Kesävisa, osa I

Mikä osa sinusta on vastuussa: ruumiisi vai muistosi?


Ai, että mitenkä tähän päästiin? Foucaultistapa tietenkin ja erinäisistä sci-fi pohdinnoista, ettäjotta jos ihminen tai noin ihminen, olisi kuolematon, muttei mutatoitumaton, että loppuisiko se vastuu siinä vaiheessa (missä?) kun olisi mutatoitunut alkuperäisestä aivan muuksi. Päädyn jostakin intuitiivisestä syystä symppaamaan käsitystä, että vastuu asuu (saa nauraa) muistoissa. Että se on sitten voi-voi hirmuhallintojen tukijat, fundiskapitalistit ja sortajasuvut.


Rosa Kokko, realistiokkultisti

Lennä, uneksi

Ystäväni näki unta esikoisen erikoisesta vaatetuksesta ja rokkikukkoudesta. Annamme periksi enteille ja unelmille: ostamme nuorelle herralle sähkökitaran lahjaksi, kun hän jättää lapsuuden taakseen. (Tämä kera vannottelun, että jatkaa konsassa.)

Toivon kuitenkin, että esikoinen opiskelisi itsensä insinööriksi tai lääkäriksi. Toivon myös, että hän eläisi säällisen keskiluokkaisesti: rivitalo-osake ja akateeminen vaimo. Miksiköhän toivonkin lapselleni helppoa heteroelämää? Kasvatan heitä kuvitelmaan, että noituus on salonkikelpoista. Mikä elämänmittainen valhe! Siispä olen kerrankin viisaasti vinkumatta vastaan, kun isänsä päättää vain ykskantaan suvaita lasta semmoisena kuin se on: hörhönä.


Rosaäiti.
Mutta hyvistä käytöstavoista en tingi! Meikäläisen penikoista ei kyllä tule ynseitä ylenkatsojia, mitä Suomen pakanaskene pullistelee!

Tuntea, tietää, tahtoa, tohtia ja tukkia turpansa.

Valtavirta suhtautuu kaksijakoisesti tunteisiin: toisaalta ne pyritään siivoamaan nopeasti nurkista häiritsemästä keskittymistä tärkeisiin asioihin ja toisaalta taas monet pitävät elämänsä varsinaisena sisältönä niissä vellomista: orientoitumista tunteiden mukaan, mihin milloinkin käsillä olevaan asiaan. Molemmat ääripäät johtavat siihen, ettei ihminen oikeasti kohtaa kipuaan, iloaan ja elä sitä jalat maassa ja pää kohti taivasta kera tunteinensa.

Varsinainen verkostoajan myytti on, että minä tiedän ja jos joku uusi asia ilmestyy elämääni niin, aina voin halutessani löytää kaiken tiedon näppärästi googlettamalla. Kuvittelemme, että meillä on pääsy käsiksi kaikkeen tietoon ja että se tarkoittaisi samaa kuin tietäminen. Molemmat kuvitelmat ovat suuruudenhulluja. Tieteessäkin tietäminen perustuu testaamiseen, mikä käytännössä tapahtuu niin, että todetaan vanha tieto noin oikeaan viittaavaksi, jos sen pohjalta voi soveltaa tai löytää uutta tietoa. Lisäksi unohtuu, että tietäminen ei veilä ole tiedostamista eikä sekään vielä oivaltamista.

Mistä sitten tietää, mitä tahtoo? Kun kokee tunteita asioita kohtaan, mielyttäviä, vastenmielisiä, neutraaleja asioita kohtaan, innostavia, ikävystyttäviä, jne asioita kohtaan. voi näistä havainnoista kasvaa tietoa siitä, mita asioita tahtoo välteltävän ja mitä kohdattavan useasti. Tahtomisen tietäminen edellyttää tuntemisen tiedostamista, omaa tuntoa, elikäs itsensä kohtaamista. Helppoa vai? No miksikähän sitten enemmistölle ihmisistä on niin tavattoman vaikeaa edes istua itsensä kanssa kymmentä minuuttia päivisin ja miksikähän enemmistön mielestä autuuden päämäärä on turruttaa tunteensa täysin viinalla, viihteellä tai suorittamalla?

Se, ken tietää kohdanneensa todellisen tahtonsa, muistaa tämän varmuuden muassaan kantaman rohkeuden. Ja se rohkeus kantaa vaikeuksien ja vastusten ylitse. Tiedostaessaan tunteensa, ja tietäessään tahtomansa tohtii myös vastustaa velttoja, helppoja valintoja, jotka houkuttavat luovuttamaan, mukautumaan heikkouksiin, joko omiin tai muiden.

Sitten sitä voikin tehdä mitä tekemän täytyy ja ruikuttamatta olemisen oikeutusta, sillä ei sitä selittelemällä lisätä, elämällä todeksi, toteuttaa omaa Todellista Tahtoaan. Luonnollisesti matkan aikana muuttuu ja kaikki vaikuttaa kaikkeen.


Rakkaus on Laki, Rakkaus Tahtomisessa.


Rosa