Synti suuri surkia kun särki taivahan niin, täytyi alas laskeutua Herran Jumalan... Jalkani lipeää asfaltilla askeleni alla karahtaa kivi. Sataa räntää ja jouluilosta neonvalaistuneet vaeltavat toisiaan tönien... tähden tietä matkaten, kulki seura paimenten... Ja kuolleiden valtakunnan hallitsija, Anna, lohduttaa jäisellä kädellään kärsivää, ojentaa omenaa ja kun haukkaan hampaani kalahtavat tyhjyydessä yhteen... pudota pettymykseen, haroa rakkautta välinpitämättömien hymyistä... muistat Lumikin, Tuhkimon, Ruususen varmaan ja Punahilkan ja suden niin harmaan... Päätän tarjota tavaran itselleni arvoni mittaisen esineen... Kadulla, kuningatar Annan jaloissa, makaa raatona jotain lahoavaa, hajoavaa, rumaa. Sillä on päässään orjantappuroista kyhätty kruunu, viisastelevaksi vittuiluksi asetettu ja se haisee. Se ei hengitä enää, Se mies, joka kerran oli Kuningas, muttei Se varmaan tunne enää kipua ja helvettiäkö se meitä mitenkään koskee, mihin se kuoli, hoitojonoon, yksinäisyyteen vai simahtivatko munuaiset vai oliko se muuten vaan oikeasti sairas, joka sattui tuupertumaan kadulle. Ällöttävää ja Sen päälle sataa räntää.... Kiiltävien pallojen lomassa näin sydämeeni joulun teen ja mieleen hiljaiseen taas Jeesuslapsi syntyy uudelleen... Voin voimattomuudestani ja pahuudestani pahoin: annan ylen joulumielipuolikeräykseen ja toivon, että tämä jää nyt tähän... Tuuli puhaltaa laulavissa luissani, ytimissäni viheltää pelko. Annan, Yöäidin mustuutta uhoavassa sylissä itää epätoivosta valo, arka Aurinkolapsi, tammikuiselle taivalle kivusta kipuava toivo...
Kun maas on hanki ja järvet jäässä ja silmä sammunut auringon, kun pääsky pitkän on matkan päässä ja metsä autio lauluton...
Kyseessähän siis on noin aito ja rehellisyyteen pyristelevä raportti siitä, kuinka Ferijumaluudet Anna ja Arddu ilmaisivat itsensä.
Rosa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti