17. marraskuuta 2006

Totuudesta rehellisyyteen

Jos meillä on niin monia totuuksia kuin meitä ihmisiä on, näemmekö todella sen mikä meissä tai muissa on totuus? Emmekö usein näe vain sen, jonka haluamme nähdä? Yksi harvoista ohjeista, joita Ferissä on kehoittaa katsomaan totuutta silmiin. Ohje kieltää hellimästä tai rankaisemasta heikkouksia. Vain katsomalla itseään silmästä silmään ja tunnistalla omat heikkoutemme, pystymme kasvamaan vahvoiksi ja työstämään heikkouksiamme rakentavasti. Harvoin näemme totuutta, sillä varjelemme itsetuntoamme ja egoamme sallimalla itsellemme liikaa tai vaatimalla itseltämme enemmän kuin mihin pystymme.

Jos hellit omia tai muiden ihmisten vikoja annat itseasiassa vain mahdollisuuden olla tekemättä muutosta, mahdollisuuden olla kasvamatta vahvaksi. Nuorempana hoin itselleni, että en voi mitään sille jos en ole kurinalainen ja ahkera. Määrittelemällä vastuuttomuuden osaksi luonnettani hellin tätä vikaa itsessäni. Muutos ei alkanut ennen kuin huomasin, että voin oppia kantamaan vastuuta itsestäni ja muista vain myöntämällä, etten saa olla vastuuton. Jos olisin vaatinut itseltäni nuorena täydellisyyttä olisin rangaissut heikkouttani ja vaatinut itseltäni enemmän kuin olisi ollut kohtuullista. Kumpikin käyttäytymismalli on yhtä haitallinen, sillä se kätkee meiltä totuuden itsestämme.

Totuus ei pala tulessakaan, mutta usein haluamme kaikkea muuta kuin totuuden. Valheet tarjoavat näennäisen helpon tavan välttää kohtaamasta asioita.

~Mari~

2 kommenttia:

Mari Tornio ja Rosa Kokko kirjoitti...

Kun katselet viherkasvia, näet itseasiassa vain sen valon aallonpituuksista, mitä ko. jukkapalmun lehdet eivät ole. Silmämme aistivat niitä värejä, joita pinnat heijastavat poispäin itsestään. Ajattelin tässä aamuistunnalla, että mikä helpotus, kaikki minussa mustaksi tulkittu, jota minä en itsessäni tunnista, ei olekaan totta! Suuri osa on sitä paskaa, mitä projisoija itsestään erittää. Ja päinvastoin: kaikki se inha, mitä muissa olen tunnistavinani ei olekaan todellista. Suuri osa ällöfiiliksistä on sitä ryönää, mitä olen juuri tunkemassa tuon onnettoman lähimmäiseni taakaksi.

Mutta aika-ajoin havaitsen näitä! Tai jos oikein rehellinen olen niin, aika-ajoin pyrin näitä havaitsemaan. Pyrin muistamaan, että hylätessäni empatian lähimmäistäni kohtaan, vain hyväksikäytän hänen heikkouttaan heijastamalla omaa onnettomuuttani ja sen oman onnettomuuteni sietämättömyyttä häneen. Pyydän siis anteeksi niiltä, jotka ovat kokeneet, että mitä ilmeisimmin en voi heitä sietää ja ilmoitan sitoutuvani tekemään töitä varjojeni kanssa. Rauhaa kullekin.

Projisointiautomatia, mihin eritoten naiset syyllistyvät (saa olla eri mieltä) kytkee päältä pois empatia-automatian. Ehkäpä tämä onkin sitä ihteään paljon puhuttua naisten mutkikasta vihamielisyyttä ja henkistä väkivaltaa (epäsuoraa agressiivisuutta selkokielellä). Siskoseni, sietäkäämme toisissamme itseämme, antakaamme kullekin kokollisen verran tulitilaa roihuta ja riehua.

Mari Tornio ja Rosa Kokko kirjoitti...

Sinun ja minun totuudesta

Rehellisyyden etsintä tai tavoittelu kuulostaakin päämäärältä, johon kannattaa tarttua. Haastetta. Totuuteen liittyy aina näkökulma, valta ja arvottaminen tavalla tai toisella: toisen totuus on myrkkyä toiselle.

Oman näkökulman, henkilökohtaisten kokemusten, syiden ja summien sotkun, korottaminen ylemmäksi totuudeksi ja olettaminen, että tämä näkökulma kaikkinensa palvelisi myös muita, on egon töitä. Jokainen löytäköön itsestään sen totuuden, jonka puolesta voi liittyä pyhään kehään samanarvoisena vaikkakin erilaisena.

Totuus kuulostaa myös jotenkin niin pysähtyneeltä termiltä, aivan kuin totuus ei liittyisi hetkeen, paikkaan ja omaan sijoittumiseen suhteessa näihin. Kulttuurimme ajaa harvojen, jalostettujen totuuksien uudentamista ja vaatettaa ihmiset ideoilla ja ajatuksilla, jotka erottavat meidät itsestämme, ruumiistamme ja luonnostamme.

Omalle hengelleen ja sielulleen voi olla uskollinen ja siten totuudellinen. Päättäen olla rehellinen itselleen, kuten Mari sanoi. Omien heikkouksien helliminen tai muiden heikkouksien vihaaminen on helppoa. Vaikeaa on nähdä todellisuuden moninaisuus, jota ei oikein käsitä ja pyrkiä hyväksymään itsensä yhtenä osana sitä, alentamatta tai ylentämättä itseään suhteessa toiseen.

Ja kaiken rehellisyyden nimissä, kenen yksittäisellä totuudella silloin on väliä, kun viimeinen ihmishenkäys katoaa maailmasta?

Sieltä mistä kaikki on lähtöisin ja sinne mihin kaikki palaa, osana olevaisuutta meidät on luotu moneksi.

Reea