Pieni poika istuu pääpainuksissa rappukäytävällä ja nyyhkytykset tärisyttävät häntä. Kosketan varovasti olkapäätä ja näen kyyneleitä täynnä olevat silmät. Hetki sitten kuuluneet raivokkaat kiljahdukset ovat vaienneet ja hiljainen epätoivo näyttää vallanneen mielen. ”Mikä hätänä?”, kysyn, ”Onko kaikki hyvin?” Lapsi pudistaa päätään ja hankaa silmiään likaisilla nyrkeillä. Äiti lähti. Äiti suuttui. Ihmettelen hetken minne äiti on mennyt, kun yhtäkkiä myötätuntoni rohkaisemana lapsi alkaa itkeä uudestaan. Äiti ei välitä. Kukaan ei välitä miltä hänestä tuntuu. Hänellä ei ole yhtään ystävää uudella paikkakunnalla. Hän on täysin yksin ja pelkää mennä kouluun. Se valtava tuska, joka noiden sanojen takaa paljastuu, saa minunkin kurkkuuni puristavan tunteen. Onko todella niin, ettei ole ketään? Olemmeko kaikki yksinäisiä lapsia, jotka on jätetty rappukäytävään itkemään?
Minunhan pitäisi uskoa, että sisälläni on Jumaluus ja kokea, että olen turvassa minne menenkin. Yhdenkään uuspakanan ei periaatteessa tulisi tuntea itseään yksinäiseksi, onhan Jumala pakanoiden keskuudessa usein nähty luonnossa ympärillämme, vuodenkierrossa, alati vaihtuvissa vuodenajoissa ja ihmisen eri ikävaiheissa. Miksi siis tuntisin sisälläni hylätyn lapsen, joka itkee yksinäisyyttään? Miksi reagoin yksinjääneen lapsen hätään niin voimakkaasti? Huomaan kohdanneeni jotain olennaista omassa itsessäni tässä välikohtauksessa. Huomaan silitellessäni lapsen selkää lohduttavani myös itseäni.
Vaikka olenkin oppinut näkemään osan lapsuuteni tapahtumista siten, että ne ovat muovanneet minua perustavalla tavalla en ehkä ole ymmärtänyt, että nuo tapahtumat ovat aina osa itseäni. Huolimatta siitä, kuinka hyvin opin näkemään oman elämäni verkostona, kuinka ymmärrän syyt ja seuraukset sekä kipupisteet, jotka aiemmin ovat vaikuttaneet minuun alitajunnasta käsin, jäävät jotkut haavat haavoiksi. Ne arpeutuvat ja opin varomaan niitä, mutta ne tulevat olemaan osa minua. Minunkin sisälläni tulee olemaan ikuisesti pieni tyttö, joka istuu hylättynä rappukäytävässä. Kun olen väsynyt tai tolaltani tuo tyttö saattaa muuttua äänekkäämmäksi. En tule koskaan saavuttamaan buddhalaista valaistuneisuutta, sillä ajoittain tulen tuntemaan toivottomuutta ja pelkoa, lopun elämääni. Lohdullinen puoli asiassa on se, että enää tämä kaikki ei ole varjossa. Olen nyt aikuinen, eikä minun tarvitse antaa tuon lapsen hallita minua. Voin laittaa käteni senkin olkapäälle ja tarjota nenäliinaani kyynelten kuivaamiseen.
~Mari~
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti