valita sen miten käyttäytyy. Voi jopa valita, mitä ajattelee ja kas, sitä myöden voi valita, mitä tuntee.

Esimerkissäni on yksi yleispäteväksi havainnoimani ilmiö: milloin mielipiteiden yhtenevyys uupuu eli, ei juttua kannata jatkaa, koska jutusteltavan kyydissä köröttää vielä liian monta mörköä. Ne piru tarttuvat kuin virukset, joten etäisyys on paikallaan taudin tässä vaiheessa. Viittaan myös mainittuun de Sadeen ja hänen kristuskohtaloonsa.

Muutenottaen elämä on kivaa ja karkkilakko ohi. Aionkin siis tästä juhannusruusu- ja jäätelöostoksille. Jos vaikka amatsonitaistelija tälläerää.

KokkoRosa, joka
pakaroitaan venytellessään arvelee kuinka itse suhtautuu nykymarkiiseihin: ottaako tutkiskellakseen vai torjuuko kokonaan?

Askartelua

Sää on kertakaikkiaan liian kaunis ja lisääntymään valmistuvan luonnon tuoksu liian imelä, että jaksaisi ihan vain ihastella elämän keveyttä (kuu skorpioni). Antakaahan mielenne askarrella näiden Varjopentaakkeleiden parissa ja löytäkäätten omanne. Siitä sitten voi ninjailla suomalaiskansallisessa eetoksessa kohti juhannusta. Maltilla sitten sen latautumisen kanssa, se kestää, mutta toimii.


Terveellisin terveisin
Ruusu Piikki

ps. Erehtyipä eräs valopää läheinen kysymään minulta, että miksi pitää valita joku eksoottinen, ulkomaalainen ja vieraskulttuurinen systeemi. Tämä koski itämaista tanssia ja ehdotin, että ajatteliko kysyjä minun todellakin kiinnostuvan suomalaisista kansantanhuista. Ei ajatellut. Tämä kysymys on esitetty myös Ferin ja kabbala kiinnostukseni suhteen ja eksoottisuutta vieroksuva unohti sujuvasti itse hurahtaneensa itämaisiin kamppailulajeihin, itämaiseen filosofiaan, estetiikkaan ja joogaan, joka sekin, kappas vaan tulee kaukomailta. Kun jäin silläerää hämmästykseltäni sanattomaksi ajattelin siis tarjota ninjaa. Silvuplee sano.