Mieli, tahto, tunteet ja keho

Cristopher Penczak kirjoittaa kirjassaan The Temple of Shamanic Witchcraft siitä, miten maagiset työvälineet ja niihin liitetyt voimat kertovat kyvyistämme. Nämä työvälineiden kyvyt ovat osa meitä: mieli (ilma), tahto (tuli), tunteet (ilma) ja keho (maa). Ihmiset kuitenkin useimmiten korostavat näinä meidän aikoinamme joko mieltä tai tunteita, samaistaen itsensä älylliseen taitoonsa tai mielialoihinsa.

Emme kuitenkaan voi määritellä itseämme välineen kautta. Emme ole sama asia kuin tunteemme. Jos identifioimme itsemme tunteisiin ja sanomme, että ”olen surullinen”, kadotamme itsemme ja unohdamme tahtomme, kehomme ja loogisen mielemme, ja mikä pahinta, kadotamme yhteyden Jumaluuteen itsessämme. Penczak ajattelee, että Jumalminämme käyttää ihmisen kykyjä kuten maagikko käyttää työvälineitään. Ihmisen tulisikin identifioida itsensä välineen sijaan omaan Jumaluuteensa, jättäen kykynsä työvälineiksi, jotka yhdessä muodostavat toimivan kokonaisuuden.

”Tuli on hyvä renki, mutta huono isäntä.” Miten osuvasti sananlaskussa määritellään itsemme ja kykyjemme suhde. Tahto on hyvä renki ja voimme oman tulielementtimme eli tahtomme avulla saavuttaa asioita elämässämme. Tahtomme voi toimia inspiraation lähteenä ja meillä on tahtomme tuntiessamme selkeät päämäärät, emmekä ole tahdottomia ajopuita, jotka ajelehtivat kohtalonvirrassa tietämättä minne ovat matkalla. Tuli ei myöskään ole isäntämme, emmekä ole mielitekojemme orjia. Tahodn ja pakkomielteen välillä on suuri ero. Pakkomielle kuluttaa ja hallitsee.

Tuli on ollut välttämätön ihmiselle entisinä aikoina. Talvisessa Suomessa elämää ei ole ollut ilman tulta. Siksi ihminen on tulta hallitessaan myös kunnioittanut tulta ja siunannut sen aina sen syttyessä. Isännäksi päästessään tuli olisi voinut tuhota suojaa antavan asuinrakennuksen ja aiheuttaa suurta tuhoa, sammuessaan kylmyys olisi niittänyt sen armoille jääneet ihmiset. Kunnioittaminen ja yhteistyö ovat määritelleet suhdetta tuleen ennen ja sen tulee myös mielestäni määrittää suhdettamme kaikkiin elementteihin.

Sen paremmin tulta kuin ilmaa ja sen edustamaa kykyä mieltä ei tulisi päästää isännäksi, vaan sen kanssa tulisi tehdä yhteistyötä ja kykyä tulisi ainoastaan kunnioittaa. Tiedeuskossa looginen mieli on nostettu kaiken muun yläpuolelle, eikä sen edustama ajattelu ole yhtään terveempää kuin minkään muunkaan kyvyn mukaan itsensä identifioiminen. Psyykkisesti voimakas ihminen ei ole kykyjensä orja, vaan kunnioittaa mieltä, tahtoa, tunteita ja kehoaan, kaikkia tasapuolisesti. Harmoniassa toimiessaan kyvyt luovat yhteyden Jumaluuteen ja vahvistavat psyykkisesti sekä fyysisesti. Energia virtaa itsestä voimaan.

~Mari~

Feri-identiteetti

Minuus on käsite, jossa kyse on ihmisen itseidentifikaatiota. Sitä, että määritelee mihin kuuluu ja mihin ei kuulu. Yleensä identiteetin ajatellaan rakentuvan siten, että ihminen huomaa, että sillä on vaikkapa yhteinen alkuperä tai yhteisiä piirteitä toisten ihmisten tai jonkin ihanteen kanssa. Näin on syntynyt lukematon määrä erilaisia uskontoja ja ismejä, joiden piriin ihmiset tuntevat kuuluvansa ja joiden kautta he määrittelevät itsensä. Ihanne tai ryhmä houkuttelee tutustumaan aatteeseen, ja jos se koetaan sydämessä todeksi, se otetaan osaksi minuutta. Itse määritellään ryhmän kautta.

Kyseessä on kuitenkin ainoastaan prosessi, prosessi, joka on jatkuvassa muutoksen tilassa. Nykyään kulttuurimme hajanaisuuden vuoksi ei ole pysyviä traditioita tai tunnuksia, joihin ihminen voisi sitoutua loppuelämäkseen. Identiteettiä määrittävät nimittäin myös sen ylläpitämiseen tarvittava materiaalinen ja symbolinen aineisto, joka vaihtuu ympärillämme kiihtyvään tahtiin. Suomalaisuuden kulmakivinä olevat järvet rehevöityvät ja salot kaadetaan. Muodostettu identiteetti voidaankin menettää tai voittaa, sitä voidaan vaalia tai se voidaan hylätä, uudemman houkuttelevamman samaistumiskohteen ilmestyessä. Olemmekin kosmopoliitteja ja maailmankansalaisia.

Täydellinen sulautuminen ryhmään onkin silkkaa fantasiaa ja keskipisteessä ei yllättäen olekaan yhteenkuuluvuus, vaan muiden erottaminen ryhmän ulkopuolelle. Identiteetti määrittyy sen mukaan mitä ei-ole, rajaamalla ryhmä ja oma itse erilleen muista ihmisistä, jolloin identiteetti saa merkityksensä nimenomaan erojen kautta. Isänmaallisuus on itseasiassa vain suomalaisuuden määrittelemistä ei-ruotsalaisuuden tai ei-islantilaisuuden kautta. Pesäero muihin kulttuureihin, ei-suomalaisuuden puutetta.

Mutta miten tämä kaikki liittyy Feriin? "Feri is a mystery tradition of power, mystery, danger, ecstasy, and direct communication with divinity." (Lainaus sivustola www.feritradition.org)Ajattelen, että Ferissä identiteetin käsite, minuus on avainasemassa juuri sen häilyvyyden vuoksi. Minuus muodostuu yhteyden etsimisestä Jumaluuteen ja kaikkialla virtaavaan elämänenergiaan. Emme pyri etsimään erillisyyttä meitä ympäröiväst elollisesta luonnosta määrittelemällä itseämme ei-puiksi tai ei-linnuiksi. Etsimme sen sijaan yhteyttä luontoon, yhteistä energiaa, joka virtaa kaikessa elollisessa. Sulaudumme, muutumme ja olemme osa kaikkialla ympärillämme kuohuvaa prosessia. Ylitämme ihmisyytemme häilyvät rajat tietoisesti.

Ironista kuitenkin on, että myös Feri-identiteetti vaatii suojakseen eroja, niitä turvallisia raja-aitoja, joilla rajaamme itsemme nimenomaan Feriksi ei-muiksi ihmisiksi ja toisaalta ihmisiksi ei-haltijoiksi. Feri on pakko määrittää, jotta tiedetään mikä sen ominaislaatu on. Mitä Feri ei ole on yhtä olennaista kuin tietää mitä se on. Yllä oleva lainaus, jossa feri määritellään oli vain yksi lukuisista yrityksistä naulata jatkuvasti kehittyvä traditio paikoillen, saada siitä jonkinlainen kuva.

Kuinka emme siis erottuisi joukosta erilaisiksi, oudoiksi ja poikkeaviksi? Ja kuinka emme sortuisi illuusioon erottamalla itseämme liian erilaisiksi, liian poikkeaviksi? Uskon, että Ferin suurin haaste on taistella kahden maailman, Feri-maailman ja yhteiskunnan rajapinnassa. On pystyttävä pitämään kiinni yhteiskunnasta ja koitettava elää elämäänsä erottumatta liikaa. Suvaitsevuutemme on sitä, ettei korosta omaa erityislaatuaan suhteessa niihin, joiden polku kulkee eri suuntaan. Jos identifioimme itsemme liian sitovasti Haltijoihin ja Jumaliin, kuinka vaarallista se voisi ollakaan? Olemmehan vain ihmisiä. Siksi inhimillisyystemme ja siihen kuuluva myötätunto, erillisyys muista maailmoista, on säilytettävä. Yhtäaikaa on tärkeää pitää mielessä ydinasia se, että Feri kumpuaa nimen omaan yhteydestä. Yhteyden ja erillisyyden paradoksi ei ole ainoa paradoksi, mikä ferissä on, mutta ehkä yksi haastavimmista paradokseista.

~Mari~

Suvaitsemattomuudesta

En suvaitse sitä, että keksitään jonkun ryhmään kuulumisen identiteetti ja oletetaan sitten ihmisten massoittain omaksuvan tämän saman identitettin, jotta- niin, miksi? Jotta välttyttäisiin kuulumasta noihin muihin: vähäpätöisempiin, sairaampiin, tylsempiin, köyhempiin, tyhmempiin, aikaan saamattomampiin, rujompiin, rumempiin jne? Vai jotta vältyttäisiin tulemasta syrjityksi, riistetyksi, raiskatuksi, nälässä pidetyksi? Vai jotta vältyttäisiin molemmilta: tulemasta häväistyksi ja riistetyksi? En suvaitse sitä, että jos jollakulla on paha olo niin, hän siirtää olonsa pahuuden jollekulle muulle: kieltää sairauden, heikkouden, ilkeyden, kateuden, kyvyttömyyden, keskinkertaisuuden, kivun ja häpeän itsessään. Se se vasta vastuun pakoilua onkin. En suvaitse, että vahvempi kiusaa heikompaansa vain siksi, että kykenee. En suvaitse sitä, että hänen sortamistaan suvaitaan myöskään siksi, että hänellä on hyvä syy: hänellä on ehkä paha olla. En suvaitse, että näin unohdetaan sujuvasti, että sillä heikommallakin saattaa olla pahaa sisällään, olossaan, aikeissaan tai vain kipuna. En suvaitse pahuuden pakenemista tai sen ulostamista lähimmäisiin, enkä sitä, että niitä, jotka kieltäytyvät olemasta sosiaalisena tunkiona, syntipukkina, ukkosenjohdattimena tai roskakorina siitä syyllistetään. Kukin tunnistakoon oman pahuutensa, väkivaltansa, heikkoutensa, häpeänsä, syyllisyytensä, kipunsa ihan itse. Sillä sitten elämä jatkuu ja tulee muuta.

Pimeässä näkee valon ja valossa varjon.


Ja kyse on siis silkasta seksienergian sietämättömyydestä: niin murrosikäistä ja noloa, että hävettää heidän puolestaan.

Rosa Raivo,
joka ei voi sietää sitä, että suomenjuurista pakanuutta käyttävät keppihevosenaan kaikenmaailman nationalistit: paskakasansa ja saamattomuutensa ulkopuolisiin tuntemattomiin ja ainta luonnollisesti heitä heikompiin heijastelevat surkiot.