Tuusulan tragedia ei voi olla nostamatta esiin kysymystä pahuudesta. Nuorien ja viattomien ihmisten elämän ennen aikainen päättyminen ravistelee hereille, pysähdyttää ja järkyttää. Millainen ihminen voi tehdä tämän kaltaisen veriteon?
Seurattuani tiedotusvälineitä olen pohtinut enimmäkseen sitä, miten kukaan voi vinksahtaa noin pahasti? Mikä ajaa ihmisen näin äärimmäiseen väkivaltaan. Kuinka paljon vihaa, surua tai häpeää tarvitaan näin suuren pahan teon tekemiseen. Mistä kaikki johtuu.
Ferin näkemyksen mukaan pahuus syntyy epäyhtenäisyydestä (disconnection), siitä ettei kykene olemaan yhteydessä(connected) omiin sieluihinsa, eikä siten enää ole yhteydessä maailmaan itsensä ulkopuolella. Tämänkin tapauksen kohdalla yhteiskunnan vaikutus on nostettu esiin, tällä kertaa itse silmittömästi kuolemaa ympärilleen kylväneen lukiolaisen toimesta.
Miksi ihmiset joutuvat olemaan niin yksin? Miksi mielenterveysongelmia ei enää huomata, eikä niihin puututa? Miksi joku on niin peloissaan, että näkee väkivallan olevan ainoa pakotie?
Ehkä epäyhtenäisyys voi synnyttää pahuutta myös silloin kun se alkaa ihmisen ulkopuolelta. Koulukiusattu nuori on erotettu yhteisöstä, eikä hänellä ole normaaleja sosiaalisia suhteita. Lopulta yksinäisyys, häpeä omasta erilaisuudesta ja viha maailmaa vastaan saattaa myös sisäiseen epäyhtenäisyyteen, suistaa itsemurhaan ja näköjään äärimmäisissä tapauksissa järkyttävään kostoon viattomille sivullisille.
Toivon, että ihmisten sydämistä löytyisi myötätuntoa. Toivon, että mahdollisimman moni lähettäisi tänään rukouksen tai kauniin ajatuksen uhrien omaisille ja ystäville sekä veritekoon ajautuneen lukiolaispojan perheelle ja läheisille.
Toivon myös, että mahdollisimman moni hymyilisi ja sanoisi jotain kaunista niille, jotka ovat kiusattuja, yksin, sairaita tai masentuneita. Toivon, että rakkaus voisi korjata tämänkin haavan- edes ajan kanssa.
~Mari~
2 kommenttia:
Olen ollut toisinaan huomaavinani, etten se olekaan minä, joka on hullu (vaikka jotkut hullut toisin väittävät!). Ehkäpä ne yhteisöt ja instituutiot, joissa minäkin elän - ehkäpä ne ovat mielipuolisia ja vinksahtaneita. Ja kuitenkin, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, ne ihmiset, joita tapaan kasvokkain näissä "yhteiskunnan rakenteissa", eivät ole lainkaan hulluja; teen töitä ja opiskelen varsin tavallisten, enemmän tai vähemmän itseni kaltaisten ihmisten kanssa. Ja yleensä me tulemme enemmän tai vähemmän toimeen.
Tai hetkinen, jos olenkin hullu, niin... No, tuota asiaa ei voi lyödä leikiksi, ainakaan tässä yhteydessä.
Palatkaamme hieman taaksepäin. Sinä, Mari, kysyt, mistä kaikki johtuu. Kosketuksen puutteestako? Tai sinun sanoin, "epäyhtenäisyydestäkö"? Olemmeko me yhtä, osa samaa kokonaisuutta, niin kuin "epäyhtenäisyys" sanana antaa olettaa?
En usko, että monikaan niistä ihmisistä, jotka ovat minua satuttaneet, ovat sitä todella tarkoittaneet - olenhan nimittäin vielä hengissä, heh. Ja kääntäen, tosi harvoinpa olen tarkoittanut todella vahingoittaa jotain toista ihmistä. Kuitenkaan en kiellä, etteikö sellaisia hetkiä olisi ollut, jolloin toisen kärsimys olisi ollut mitä maukkainta herkkua. Ja ikään kuin juuri nyt en voisi keksiä ihmistä, jonka vastoinkäymisistä en voisi tuntea syvää vahingoniloa...
Olen ikävä kyllä "saanut" tavata sielultaan todella sairaan ihmisen. Kuinka moni terve, tai edes "terve", kuvailisi itseään laskelmoivaksi ja epäaidoksi? Ja sanat ovat vain sanoja, mutta teot... Menemättä yksityiskohtiin, tunnistin ja osasin jopa ennustaa, kuinka tämä hirviö aikoi toimia, ja sitten toimikin. Ja kunpa kaikki olisikin vain tapahtunut pääni sisällä, mutta ei, olen myöhemmin varmentanut tapahtumien kulkua ulkopuolisten kautta - tämä oli niitä harvoja kertoja, jolloin toivoin olevani väärässä.
Ja kuinka osasinkaan olla niin oikeassa? Tapaamassani hirviössä oli tietty osa, joka resonoi myös minussa: osaan kyllä olla "pelkkää pintaa" tai "laskea todennäköisyyksiä". Osaan myös olla pyyteetön, aito, kiltti ja jopa "hyvä". Pahimmillanikin, leimuten vihasta ja raivosta, en ole hirviö: valitsen tekeväni toisin kuin tunteeni kertovat. Tunteethan tulevat ja menevät, teot pysyvät. Ja se mitä minä lopulta olen, sen minä olen itsestäni rakentanut.
Olen ollut huomaavinani, että maailma on kaunis ja kauhea. Kun siis hymyilen tai sanon jotain kaunista, teen niin joskus surullisin silmin. Mutta tärkeintä lienee, että minä hymyilen. Usein, mutta en aina.
A.
Antero kysyi hyvän kysymyksen: Olemmeko me yhtä, osa samaa kokonaisuutta? Minä koen oman maailmankuvani perustuvaan ajatukseen kaiken elollisen verkosta.
Ainakin toivoisin oppivani vähä vähältä olemaan yhtä, osana kokonaisuutta, läsnä ihmissuhteissani, täyttämään paikkani maailmassa...
Jokainen ihminen joka kykenee asettumaan toisen asemaan, tuntemaan empatiaa, miettimään tekojaan laajemmin huomioiden niiden vaikutukset on jollain tasolla yhteydessä ympäristöönsä. Jo terve järki useimmiten estää äärimmäisen väkivallan- hyöty on usein minimaalinen haittoihin verrattuna.
Uskoisin, että mitä tietoisempi ihminen on itsestään, sitä paremmin hän oppii hahmottamaan myös sen mihin on yhteydessä. Todellisen yhteyden toiseen ihmiseen pystyy luomaan vain omasta itsestä käsin. Äärimmäinen epäyhtenäisyys merkitsee minulle äärimmäistä itseensä käpertymistä, ulkomaailmasta eristäytymistä.
Johtuuko epäyhtenäisyys kosketuksen puutteesta toisiin? Ehkä se voisi olla sitä- kosketushan on voi olla synonyymi sanalle yhteys, tunneyhteys, fyysinen yhteys, ajatusten tasolla tapahtuva yhteys? Uskon, että kosketus on tärkeää. Kosketus on silta kahden ihmisen välillä. Kerran kosketuksissa toisiinsa olleilla asioilla on aina olemassa yhteys toisiinsa.
Ehkä kyse onkin ennen kaikkea tämän yhteyden aistimisesta ja siitä, miten siihen reagoi.
Kosketus voi olla myös agressiivista, negatiivista. Silloin kuitenkin puhutaan samasta kuin silittämisen ja lyönnin välisiä eroja pohtiessa: päästään tekoon ja teon intentioon. Satuttaminen ei useinkaan ole tietoista, intentio puuttuu ja aitoa yhteyttä ihmisten välille ei synny. Alistamiseen perustuvat ihmissuhteet eivät perustu ihmisten aitoon kohtaamiseen. Ihmisten välillä on ennemminkin riippuvuutta, joka perustuu haavoitetun vihaan haavoittajaa kohtaan ja haavoittajan itsevihan tunteiisiin.
Olen samaa mieltä siitä, että on äärimmäisen harvinaista, että ihmiset vahingoittavat toisiaan tarkoituksella. Siksi puhunkin mieluummin epäyhtenäisyydestä (disconnection) kuin pahuudesta. Epäyhtenäisyys synnyttää häpeää, vihaa, katkeruutta, riippuvuutta, pakkomielteitä jne.
Kerrot, että jokin osa sinussa resonoi väkivaltaan. Uskon, että me kaikki olemme sisimmässämme myös hirviöitä ja kuten osuvasti sanoit, olennaista on se, että on sen verran yhteydessä omaan "Korkeampaan Minäänsä", "Tietoiseen Minäänsä" ja Tunteisiinsa, että ei anna varjoissa asuvan hirviön kontrolloida tekojaan: oikeudenmukaisuus, tervejärki tai edes empatia voi pelastaa äärimmäisyyksiltä.
Ehkä siksi puhuinkin rakkaudesta, rakkaus auttaa meitä integroimaan sisimmässämme olevan toivon ja pelon, riippuvuuden ja vapauden.
Lähetä kommentti