Itsekseni

(tulipa pitkä vuodate: voileipää tai irtareita oheen niin, kyllä sessiitä sujuu...)

Mitä minä olen? Olen itseisyyteni, itsenäisyyteni, oman hengitykseni rytmi, sydämeni syke ja tarpeiden karuselli, mutta mistä minä sen tiedän? Mistä tiedän, etten ole jonkun muun ajatuksia, jonkun minuun lataamia muistoja, minuun syötettyjä valheitä ja uskomuksia?

Minä tunnistan muistoni, ainakin jotkut niistä. Ja vaikka osa onkin hautautuneena elämänpituisten valheiden alla niin, ainakin minä tiedän, että jos tarkkaan kuuntelen ja herkästi tunnustelen löydän sen mustan aukon, jossa muisto on. Minulla on jäljellä enää muiston muiston muisto, mutta sekin on jotain todellista, joka kertoo siitä, että olen joskus tulkinnut tilannetta toisin ja saanut sitten niskaani kivoja valheita. Osan niistä olen tietenkin ihan itse sepittänyt, sitä en kiellä.

Minun muistoni, minun eletty elämäni, johon minä olen parhaalla tahdolla pyrkinyt sopeutumaan, jonka lainalaisuuksia minä olen pyrkinyt opettelemaan on minun ainoa takeeni siitä, että minä olen minä, enkä jonkun luoma satelliitti. Siitäkin sen huomaa, että elätkö todella omaa elämääsi ja kertaatko todella itse oppimiasi asioita, että opastaako kartta, jonka olet maailmasta itsellesi piirtänyt, oikeaan osoitteeseen. Jollei, on aika pysähtyä katselemaan maisemia, mietiskelemään sitä sisäistä kompassia ja arvioimaan, onko liepeillä jotain magneettista, kuten dogmi, ismi tai vain yleinen velttous. Usko, pois: melko usein on.

Totalitarismin siemen on siinä, että luovuttaa oman omantuntonsa avaimet jollekulle muulle. Se joku muu kävelee sisään sinne omaantuntoon ja kertoo, kuinka hän tietää lopullisen, oikean ja ainoan totuuden, jonka voi saavuttaa vain häntä palvelemalla. Tätä ennen se, joka ei kuuntele itseään, etsii kyllä itseään, sisintä pyhintä minäänsä kaikkialta muualta. Minä kuulin pienenä hyvin usein, etten minä suinkaan voinut olla väsynyt tai etten minä suinkaan voinut olla vihainen tai etten minä nyt vain voinut olla nälkäinen, taas. Niinpä kesti jonkun tovin uskoa sitä sisintä ääntä, joka sinnikkäästi väitti, että he, isommat, vahvemmat, viisaammat, rakkaat ja hyvää tarkoittavat ja tietenkin, he niin mukavat, olivat väärässä. Että nämä mukavat ihmiset halutessaan lisää mukavuutta ympärilleen tulivat tallanneeksi oman itseni tuntemisen jalkoihinsa. Jotkut eivät valitettavasti koskaan tule palanneeksi omaan tuntoonsa, koska se edellyttää pahuuden näkemistä niissä, joita rakastaa ja kunnioittaa.

Kaikki totalitaariset systeemit edellyttävät sitä, että yllä esitelmöidyn kaltainen paha on jossain ulkona, vaikkapa jossakin sopivasti puolustuskyvyttömässä tahossa. Sitten mukavasti rymistellään täynnään hyvyyttä ja valoa ja rakkautta ja empatiaa ja omaatuntoa ja kerrotaan omille kersoille (tai opetettaville tms.) ettet sinä voi olla väsynyt, eihän tässä nyt ole mitään suuttumisen aihetta, kyllä sinua kiinnostaa, sinä et vain tiedä vielä sitä jne. Nämä ihmiset ovat niin hyviä! Eikä heissä totisesti olekaan mitään pahaa ja he taistelevat kynsin hampain pahaa vastaan: vetävät luokkakaverilta hampaat kurkkuun, epäävät sosiaalituen yksinhuoltajaäidiltä, vaikenevat ihmisoikeudettomuudesta Kiinassa samalla kun nautiskelevat ilmaisista edustushuorista, kääntävät selän ja katsovat ohi kun työkaveria kyykytetään. Vastuun kantamattomuus on niin kivaa, niin hyväksyttyä, niin mukavaa ja niin alhaista. Se on pahuutta ja pahuus on hyvin arkipäiväinen ilmiö.

Kulttuurimme sallii ja suosii tietynlaista pahuutta: välinpitämättömyyttä, kyvyttömyyttä nähdä toisessa mahdollisuuksia, pyhyyttä tai arvokkuuta. Mukavuudenhalusta on tullut oikeudenmukaisuuden korvike. Pitää olla kivaa.

Minä itse, minun yhteyteni itseeni ja Jumalminääni on ainoa todellinen nollakohta, johon vertaamalla tunnen, mikä on oikein ja mikä ei. Panen omalle kohdalleni, otan asian sydämeeni ja tutkiskelen niitä siellä. Millään muulla tavalla en voi tavoittaa sinua toinen ihminen, joka myös olet Jumala, kuin kohtaamalla Jumalattaren itsessäni. Siitä alkaakin kasvaminen kunnioitukseen.


Itsenäisyyspäivää odotellessa:
Rosa Rugosa,
Jumalatar.