ARMOA! Rakkautta, valoa ja maailmanrauhaa?!

Miksi olen kirjoittanut motokseni rakkautta, valoa ja maailmanrauhaa?

Sangen kristillisiltä tai New Agelta kalskahtavat rakkaus, valo ja maailmanrauha tai vielä pahemmalta kuulostava armon käsite eivät loppujen lopuksi ole niin kaukana okkultismista kuin voisi ajatella. Se, että ihminen pelastuu yksin Jumalan armosta on Ferille vieras ajatus, mutta rakastava ja siksi armollinen Jumaluus puolestaan ei ole. Sen sijaan, että minun pitäisi kumartaa pääni nöyrästi jonkin toisaalla olevan Kaikkivaltiaan edessä voin etsiä armoa itsestäni, sillä olenhan osa Jumalatarta. Ferissä korostetaan ihmisen moraalista vastuuta ja sitä, että tämän tulisi pyrkiä teoillaan harmoniaan. Kyse ei siis ole siitä, että Jumala rankaisisi vääristä teoista, vaan siitä, että eheytyessään ihminen tekee automaattisesti tekoja, jotka ylläpitävät harmoniaa. Thorn Coyle on monesti kirjoittanut blogissaan siitä, miten pahuus on epäyhtenäisyyttä (disconnection). Pahat teot syntyvät siitä, että ihminen on rikki ja siksi kykenemätön arvioimaan omien tekojensa seurauksia.

Armo ei ole mikään automaatti, joka sallii ihmisen tekevän ihan mitä tahansa. Armo on kuitenkin itsensä ja muiden rakastamisen edellytys. Kritillinen kirkkokin opettaa, että ilman todellista katumusta ole ei voi olla anteeksiantoa, lisäisin kuitenkin, että ilman anteeksiantoa ei voi kokea armoa. Mutta kuinka moni pystyy antamaan itselleen armoa? Täytyy tunnustaa, että se on ollut minulle tuskallisin ja vaikein kohtaamani haaste. Ihmisen on mielestäni pyrittävä kasvamaan kohti valoa. Kasvaminen edellyttää sitä, että ihminen pystyy irroittamaan katkeruudesta, vihasta ja itseinhosta. Kasvaminen edellyttää sitä, että ihminen pystyy kohtaamaan rakkauden, joka itseasiassa sangen pelottava voima, kaukana imelistä rakkausballadeista ja lähempänä kuolemaa kaikessa kontrolloimattomuudessaan ja arvaamattomuudessaan. Jokainen, joka on joskus rakastanut ja menettänyt rakastettunsa, tai edes pelännyt sitä, tietää, mitä tarkoitan. Mikään ei satuta yhtä kipeästi kuin rakkaus.

Pakanuuteen ei kuulu ajatus autenttisesta totuudesta, joka on ollut läpi kaikkien aikojen. Feriin kuitenkin kuuluu jossain määrin monoteistinenkin käsitys Jumaluudesta. Määrittelisin Jumalan perimmäiseksi elämän kipinäksi, sukupuolisesti neutraaliksi olennoksi, jota kutsutaan traditiossani nimellä God Herself. Määrittelisin Hänet järjellä käsittämättömäksi olennoksi, josta virtaa elämä ja rakkaus, kaikkeen olemassa olevaan. Niin, rakkaus, tuo pelottava muuntava ja mukaansa tempaava voima. Hän ei kuitenkaan ole kristittyjen kaltainen tavoittamaton olento, täydellisen hyvä ja kaikkivoipa, jonka täydellinen hyvyys ja kaikkivoipuus aiheuttaa kiperän paradoksin. Hänen määrittävä ominaisuutensa ehkä kuitenkin voisi olla armo, sillä armoon sisältyy ajatus pimeän ja valon, vikojen ja vahvuuksien harmoniasta. Armoon sisältyy ajatus rakkaudesta, oikeasta pelottavasta kaiken nielevästä rakkaudesta: antautumisesta rakkauden edessä ja sen voimaan tuudittautuminen ilman tietoa tulevasta. Kun rakastaa, vaikkei toinen tai itse ole sitä ansainnut on armollinen.

Jos pystyn myöntämään omat heikkouteni ja rakastamaan itseäni niistä huolimatta, tarvitsematta oman egoni suojaksi kutomiani valheita, ja pystyessäni viimein katsomaan totuutta silmiin, olen oivaltanut jotain olennaista God Herselfistä. Olen ymmärtänyt, että vain pimeydestä voi löytää valon ja vain kulkemalla itseinhon, vihan ja epäilyksen kautta voi löytää sisäisen varmuuden rakkaudesta. Voin toivottaa rakkautta valoa ja maailmanrauhaa, sillä jos joskus kykenisimme kohtaamaan Jumaluuden ja sulautumaan häneen säteilisimme ympärillemme rauhaa. Siihen on kuitenkin vielä niin tavattoman pitkä matka, minulla ja meillä kaikilla. Ihan oikeasti, viis kuolemasta, mutta kuka uskaltaa kohdata rakkauden, silmästä silmään?

~Mari~