“Kun olen useamman ihmisen seurassa ja haluan synnyttää keskustelua, esitän jokaiselle olemassaolomme tärkeimmän kysymyksen: ”Oletko onnellinen?”, mihin kaikki vastaavat: “Olen.” Jatkan: “Mutta etkö haluaisi saada enemmän? Etkö haluaisi jatkaa kasvamistasi?” Jokainen vastaa: “Tietysti.” Totean siihen: “Ethän sinä sitten ole onnellinen.” He vaihtavat puheenaihetta.
Paulo Coelho, Portobellon noitaOnni on ehkä yksi aikamme suurimpia myyttejä ja se pakenee käsistämme kuin hiekka tiimalasista. Vaikka aikaa ei ole olemassa koemme, miten elämämme kulkee eteenpäin ja vuodet vierivät. Ajattelemme tuota onnea kuin tuonpuoleista paratiisia päivästä toiseen, hetkestä hetkeen. Paratiisissamme on kuitenkin käärme ja sen nimi on kaipaus.
Itseasiassa onni on ulottuvillamme minä tahansa hetkenä. Samassa Paulo Coelhon kirjassa todetaan: “Minä olen etsinyt elämäni aikana onnea pitkään, nyt en halua muuta kuin iloa. Ilo on kuin seksi, se alkaa ja loppuu.” Minä väittäisin, että yhtymäkohtia ilon, onnen ja seksin välillä on useampiakin. Seksin aikana pääsemme ehkä lähimmäs henkistä ekstaasia kuin milloinkaan muulloin normaalissa elämässämme, mutta kuten orgasmikin loppuu aikanaan, emme voi pysytellä huippukokemuksissamme ikuisesti. Meidän on pystyttävä myös luopumaan. Silti ekstaasin muisto ruokkii sieluamme ja muuttaa jotain meissä lopullisesti. Jokainen riipaiseva onnen ja hurmion hetki on kuin pieni kuolema.
Se mikä tekee meistä onnettomia on se, ettemme pysty näkemään onnea sarjana pieniä ilon hetkiä, jotka alkavat ja loppuvat. Emme pysty myöntämään, että elämäämme kuuluu myös kolikon kääntöpuoli, suru ja kipu. Vielä onnellisempia olisimme, jos suostuisimme myöntämään, että myös kipu ja suru loppuu aikanaan. Mikään ei kestä ikuisesti, koska maailman luonne on muuttua. Kaikki on läsnä joka hetkessä. Voimme tavoittaa pieniä onnenhetkiä myös surun aikana ja äärimmäisen onnellisuuden kirkkautta varjostaa surun häive jossain sisimpämme sopukassa.
Ilo ja onni ovat kosketuksessa, päiväunelmassa, punaisissa pihlajan marjoissa tai leudossa syystuulessa kasvoillamme. Odotamme, että toinen ihminen tuo onnen mukanaan, uusi talo, työpaikka tai auto tekee meistä onnellisia ja saamme odottaa ikuisesti oman kaipauksemme orjina. Odottaessamme prinssi rohkeaa unohdamme nauttia höyryävästä teekupista, koiran tassun äänistä ja kylvystä kynttilän valossa. Oma kallisarvoinen elämämme kulkee ohitsemme, sillä elämme unessa.
Coelhon lainaus on ristiriitainen, sillä siinä sanotaan onnen kaikkoavan kun toivoo kasvavansa. Kasvaminen ei toden totta tuokaan sellaista onnea, jota onnen kuvittelemme olevan. Kasvaminen on itsensä uhraamista, suuria mullistuksia ja kipeitä ratkaisuja. Kuten fyysiset kasvukivut kuuluvat lapsen kasvuun, kuluvat henkiset kasvukivut sisäiseen muutokseen. Silti kasvaminen tuo mukanaan ilon, kyvyn olla läsnä omassa elämässään olipa se kuinka kipeää tai pelottavaa tahansa. Emme enää etsi myyttistä paratiisia, vaan maailma ympärillämme muuttuu paratiisiksi ja kaipauksen käärme kiertyy nilkkamme ympärille kun myönnämme sen olevan osa paratiisia.
-Mari
