Törmäsin juuri tunnematriksiini. Tunenmatriksi on Marin kehittelemä käsite, joten kunnia hälle. Hän on edelleen metsässä, joten otan siis omin luvin leikkiini Marin maan mainon termin.
Kiukku kihelmöi miltei vastustamattomana tuskana huudahtaa, että haista sinäkin ja näyttää keskisormea, mutta oneksi olen seurannut miltei vastaavaa näytelmää sivusta ja hokasin kesken sadatteluni, että jaa: olen olettanut, että tässä tilanteessa pitäisi tuntua siltä ja tältä ja näinnikkäästi. Siis oletustunne on yksi asia ja oikea tunne jotain kokonaan muuta. Lisäksi tietenkin olen myös olettanut, että ihmiset olisivat oikeasti ajatusmatriksini kaltaisia. Sen toki tajusin ihan oitis. En siis liitänyt lankoja pitkin kuristaakseni lähmmäistäni.
Lempeys on semmoinen tunneansa meikäläiselle, johon taajaan tahdon takertua ja jossa taajaan jatkan satujen sepittelemistä, vaikka todellisuus on jo aikaa sitten kivistänyt otsalohkossa: sekä tunteena, että ajatuksena. Lempeältä vaikuttavat ihmiset ovat todella harvoin sitä oikeasti. Heidän tarkoituksensa on luoda joustava, pehmeä, rakastettava illuusio, johon meikäläisen kaltaiset pallopäät tai heille muuten vaan vaikeahkot tuttavuudet takertuvat kuin kärpäset lehmanpaskaan. Siinä sitten minä otan itseeni siitä sun tästä ja väännän valheilla itseäni korkkiruuville ja tykkään tykkäämästä päästyäänkin ja puolustan hankalaa käytöstä ja silkkaa vittuilua. Selitän, että tämä on niin rakastettava, että tämä henkilö on niin lempeä. Oikeasti hän on niin hyvä tyyppi, vaikkei muuta juuri tee, kuin on koko rahalla hankala ja aiheutta mielipahaa taajaan. Miksi?
Siksi, että olen uskotellut kyseessä olevan lempeän ihmisen, joka pursuaa rakkautta, suvaitsevaisuutta ja hyvää tahtoa. Haluan uskoa, että minut suvaitaan. Haluan niin kovin uskoa, että minusta pidetään. Koska haluan, että minua rakastetaan. Kyse onkin ollut sosiaalisesta ansasta, keinosta hallita meikäläisen kaltaista, helposti höynäytettävää, joka auliisti uskoo kaikista yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista. Siinä me tampiot sitten sätkimme ja ihmettelemme, kuinka otamme turpiimme, aina vaan.
Ihmiset, jotka oikeasti ovat lempeitä, eivät useinkaan vaikuta siltä päälepäin. Heille ei ole sosiaalista etua siitä, että ilmaisevat ihmisrakkauttaan, useinkin päin vastoin: he ovat herkkinä ja haavoitettuina ja myötäävinä opetelleet kantapään kautta suojaamaan itseään, olemaan rankaisematta mutta myös hellimättä lähimmäisensä heikkouksia. Sillä lempeät ihmet ovat huomanneet, ettei se auta. Vain rehellisyys auttaa oikeasti, mutta siitä sataa herkästi paskaa niskaan.
Niinnettä vaikka tekisi mieleni repiä turpaani värikkäämminkin ja tekisi mielini oikutella oikein olan takaa ja mieluustipa antaisin samalla mitalla niin en kuitenkaan. Henkäisen ja irrotan itseni, vapautan vastuusi: tukin suuni. Sillä tavalla minulle tulee oikeasti parempi olo,
vaikkakin,
kieltämättä,
myös hieman surumielinen.
Rosa Rugosa
