Thorn Coyle kirjoitti jokin aika sitten sivuillaan siitä, miten useat Feri-noidat ovat aina olleet hieman erilaisia kuin muut ihmiset. Ferissä ei sinänsä ole opillisesti mitään, mikä selittäisi tämän käsityksen aukottomasti. Monet muutkin uuspakanuuden haarat ovat suvaitsevaisia. Ferin ja friikkien yhteyden selittää se, että moni maailmassa yksinään jäänyt, erilainen, ulkopuolinen ja muiden silmissä outo, on löytänyt Ferin parista itselleen voimaa kantaa erilaisuutensa pystypäin.
Mieleeni on tulvinut viime päivinä muistoja lapsuudesta. Omasta erilaisuudestani. Veljeäni oli kiusattu paljon koulussa ja kun minun aikani oli tullut nostaa reppu aapisineen olalle, minut varustettiin matkaan monin hyvin neuvoin: ”Muista olla reipas, ole ystävällinen muille lapsille, älä anna nimitellä itseäsi ja kerro kotona, jos sinua kiusataan.” Niinpä sitten lähdin kouluun, yhtenä tavoitteenani lunastaa kaikki ne odotukset, joita minulle asetettiin. Onnistua siinä, missä veljeni oli epäonnistunut, saada maailma rakastamaan minua. Minun tuli sopeutua veljeäni paremmin muiden lasten joukkoon ja poistaa se epäonnistumisen tunne, jota vanhempani alitajuisesti tunsivat vanhimman lapsensa jouduttua koulukiusaamisen kohteeksi.
Ei varmaankaan kovin vaikeaa arvata, sainko veljeäni paremman vastaanoton muiden lasten joukossa. Minä vain olin liian… erilainen. Jo ensimmäisellä luokalla vastassani oli muiden luokan tyttöjen lähetystö, joka sanoi olevansa kyllästynyt mielikuvitukseeni. Talitintit kun nyt sattuvat olemaan keltaisia, mustia ja harmaita eivät monenkirjavia satulintuja, joiksi ne toisten lasten mielestä olin väärin värittänyt. Suurin osa ajasta, jonka olen viettänyt koulussa, onkin mennyt siihen toivottamaan yritykseen, että olen koettanut lukea ilmasta aikuisten, lasten ja myöhemmin nuorten asenteita ja odotuksia siitä, millainen minun kuuluisi olla. Millaisia ihmiset ovat? Liene turha mainita, että vanhempieni käsitys siitä millainen minun tulisi olla, poikkesi suuresti siitä, mitä muut lapset saati nuoret odottivat. En koskaan tuottanut vanhemmilleni pettymystä kertomalla, että minustakaan ei pidetty koulussa. Sen sijaan oli erityisen reipas, huolimatta siitä kuinka kamalaa koulussa olisi ollutkin ja vakuutin kaiken olevan kunnossa.
Mitä vanhemmaksi tulin, sitä paremmin kuitenkin selvisin muiden ihmisten joukossa. Opin mestarinäyttelijäksi ja minusta oli ihmiskameleontti, joka muutti väriä, vaatteitaan ja liikkumistaan sen mukaan millaiseen ympäristöön se joutui. Olen liikkunut seurakuntanuorien parissa ja klubeilla, asunut Pohjoisessa ja Etelässä. Puhun sujuvasti samalla nuotilla kuin suurin osa ihmisistä täällä Pohjoisessa, vaikka Etelä-Suomesta kotoisin olevana en oikeasti puhu mitään murretta. Osaan keskustella mistä tahansa ja pukea itseni mihin tyyliin tahansa ja monet ihmiset rakastavat minua. Silti koko elämäni minua on seurannut suru, joka on iskenyt milloin yön pimeydessä pikkutunneilla, milloin yliopiston käytävillä. En ole voinut samaistua mihinkään niistä ryhmistä tai ihmisjoukoista, joiden parissa olen liikkunut. Sydämeni ja sieluni ovat säilyneet erilaisina, omanlaisinani, ja kaikki mitä olen tehnyt, sanonut tai yrittänyt, on vain heijastanut yritystä sopeutua, ei sitä, millainen minä todella olen.
Tästä lapsuuden sopeutumattomuudesta seurasi loppuelämääni leiman lyönyt tapa käyttäytyä ihmisten kanssa. Minne ikinä menenkin, ylläni on riippunut ääneen sanomattomien odotusten ja toiveiden pilvi ja olen tehnyt kaikkeni ollakseni tuottamatta pettymystä vanhemmilleni, ystävilleni, poikaystävilleni, papille, opettajalle, yliopiston lehtorille, ainejärjestölle tai lukemattomille muille tahoille, jotka ovat minua tahtoneet muokata. Vasta nyt alan ymmärtää, että yritykseni on ollut alusta asti tuhoon tuomittu.
Feri on antanut minulle mahdollisuuden katsoa asiaa eri näkökulmasta. Sopeutumisen sijaan voin alkaa kulkea erilaisena ylpeästi ja pystyssä päin, hakeutua muiden erilaisten ihmisten joukkoon, ehkä jonain päivänä astua askeleen eteenpäin ja ravistella ihmisten luutuneita käsityksiä siitä, millainen naisen tai ihmisen ylipäätään kuuluu olla. Noitana minun ei tarvitse miellyttää, sopeutua tai tunnustella muiden toiveita. Minua ohjaa oma tahtoni ja voin itse toteuttaa omat toiveeni. Elän nyt itseäni en muita varten. Erilaisuus herättää pelkoa niissä, jotka eivät ole erilaisia, sillä erilaisuus haastaa heidät arvioimaan uudelleen sitä, mitä he ovat pitäneet itsestään selvänä. Koska olen syntynyt tällaiseksi, en voi muuta kuin olla se, miksi minut on tarkoitettu –noita.
~Mari~
3 kommenttia:
Yksi näkökulma voisi olla myös että KAIKKI ovat erilaisia, mutta löytävät, valitsevat ja/tai joutuvat omaksumaan enemmän tai vähemmän tavallisia ja yleisesti hyväksyttyjä tapoja selvitä tuon erilaisuuden tunteen kanssa. Yksikään ihminen ei ole sama kuin toinen, joten kaikenlaisesta ryhmittäytymisestä ja pariutumisesta huolimatta jokainen meistä joutuu kokemaan ja kohtaamaan oman erillisyyytensä, erilaisuutensa ja 'joukkoon kuulumattomuuden' tunteen jossakin tilanteessa ja muodossa. Toiset, herkät yksilöt ehkä enemmän ja useammin kuin toiset. Väittäisin että tuo tunne kuuluu ihmisyyteen ja sen sietäminen ihmisenä kasvamiseen, ei erityisesti vain noituuteen tai feriin - vaikka noidat tuntuvat tuon tunteen kanssa identifioitumista kovasti korostavankin. Sekin on mielestäni valinta. Jokainen meistä voi periaatteessa vapaasti valita (vaikka se onkin käytännössä hyvin vaikeaa) miten 'erilaisuuden' tunteen käsittelee ja kuinka voimakkaasti siihen samaistuu. Kärjistetysti voisi väittää että yhtä hyvin identiteettinsä pohjaksi voisi valita minkä tahansa muun tunteen ihmisenä olemisen tunne- ja kokemuskirjosta.
On totta, että olemme kaikki erilaisia. Koska jaamme ajatuksemme muiden ihmisten kanssa ainoastaan kielen välityksellä, kärjistyy erillisyytemme. Olet varmasti oikeassa siinä, että erillisyyden tunne on universaalia ja inhimillistä. Loppujen lopuksi emme pysty luomaan _täydellistä_ kontaktia toiseen ihmiseen, sillä kieli ja sen symbolijärjestelmä on aina välissämme. Tulkitsemme aina toistemme sanat omasta itsestämme käsin, emmekä siis koskaan voi täysin tavoittaa kielen avulla toisiamme.
Ehkä tässä on tapahtunut samoin. En ole ajatellut erillisyyttäni itseidentifikaation kautta ennen kuin nostit näkökulman esille. Kirjoitukseni keskipisteessä oli lähinnä oivallus siitä, miten näennäinen sopeutuminen tai miellyttämisyritykset voivat olla vain oman erilaisuutensa kohtaamisen välttelyä. Itsensä erilaisena kokeminen voi johtaa myös häpeän tunteisiin, jotka vaikuttavat voimakkaasti omaan minuuskäsitykseen.
Näet, että identifioin itseni erilaisuuteen, etenkin erillisyyden tunteeseen. Oikeastaan pyrkimyksenäni on olla identifioimatta itseäni tunteisiini, sillä tunteet edustavat vain yhtä tasoa minussa. Yhtähyvin voisin identifioitua ainoastaan ajatuksiin, jolloin niin ikään vain pakenisin sitä, mitä todella olen. Oma erillisyyteni, erilaisuuteni tai ainutlaatuisuuteni läpäisee minut kokonaisuudessaan.
Ne ajatukset, joita minussa on versonut oivallettuani erilaisuuteni, rakentavat toivoakseni uudenlaista tapaa hahmottaa itseni maailmassa. Pyrkimyksenäni on koittaa _käsitellä_ erillisyyttä ja erilaisuutta ei ainoastaan sietää sitä. Se, että olen valinnut maailmankuvakseni uuspakanallisen katsomuksen ja noituuden, toimii ikäänkuin viitekehyksenä minuudelleni. Tarjoaa yhden ikkunan, joska kurkistaa maailmaan ja jäsentää sen kokonaisuuttaa ihmismielelle ymmärrettäväksi.
~Mari Tornio~
Mielestäni erillisyyden ja erilaisuuden välillä on suuri ero, joka kannattaa myös huomioida. Mari kirjoittaa yhteiskuntaan juurtuneista "toiseuden" ja erilaisuuden peloista oman kokemuksensa kautta ja tavasta käsittää oma erilaisuus positiivisena erona.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita (käsittääkseni myöskään ferissä) eron korostamista: ihmiset elävinä olentoina kuuluvat luonnollisesti kaikkea olevaa sitovaan verkostoon, moninaiseen kosmokseen, joka sykkii Jumalattaren rakkaudesta. Siksi erilaisuuskin tämän valtavan kokonaisuuden sisällä voidaan kokea positiivisena ja eheyttävä, ei traumatisoivana erillisyyden tunteena.
Koska kaikki ovat itsessään osa suurta kokonaisuutta ei valtavirtakulttuuriin sisäänajettua muukalaisvihaa ole tarvetta pitää yllä: erilaisuus ei siten tarkoitakaan erillisyyttä muusta maailmasta, vaan erottautumista rajoittuneesta maailmakuvasta, joka jakaa ihmisiä erilaisiin arvostuskarsinoihin.
Egoistinen länsimainen kulttuuri kannattaa eron tekemistä hierarkkisesti. Minkälaisen kuvan ihmisestä tämä järjestelmä luo? Itse näen, että kulttuurimme suurimapana heeroksena kukkoilee itseään täynnä oleva kaikesta erillinen yksilö. Hyvin yksinäinen ihminen, joka sisimmässään pelkää, että jonain päivänä hän ei olekaan se suurin, kaunein ja taitavin. Ero ja erilaisuus tällaisessa järjestelmässä voi olla positiivista vain silloin, kun siihen sisältyy valtaa nousta muiden yläpuolelle. Toinen vaihtoehto on asettua omaehtoisesti marginaaliin, erilaiseksi "toiseksi".
Monet feministit puhuvat myös positiivisesta eron tekemisestä: koskan nainen ja luonto on länsimaisessa kulttuurissa mielletty toiseksi, miehen negaatioksi, on naisten erilaisuutta ja erityisyyttä miehiin nähden pyritty korostamaan ja siten näkemään maskuliinisen, patriarkaalisen ja hierarkkisen järjestelmän vaihtoehtoja. Mielesäni noituudessa ja feri-työskentelyssä pyritään myös erilaisten vaihtoehtoisten todellisuuksien löytämiseen.
Järjestelmässä, jossa erilaisuus ja moninaisuus voidaan nähdä rikkautena, jokaisella on valtaa, joka ei ole toisten riistettävissä. Elämä merkityksellistyy omasta erityisyydestään käsin.
Tällaisesta viitekehyksestä käsin tehty erilaisuuden tulkinta asettuu mielestäni vastustamaan yksilöiden valtavirtaistamista väkivaltaiseen kulttuuriin, joka näkee erilaisuuden poikkeavuutena ja taakkana. Marin kokemukset ala-asteelta kertovat siitä, kuinka lapsia kasvatetaan yhteiskunnan instituutioiden kautta taipumaan tiettyyn normiin, jolloin oman erilaisuuden kokemisesta tuleekin hankalaa. En voi välttää haaveilemasta siitä, minkälainen maailma olisi, jos ihmisiä opetettaisiin lapsesta saakka näkemään oma ja toisten erityisyys lahjana ja elämän moninaisuus rikkautena.
R.
Lähetä kommentti