Varjot pitenevät

Nyt syyspäiväntasauksen jälkeen Rosan kirjoitus varjoista lienee paikallaan; varjot pitenevät ja päivät lyhenevät. Se mikä on ollut kesällä yön pimeydessä on pian esillä enenevissä määrin. Syksy liitetään vuodenpyörässä veteen, iltaan ja alitajuiseen. Ei ihme, että Suomessa kärsitään kaamosamasennuksesta! Kesäauringossa kulissit on paljon helpompi pitää pystyssä kuin pimenevissä illoissa. Syksyllä oma varjomme, pimeä kuvajaisemme tuijottaa rävähtämättä takaisin olohuoneen ikkunan heijastuksesta, taustanaan pimeässä taukoamatta jatkuva vesisade. Olohuoneen ikkuna on kuin mustapeili, Ferin työkalu, joka symboloi alapuolellmme olevia voimia, ja johon katoessamme näemme, miltä asiat näyttävät pimeässä. Kuin olohuoneeni ikkuna, mustan peilin kuvajainen heijastaa sitä, mitä en yleensä näe. Mustan peilin kuvajainen on se, jota en tunnista itsessäni, muukalainen, jota en yleensä kohtaa.

Rosa kirjoitti heijasteluista; peilikuvista, joita näemme ympärillämme. Rosan loppukommentti herätti paljon ajatuksia: ”Joka kerta, kun syyllistän, paholaistan, olen kateellinen, julma, katkera tai kannan kaunaa, heijastelen vain omia haavojani ja vammojani.” Me kaikki heijastelemme omaa sisimpäämme muihin ihmisiin, ja olemme toden totta useinmiten täysin sokeita omille heijastuksillemme sekä haavoittuneita ja kykenemättömiä aitoihin ihmissuhteisiin. Me kaikki.

Emme tunne itseämme ja tuijotamme peilissä omaa heijastustamme näkemättä sitä, joka todella olemme. Tavanomaisessa hopeapeilissä, päivätajunnassamme, näemme itsemme auringonvalossa sellaisena kuin luulemme olevamme. Mutta peili on harhaa, näemme oikeasti itsemme peilikuvina todellisuudesta ja silti peilikuva on se, mitä pidämme todellisena itsenämme! Peilikuva ei ole realistinen eikä todellinen. Se on peilikuvamme. Näemme peilistä vain sen millaisena käsitämme itsemme, sen minkä haluamme nähdä. Anoreksiaa sairastava näkee itsensä peilistä lihavana, itseänsä palvova narsisti täydellisenä. Peili heijastaa takaisin omaa minäkuvaamme. Se heijastaa takaisin vain kuvajaisen todellisuudesta.

Mustasta kuvajaisesta puolstaan katsomme sitä, mitä emme näe itsessämme, vaan useimmiten katselemme toisissa. Rakkaus, viha, pelko ja monet muut tunteet, joita muut ihmiset meissä herättävät ovat lopulta kaikki oman sisimpämme heijastelua avaruuden mustassa peilissä. Rakastumme omiin haavoihimme, sillä etsimme vastausta kipumme parantamiseen itsemme ulkopuoleta. Toisaalta etsiessämme totuutta itsestämme pyrimme yhdistämään itsemme eri osat ja lopulta rakastumme omaan itseemme, eheydymme. Siitä mikä on ollut erillistä syntyy yksi. Tämän tapahtuman metafora on mielestäni Ferin luomismyytti, jossa Tähti Jumalatar, joka näki kuvajaisensa avaruuden mustassa peilissä, rakastui siihen ja rakasteli kuvajaisensa kanssa.

Rakkaus on silta kahden ihmisen välillä, mutta toisinaan emme pääse tuon sillan yli. Emme kohtaakaan muuta kuin oman kuvajaisemme toisen ihmisen jäädessä kuvajaisen vangiksi. Rakkaus on myös silta oman itsemme erillisten osien välillä. Todellisen rakkauden mahdollisuus on olemassa projisiossa. Projisio on jännite Jumalaisten kaksosten välillä, pelko ja toivo, luova voima, joka mahdollistaa Riikinkukko Enkelin syntymän. Syntymä on kuitenkin mahdollista vain, jos pystymme näkemään oman kuvajaisemme ohi. Rakkaus voi syntyä vain, jos tunnemme itsemme ja rakastamme itseämme vikoinemme ja varjoinemme. Onko Riikinkukko Enkeli itseasiassa, henkiin herätetty varjo, jonka voimalla uskallamme huuhdahtaa peiliin katsoessamme: ”Katsokaa kuinka kaunis minä olen.” Riikinkukko Enkelin näin huudahtaessa maailmat täyttyvät ukkosenjyrähdyksistä. Onko Hän se voima, jonka löydämme kun opimme katsomaan peilikuvamme ja ymmärrämme, että se ei ole itse, vaan itse on kätkettynä sen takana.

Voima, jota varjomme säilyttää on valtava ja usein sitä pidetään pahana. Länsimainen kulttuuri on sisäistänyt hyvin syvällisellä tasolla kristinuskon keskeisen myytin, jonka mukaan paha syöstään ulos taivaasta. Yritämme syöstä ’pahan’ ulos omasta sisimmästään heijastelemalla sitä ympärillämme maailmassa ja muissa ihmisissä. Tosiasiassa meidän pitäisi rohkaistua kohtaamaan varjo itsessämme, osoittaa sille rakkautta ja myötätuntoa, jotta saisimme sen voiman itsellemme ja se lakkaisi hallitsemasta meitä tiedostamattamme.

Ei ole olemassa hyvää ja pahaa, absoluttisia vastakohtia, dualismia, pimeyttä ja valoa. On vain varjoja ja sitä, joka ei ole varjossa. Varjo ei kuitenkaan ole synonyymi sanalle paha. Otakaa huomioon, että varjot ovat sitä terävämpiä ja tummempia, mitä kirkkaampi valo on! Mitä enemmän lisää valoa eli koittaa keskittyä vain siihen, mitä pitää hyvänä, sitä merkityksellisempiä ne varjokohdat ovat, joita yhä on meissä jäljellä. Vain auringossa voi olla varjoja. Emme pääse pakoon meissä kaikissa asuvia negatiivisia tunteita, vaikka kuinka yrittäisimme. Varjot tiivistyvät, tummuvat ja saavat lisää energiaa, mitä kirkkaampaan valoon pyrimme. Olemme tuomittuja hyväksymään varjojen olemassaolon. Olemme tuomittuja hyväksymään omat haavamme ja sokeat pisteemme. Ilman tuota hyväksymistä, ilman rakkautta ja anteeksiantoa emme eheydy, emmekä kykene rakastamaan.

~Mari~