13. marraskuuta 2006

Ensimmäinen henkäys

Mietelmiä tästä blogista ja tästä aamusta ja muuta hajanaista...

Mistä asiat sikiävät? Ensimmäisestä ajatuksesta ne alkavat kasvaa suunnitelmiksi ja suunnitelmat sitten tarkentuvat kohdatessaan todellisuuden (miten se sitten määritelläänkin). Mutta mistä syntyy ensimmäinen häive ajatuksesta, oivalluksen siemen? Noinkohan on, että kuten vaikean asian muistamista edeltää outo kaipaus, pelottava ja hermostuttava kaipaus eheyteen, edeltää suunnitelmiksi kasvavaa ajatusta ihmeellinen ikävä? Tuntemattomuudessaan hirvittävä ojentautuminen ajassa eteenpäin, soukempaan sopeutumiseen: jännitteeseen tai sen hellittämiseen?

Mitä mielikuvitus on? Onko se totta? Onko ajatus mielikuvitusta, tai suunnitteleminen? Koen omat ajatukseni, muistoni ja suunnitelmani Todella Omikseni ja sellaisina siis tosiksi, mutta miten sitten tiedän, että unessani kohtaan toisen, ne muut, koko maailman? No, minusta vain tuntuu siltä, enkä oikeastaan aiokaan kyseenalaistaa tätä haurasta tunteeseen perustuvaa
tietoani: ainoastaan osoittaa, että kyseenalaistamisella on oma arvonsa, eikä sillä kuitenkaan ole pakko mitätöidä kokemusta pelkäksi viisasteluksi, joka ei johda mihinkään, eikä tuota mitään uutta. Tuntemisesta kasvaa tietämistä, josta kasvaa tahtomista ja kun oikein kovasti tahtoo, tohtii kyllä. Siinä vaiheessa tukkikin turpansa.

Istuin tänä aamuni itsekseni ihan hiljaa: mieleni osaa viimeinkin vaieta hetkeksi. Tuokio tuokiolta olen päässyt nautiskelemaan tästä Jumalallisesta levosta. Mitä tunnetta, mitä tietoa, mitä tahtomista ja tohtimista vaatiikaan itsensä ja JumalMinänsä kohtaaminen ja miten olenkaan tähän päätynyt! Muista siis, sinä sipulia kerros kerrokselta kuoriva kanssaistuja, Feriharjoittaja, maagiopiskelija, että kyllä se haisee, se sipuli, silmissä kirvelee. Muista Flebasta, tähystä tuulenpuolta! Kannaattaa huolehtia ilmanvaihdosta tai haju kirvelee kohta myös lähimmäisten silmissä.

Rosa rugosa

1 kommentti:

Mari Tornio ja Rosa Kokko kirjoitti...

Ensimmäisen ajatuksen tuoma epäilyksen siemen raastaa istujaa paikaltaan, oma keho vai egoko siellä kuiskii hälyääniä, joihin olisi helppo tarrautua. Varsinkin oman kehon viestien ajatuksiksi älyllistäminen kertoo mielemme kyvystä tulkita asioita hyvin pitkälle: kah, otsaani kutittaa, joten täytyy kai nostaa käteni ja raapia, luopua huomiosta ja alkaa toimimaan. Entä jos kehon kertoman ottaisikin vain huomiona, josta päästäisi irti ennemmin kuin keskittymisestä ja läsnäolosta?

Hengityksen rytmissä elämisen hetkinä tunnen kuuluvani johonkin suurempaan, sulautuvani siihen suureen pyörteeseen, joka tanssittaa meitä kaikkia. Aivan kuin tämä rytmi tuudittaisi minut takaisin siihen eriytymättömään ytimeen, josta osia kannamme kaikki omanlaisena mukanamme.

Reea